Kun oma ammatti hävettää

Lue myös: Työn häpeäminen olikin laajempi ilmiö – Haastateltavana Ylellä sekä Duunitorin mediassa

 

IMG_0068.JPG

En ole koskaan ollut erityisen ylpeä mistään työstä, jota olen tehnyt. En ole yksinkertaisesti tiennyt, mitä edes haluaisin tehdä työkseni, joten olen lähinnä kokeillut kaikkea tai tehnyt sitten vain jotain, että saan rahaa. 

Lopetin juuri yötyöni olutravintolassa. Olin siellä tarjoilijana. Se oli ihan mukavaa työtä, mutta en sopeutunut yövuoroihin. Olin niin ylikierroksilla, että nukuin vuorojen jälkeen maksimissaan pari tai kolme tuntia, joka johti uupumukseen ja pahoinvointiin. Oloni on normalisoitunut tämän viikon aikana, kun olen palautunut yötyöstä ja päässyt tekemään minulle luontaisinta aamuvuoroa.

Nimittäin jakamaan postia. 

Eilen töissä havahduin siihen, että minä toivoin, ettei kukaan tuttu tulisi minua vastaan kun lykin sitä kärryä oranssi takki ylläni, naama punaisena tukka takussa. Tajusin, että vien firmoihin, kuten asianajo- tai mainostoimistoihin, postit vähän anteeksipyydellen, kuin ollen heitä alempana, joille postit kannan. Ikään kuin he olisivat minua parempia ihmisiä vain koska tienaavat enemmän tai koska heillä on joku mediaseksikkäämpi ammattinimike.

Ymmärsin, että eipä ole huvittanut kirjoittaa blogiinkaan irtisanoutumisesta tai uudesta työstä. Osittain siksi, etten halua kenenkään määrittelevän minua työni kautta, osittain varmaan siksi ettei tässä ole mitään hienon kuuloista. Lopettaa ravintolassa ja aloittaa postilla. Miksipä siitä kirjoittaa.

Alkoi yököttää. Minähän haluan nimenomaan tasa-arvoa, haluan kohdella jokaista kunnioittavasti enkä väheksyä ketään koulutustaustan, ammattinimikkeen, sukupuolen, kansallisuuden, seksuaalisuuden tai minkään vuoksi, joten miksi ihmeessä väheksyn itseäni vain siksi, että tällä hetkellä satun jakamaan postia elääkseni? 

Tällainen ajattelutapa saa kaiken tuntumaan väliaikaiselta ja suorituskeskeiseltä, ja luo tyytymättömyyttä itseen: minä nyt teen tätä hommaa kunnes, jonain päivänä minä vielä…, tämä nyt on tällainen väliaikainen juttu. Aluksi tuo ajattelutapa toi voimaa arkeen ja sai katsomaan tulevaisuuteen, mutta sitten ymmärsin sen lähinnä vievän mielekkyyttä ja iloa, lisäävän tyytymättömyyttä. Tuon ajattelutavan myötä sitä alkaa väheksyä omaa työtään ja sitä kautta myös itseään, koko oma elämä alkaa tuntua väliaikaiselta, muutoskeskeiseltä puurolta ja siltä, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain muuta. 

IMG_0066.JPG

Entä jos hetken vain hengittäisi?

Tässähän on ihan hyvä. 

Ja lopultahan minä olen aivan sama ihminen, vaikka ensi vuonna pääsisinkin lukemaan sosiaalityötä yliopistoon. Vaikka kirjoittaisin kahden vuoden päästä kirjan. Vaikka opettaisin joogaa elääkseni. Vaikka pääsisin nyt siistiin toimistotyöhön tärkeilemään nätin näköisenä, ei se minua muuttaisi. Ei työ kerro siitä kuka minä oikeasti olen, millainen olen. En olisi ihmisenä sen enempää tai vähempää, vaikka olisin sosiaalityöntekijä, kuin että mitä minä olen nyt postityöntekijänä. En minä ammattinimikkeen vaihtuessa muutu naps noin vain toiseksi, paremmaksi tyypiksi. 

Mitä minä sitten tavoittelisin, jos saavuttaisin kaikki unelmani? Ei minusta koskaan tule valmista, unelmia tulee aina lisää. Aina sitä haluaa olla jotain muuta, jotain enemmän. Onkohan ihminen lopulta koskaan täysin tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, että no niin, näin on täydellisen hyvä, nyt minä vain olen. Epäilen, mutta sen tilan minä haluaisin saavuttaa, ja toisaalta uskon että se tila on enemmän mielen kuin elämäntilanteen kysymys.

Näitä ajatuksia minä sitten lopulta pyörittelin päässäni eilen kärryä työnnellen, se oranssi takki ylläni, kun olin päässyt häpeäpuuskasta yli (nyt oikeastaan hävettää, että oikeasti edes häpesin). Ja sitten ymmärsin: onhan tämä aika mukava työ. Minä kerkiän ajatella, kuunnella loputtomiin äänikirjoja, kipitän työkseni hitto kymmenen kilometrin lenkkejä painavan lehtikärryn kanssa päivästä toiseen, eipä tarvitse paljon lenkkeillä työpäivän päätteeksi. Jos haluan joskus työskennellä hyvinvointialalla, niin pääsenpä tässä vielä parempaan kuntoon ja päiväkulutus on sitä luokkaa, että saan syödä jätskiä huoletta. 

Nyt on muuten ensimmäinen viikonloppuvapaani sitten kesän jälkeen, että onpa tässä vielä sekin. Yhteiset viikonloppuvapaat arkipäivätyötä tekevän miehen kanssa – voiko sitä oikeastaan enempää edes pyytää.

Niin. Asennekysymyksiähän nämä, että miten elämän ottaa vastaan. Jaksaako sitä hävetä, ahdistua, vai lähteekö kohtaamaan asiat hymyillen. 

 

Positiivisen mielen ja ilon täyteistä viikonloppua <3

Kommentit (41)
  1. Kiitos hyvästä tekstistä, tämä herätti paljon ajatuksia!

    Olen 27-vuotias ja ollut töissä vain ravintola-alalla (lähinnä baarimikkona) sekä vaatekaupoissa. Opiskelin välissä muutaman vuoden amk:ssa mutta se ala ei ollut mua varten enkä tehnyt edes alan harkkoja. Koko ajan takaraivossa jyskyttää ajatus että pitäisi vielä joskus opiskella ja päästä ”pidemmälle”. Kai se ajatus on iskostunut kotoa ja siitä, että kaikki kaveritkin ovat opiskelleet.

    Tunnen alemmuutta siitä, että en ole tehnyt vielä enempää, mutta en kerta kaikkiaan tiedä vieläkään mitä haluaisin todella opiskella ja tehdä työkseni. Toisaalta olen onnellinen että mulla ylipäätään on töitä (asun ulkomailla ja sain duunia siitä huolimatta, etten puhu paikallista kieltä mitenkään täydellisesti.)

    Olen edellisen kommentoijan kanssa samaa mieltä siitä, että Suomessa näihin urakuvioihin suhtaudutaan ehkä vähän kapeakatseisesti. Täälläpäin on aika tavallista, että jengillä on varsinaisen vakiduunin lisäksi jotain sivuhommaa.

    1. Tuo on varmaan hankala tilanne, jos ei vain yksinkertaisesti keksi mitä haluaisi tehdä! Mä itse olen haaveillut aina isosti ja kaikesta mahdollisesta: unelma-ammatit ovat vaihdelleet poliisista ja rikospaikkatutkijasta aina lakimieheen ja sieltä psykologiin, journalistiin, kirjailija-taiteilija-maailmanmatkaajaan ja sieltä ensihoitajaan taikka kätilöön… Tämän takia tiedän tyyliin jokaisen Suomessa tarjolla olevan koulutusvaihtoehdon pääsykokeista jonkin verran 😀 

      Mä olen menossa ensi tiistaina ammatinvalintapsykologille, oletko miettinyt sellaista vaihtoehtoa? Toki ulkomailla asuessa voi olla hankalaa toteuttaa, mutta TE-toimiston kautta pääsee tosiaan ihan ilmaiseksi sellaiselle käynnille jos on alaa vaihtamassa. 

      Mäkin olen haaveillut kovasti ulkomailla asumisesta, ja meillä itseasiassa olikin miehen kanssa suunnitelma ja mahdollisuus muuttaa ulkomaille miehen töiden takia ensi vuonna, mutta se kaatui siihen että en tosiaankaan tiedä miten työllistyisin ja koko homma alkoi ehkä pelottaa liikaa, suoraan sanottuna. Ulkomailla työllistyminen ei ole mikään helppo nakki tosiaankaan vaikka ei olisikaan nirso siitä mitä tekee. Sellainen ajatus mulla on, että jos joskus muutan ulkomaille, niin se on itsessään niin suuri ja ihana elämää määrittävä tekijä, ettei sillä työllä ole sitten niin paljon merkitystä mitä siellä tekee. Jotenkin tuntuu, että täällä Suomessa sillä on enemmän väliä.

      Toi on kyllä tosi väärin, että joutuu kokemaan alemmuutta siitä ettei ole tehnyt töiden tai opiskeluiden suhteen ”enemmän”. Kuka sen nyt sitten määrittelee, että mikä on riittävä suoritus? Elämässä kun voi saavuttaa muillakin osa-alueilla niiiiin paljon, esim sulla just toi, että oot muuttanut ulkomaille – aika harva sen lopulta toteuttaa vaikka moni siitäkin haaveilee. Ei jokaisen kuulukaan olla elämässään mikään uraohjus, tää hommahan kaatuis ihan käsiin jos jokainen haluais yliopistoon ja siistiin toimistotyöhön. 

      Kiitos paljon kommentista, mun mieltä lämmittää aina niin paljon kun joku kertoo että mun teksti on herättänyt jotain ajatuksia tai tuntemuksia <3 Hyvää viikonloppua!

      1. Voi miten ihana vastaus, kiitos 🙂

        Mullakin on ollut välillä joku ajatus siitä, mitä voisin täällä opiskella niin että toivottavasti työllistyisinkin, mutta sitten oon aina muuttanut mieltäni. Ammattivalintapsykologi onkin hyvä ajatus, pitää tutkia mahdollisuuksia sellaiseen!

  2. Kaveri on jakanut postia kohta 20 vuotta ja haki nimenomaan kyseiseen ammattiin, koska ilmeisesti aikataulut oli aika joustavat ja mahdollisti hänelle sellaisen elämäntyylin mitä hän haluaa – käytännössä kaikki rahat menee säästöön ja joka vuosi lähdetään johonkin kuukausia kestävälle reissulle. Tällä hetkellä huitelee jossain afrikassa.

    1. Näinhän se on, että meistä on moneksi ja se mikä on toisen unelma ei sovi toiselle lainkaan. Kiva että ystäväsi on löytänyt itselleen sopivan työn! 

      Jutun pointtihan ei ollut väheksyä Postin työtä tai sanoa että jotain ammattia tulisi hävetä. 🙂 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *