Kun elämä päälaelleen heitti

Vuoroin sohvan, vuoroin sängyn pohjalta olen uneliaana seurannut hallituksen päätöksiä, poikkeustilan alla muuttuvaa yhteiskuntaa tietty kauhistuneena, mutta todetakseni, että eipä tuo poikkea niin kovin tästä arjesta, jota minä olen kuluneet kuukaudet elänyt.

Jos sulkee ihan pieneksi hetkeksi laajan mittakaavan huolen, ahdistuksen epätietoisuudesta ja sen kalvavan pelon muiden ihmisten puolesta, olen tämän koronakriisin keskellä tuntenut itsekkäässä minäminämaassani helpotusta siitä, että nyt kun koko yhteiskunta on seis, voin minäkin ihan luvan kanssa olla vihdoin seis. Niin, sairasta, mutta tämänlaatuisen kriisin se joskus näemmä vaatii, että ihminen antaa itselleen ihan todella luvan – vain olla.

Joulukuussa sattui nimittäin elämän päälaelleen heittänyt tragedia, josta toivun, toivun toivun, mutta hiljalleen. Ei kuulu hyvää, mutta nyt jo hiukan parempaa, kuin tammikuussa. Tulin Brasiliasta pikapikaa takaisin Suomeen ja täällä sitä ollaan nyt oltu, pötkötetty ja paranneltu. Pyöritty paskassa olossa ja koitettu tarttua pieniin ilonhetkiin, silloin kun niitä on ollut tarjolla.

Ajattelin, että en voi paskasta kirjoittaa paskaakaan. Ajattelin, että vetäydyn kuoreeni, ja tulen sieltä ulos sitten, kun kaikki on taas normaalisti. Ajattelin, että niin kuuluu tehdä, kai, koska niinhän kaikki tekevät.

Tarkoitan, että on suotavampaa puhua itsestään selviytymistarinan voittajana, kuin vielä keskeneräisenä ja vähän rikkonaisena. Vai kuinka usein sitä törmääkään tarinaan, joka alkaa: ”olen alkoholisti, vihaan elämääni” tai että ”olen tällä hetkellä niin syvän burnoutin pohjalla, etten usko huomiseen.”

Ei, tarinat alkavat muistellen, miten ”olin alkoholisti, ja vihasin elämääni, mutta näin minä raitistuin” tai että ”olin sillä hetkellä niin syvän burnoutin pohjalla, etten uskonut edes seuraavaan päivään, mutta sitten löysin rauhan keinolla x.”

Ihan kuin ihminen lakkaisi hetkeksi olemasta, kun hän ei ole tehokas, terve ja aikaansaava, mutta sitten, kun hän on tuosta kaikesta hiirenhiljaa tarponut läpi, sitten hän saa taas näkyä.

Vaikka tuo kaikki, pohjamudat ja korkealla liitämiset, ne ovat kaikki ihan samaa tarinaa, osa samaa niin arvokasta elämää, eikä toista hetkeä ole syytä sen enempää painaa alas ja piilottaa, kuin toistakaan.

Sillä täällä pohjamudissakin voi elää, ei ehkä sitä täyttä ja ominta elämää, mutta näkyvää ja hyvää elämää kuitenkin, löytää tarkoituksia ja opetuksia vähättelemättä tätä kurjahkoa hetkeä tulevan paremman varjolla. En tarkoita, ettäkö sitä täytyisi rypeä paskassa ymmärtääkseen elämän ja itsensä merkityksen, mutta useimmiten niin vain joutuu tehdä, itse kukin,

sillä se kuuluu elämään, sen sykliin…

”Tyysä avasi silmänsä ja katseellaan kysyi onko tämä tällainen, tämä maailma, ja Riika nosti lapsen syliinsä ja sanoi että on, tällainen se on, mutta ei aina.”
– Minna Rytisalo: Rouva C.

hyvinvointi ajattelin-tanaan mieli syvallista
Kommentit (4)
  1. vilhelmiina hellstén
    6.4.2020, 16:05

    ”Sillä täällä pohjamudissakin voi elää, ei ehkä sitä täyttä ja ominta elämää, mutta näkyvää ja hyvää elämää kuitenkin, löytää tarkoituksia ja opetuksia vähättelemättä tätä kurjahkoa hetkeä tulevan paremman varjolla. ”

    Niinpä <3 Nyt tajuan.

    1. <3

      Yhtä elämää kaikki

  2. AnnasiltA87
    6.4.2020, 00:00

    Kirjoitat niin rohkeasti ja kauniisti. Kiitos kun taas kirjoitat. Täällä seurataan

    1. Kiitos Sinulle sanoistasi <3 Lämmittävät,

      Miira

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *