Kun oma ammatti hävettää

Ihan kujalla

Lue myös: Työn häpeäminen olikin laajempi ilmiö - Haastateltavana Ylellä sekä Duunitorin mediassa

 

En ole koskaan ollut erityisen ylpeä mistään työstä, jota olen tehnyt. En ole yksinkertaisesti tiennyt, mitä edes haluaisin tehdä työkseni, joten olen lähinnä kokeillut kaikkea tai tehnyt sitten vain jotain, että saan rahaa. 

Lopetin juuri yötyöni olutravintolassa. Olin siellä tarjoilijana. Se oli ihan mukavaa työtä, mutta en sopeutunut yövuoroihin. Olin niin ylikierroksilla, että nukuin vuorojen jälkeen maksimissaan pari tai kolme tuntia, joka johti uupumukseen ja pahoinvointiin. Oloni on normalisoitunut tämän viikon aikana, kun olen palautunut yötyöstä ja päässyt tekemään minulle luontaisinta aamuvuoroa.

Nimittäin jakamaan postia. 

Eilen töissä havahduin siihen, että minä toivoin, ettei kukaan tuttu tulisi minua vastaan kun lykin sitä kärryä oranssi takki ylläni, naama punaisena tukka takussa. Tajusin, että vien firmoihin, kuten asianajo- tai mainostoimistoihin, postit vähän anteeksipyydellen, kuin ollen heitä alempana, joille postit kannan. Ikään kuin he olisivat minua parempia ihmisiä vain koska tienaavat enemmän tai koska heillä on joku mediaseksikkäämpi ammattinimike.

Ymmärsin, että eipä ole huvittanut kirjoittaa blogiinkaan irtisanoutumisesta tai uudesta työstä. Osittain siksi, etten halua kenenkään määrittelevän minua työni kautta, osittain varmaan siksi ettei tässä ole mitään hienon kuuloista. Lopettaa ravintolassa ja aloittaa postilla. Miksipä siitä kirjoittaa.

Alkoi yököttää. Minähän haluan nimenomaan tasa-arvoa, haluan kohdella jokaista kunnioittavasti enkä väheksyä ketään koulutustaustan, ammattinimikkeen, sukupuolen, kansallisuuden, seksuaalisuuden tai minkään vuoksi, joten miksi ihmeessä väheksyn itseäni vain siksi, että tällä hetkellä satun jakamaan postia elääkseni? 

Tällainen ajattelutapa saa kaiken tuntumaan väliaikaiselta ja suorituskeskeiseltä, ja luo tyytymättömyyttä itseen: minä nyt teen tätä hommaa kunnes, jonain päivänä minä vielä..., tämä nyt on tällainen väliaikainen juttu. Aluksi tuo ajattelutapa toi voimaa arkeen ja sai katsomaan tulevaisuuteen, mutta sitten ymmärsin sen lähinnä vievän mielekkyyttä ja iloa, lisäävän tyytymättömyyttä. Tuon ajattelutavan myötä sitä alkaa väheksyä omaa työtään ja sitä kautta myös itseään, koko oma elämä alkaa tuntua väliaikaiselta, muutoskeskeiseltä puurolta ja siltä, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain muuta. 

Entä jos hetken vain hengittäisi?

Tässähän on ihan hyvä. 

Ja lopultahan minä olen aivan sama ihminen, vaikka ensi vuonna pääsisinkin lukemaan sosiaalityötä yliopistoon. Vaikka kirjoittaisin kahden vuoden päästä kirjan. Vaikka opettaisin joogaa elääkseni. Vaikka pääsisin nyt siistiin toimistotyöhön tärkeilemään nätin näköisenä, ei se minua muuttaisi. Ei työ kerro siitä kuka minä oikeasti olen, millainen olen. En olisi ihmisenä sen enempää tai vähempää, vaikka olisin sosiaalityöntekijä, kuin että mitä minä olen nyt postityöntekijänä. En minä ammattinimikkeen vaihtuessa muutu naps noin vain toiseksi, paremmaksi tyypiksi. 

Mitä minä sitten tavoittelisin, jos saavuttaisin kaikki unelmani? Ei minusta koskaan tule valmista, unelmia tulee aina lisää. Aina sitä haluaa olla jotain muuta, jotain enemmän. Onkohan ihminen lopulta koskaan täysin tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, että no niin, näin on täydellisen hyvä, nyt minä vain olen. Epäilen, mutta sen tilan minä haluaisin saavuttaa, ja toisaalta uskon että se tila on enemmän mielen kuin elämäntilanteen kysymys.

Näitä ajatuksia minä sitten lopulta pyörittelin päässäni eilen kärryä työnnellen, se oranssi takki ylläni, kun olin päässyt häpeäpuuskasta yli (nyt oikeastaan hävettää, että oikeasti edes häpesin). Ja sitten ymmärsin: onhan tämä aika mukava työ. Minä kerkiän ajatella, kuunnella loputtomiin äänikirjoja, kipitän työkseni hitto kymmenen kilometrin lenkkejä painavan lehtikärryn kanssa päivästä toiseen, eipä tarvitse paljon lenkkeillä työpäivän päätteeksi. Jos haluan joskus työskennellä hyvinvointialalla, niin pääsenpä tässä vielä parempaan kuntoon ja päiväkulutus on sitä luokkaa, että saan syödä jätskiä huoletta. 

Nyt on muuten ensimmäinen viikonloppuvapaani sitten kesän jälkeen, että onpa tässä vielä sekin. Yhteiset viikonloppuvapaat arkipäivätyötä tekevän miehen kanssa - voiko sitä oikeastaan enempää edes pyytää.

Niin. Asennekysymyksiähän nämä, että miten elämän ottaa vastaan. Jaksaako sitä hävetä, ahdistua, vai lähteekö kohtaamaan asiat hymyillen. 

 

Positiivisen mielen ja ilon täyteistä viikonloppua <3

Kommentit

A.S. (Ei varmistettu)

Olipa hyvä kirjoitus!

Ei todellakaan mitään syytä hävetä työtäsi, vaan oikeasti tärkeää hommaa, ja itse usein ihailen sitä, miten postinjakajat jaksavat tehdä kierroksensa (ja vielä säässä kuin säässä). Arvostan!

miirakujalla
Ihan kujalla

Voi kiitos :)

Veikkaan että media on saanut mut tuntemaan näin, niin hullulta kuin se tuntuukin. Harva tyyppi jota seuraan somessa tai jonka blogia luen, tekee mitään perus duunarihommaa vaan monella on akateeminen tutkinto tai jokin mielenkiintoisen kuuloinen työ. Vähän sama mitä monelle käy vartalonsa kanssa: kun media syöttää tiettyä vartalotyyppiä, alkaa moni tuntea että "munkin pitäis näyttää tolta".

Onneksi tällaisia ajatusmalleja pystyy tosiaankin rikkomaan ja itseään kehittämään. Oikeasti mun mielestä kenenkään ei pitäisi hävetä yhtään mitään työtä!

Ihanaa lauantaita <3

Maria Hakkarainen
Villiviini

Muistan, että musta tuntui ihan samalta, kun olin vielä pari vuotta sitten kaupan kassalla töissä. Sehän on tosi tavallinen parikymppisen opiskelijan sivutyö, ja mä oikeasti tykkäsin myös siitä työstä, mutta silti ei tuntunut kivalta tuoda sitä esille, jos joku kysyi. Nyt kun teen opettajan työtä, siitä kertominen tuntuu ihan erilaiselta ja ihmisten suhtautuminenkin on erilaista: aiemmin mua jopa säälittiin, nyt ihaillaan. Aika hassua.

Onpa muuten ihanat kuvat!

miirakujalla
Ihan kujalla

Se on kyllä outoa, että mistä tällainen ajattelumalli pääsee syntymään. Kuitenkin varmaan lähes jokainen joutuu joskus tekemään jotain ei-niin-mielekästä työtä tai toisen alan hommia, ei siinä ole mitään ihmeellistä ja sellainen kuuluu elämään. Jokainen työ on kuitenkin tärkeää ja pitäis olla tämän työttömyysongelman keskellä kiitollinen että töitä ylipäätään on.

Mutta ihanaa että oot päässyt nyt työhön josta pidät! 

Kiitos kommentista ja välitän poikaystävälle kehut kuvista :) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Ei kaupan kassa ole ainoastaan opiskelijoiden sivutyö vaan jotkut tekevät sitä ihan ainoana työnä! Ja minusta kassa on työnä ihan yhtä arvostettavaa kuin muukin työ. Jokaisessa työssä on myös ne huonot tai tylsät puolet.

Maria Hakkarainen
Villiviini

Joo totta kai, musta kaikki työt on yhtä tärkeitä. Yritinkin tässä lähinnä kuvata muiden ihmisten ajatusmalleja, en omiani :)

PauliinaSS (Ei varmistettu)

Hei olet aivan oikeassa! :) Tunnistan tuon hassun ajatusmallin todella hyvin etenkin siitä vaiheesta kun olin opiskelujeni alkuvuosina kaupassa töissä ja muissa asiakaspalveluhommissa. Ihan outoa, mistä sen pienen häpeän löytääkin omalle kohdalle, vaikka ketään muuta ei tulisi ikinä mieleenkään arvottaa noin. Nyt kun viimein on niissä "siisteissä toimistohommissa" niin olisi helppo vähän häpeillä vaikkapa ettei ole vielä pidemmällä urallaan.

Ja pulassa oltaisiin jos ei postisi kulkisi. :D

miirakujalla
Ihan kujalla

Jep, ja kun totuushan on se ettei meistä jokainen voi olla siistin kuuloisessa ammatissa tai uransa huipulla, kun jokaista ammattia ja niille tekijöitä tarvitaan. Ja nimenomaan, esimerkiksi ne lakimiehetkin olisivat varmaan melkoisen pulassa työssään jos en veisi heille posteja! :D 

Kiitos kommentista! Kivaa kuulla ettei ole ihan yksin näiden hassujen ajatusten kanssa :)

Ehkä se ei johdu ainoastaan itsestä, vaan yleisestä ajattelusta. Ei postinjakajista, olutravintolan työntekijöistä, siivoojista tai linjastotarjoilijoista kirjoiteta esimerkillisiä juttuja, ei heitä nosteta esille ihanteena. Koska kunnianhimoa ja raakaa uurastusta arvostetaan niin paljon, niiden jotka tekevät tasaisia työtunteja ja jotka voivat jättää työnsä vain työpaikalle, heistä kirjoitetaan korkeintaan puolustavia ja iloisia juttuja. Itsekin olen hävennyt omaa työtäni, ehkä siksi että haluaisin tehdä jotakin muuta, mutta en tiedä mitä. Siksi muiden "hyvät paikat" harmittavat vertailussa. Vaikka vertailua tekeekin itse eniten. Minusta tärkeintä on kuitenkin, että tekee työtä. Ja juurikin niin, että jos se posti kulkisi, joku tekisi makaronilaatikkoa lounasravintolaan tai siivoaisi työpaikan vessoja, sen huomaisi heti.

Ja ihan vain ajatusten vuoksi tässä hyvä teksti josta saa ainakin ajateltavaa. Vaikkei mikään koskaan ole niin yksinkertaista.
https://www.vihrealanka.fi/juttu/moni-ty%C3%B6-on-hevonpaskaa-%E2%80%93-turhaa-tai-haitallista-ymp%C3%A4rist%C3%B6lle?fbclid=IwAR1HRECPivSLBhRqGMQKDS6Z9GJXfu-Pi910to_UtmaOai1g2DcXUAM_7dM

miirakujalla
Ihan kujalla

Kiitos ajatuksia herättävästä kommentista ja hyvästä tekstistä, jonka linkkasit! Tuli itseasiassa aika hyvä mieli, kun mietin, että "huomaisiko kukaan, jos en menisi huomenna töihin". Ja kyllä, se vaikuttaisi ainakin satojen ihmisten elämään.

Minustakin on tärkeintä, että tekee ylipäätään jotain, vaikkakin minusta on hienoa että tässä yhteiskunnassa on mahdollista olla tekemättä yhtään mitään, jos esimerkiksi sairastuu. Sitäkään ei kenenkään pitäisi joutua häpeämään, jos joskus ei ole työkykyinen. Elämme tosiaan hyvin suorituskeskeisessä maailmassa.

Hyvää sunnuntai-iltaa sinne!

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus!

miirakujalla
Ihan kujalla

Kiitos, piristävää kuulla! :) 

Jjj (Ei varmistettu)

Mä oon kohta kolmekymppinen ja edelleen "paskatöissä", eli kaupan kassalla. "Ootko etsinyt muita töitä?" "Meinasitko hakea opiskelemaan?" "Ootko opiskelija?" "Kauanko ajattelit vielä olla tuolla töissä?". Nuo on ihan perus kysymyksiä, mitä olen saanut työstä kertoessani. Eräs läheiseni on myös pariin otteeseen kertonut tarinoita siitä, kuinka hänen tuttavaperhe on akateeminen, kuten myös heidän lapsensa, mutta lapsi päätti silti jäädä ns tavallisiin töihin. Duunarihommiin. Oon huomannut, että uusiin ihmisiin tutustuminen ahdistaa, koska ammatti ja työ on aina niitä ensimmäisiä puheenaiheita.

Kaikkein pahinta on, etten viihdy työssäni, mutta en ole varma mitä tekisin seuraavaksi. Mulla on sellanen olo, että mun on _pakko_ hakea opiskelemaan, mutten ole varma että mitä haluaisin opiskella. Tai mitä pääsisin opiskelemaan, sillä en ole erityisen hyvä missään (huono kylläkin). Tämä on mulla oikeesti lähes joka päivä mielessä ja se luo kivaa stressiä elämään.

miirakujalla
Ihan kujalla

Musta on todella kurjaa, miten ihmisiä määritellään niin kovasti ammatin kautta. Mä ainakin olen paljon enemmän kuin mikään työ mitä olen tehnyt, eikä työvalintani kerro minusta oikeastaan tippaakaan, nyt kun niitä jälkikäteen miettii. Miksi se silti kiinnostaa ihmisiä niin kovasti? 

En itse näe, että ammattia valitessa tarvisi miettiä missä on erityisen hyvä. Siinähän sen sitten oppii, kun opiskelee ja tekee. Itse olen koittanut pohtia, että mistä vain yksinkertaisesti pidän ja puolittain, että mikä olisi järkevää. Olen kirjoittamassa postausta alan vaihtamisesta vielä tässä kuussa, mulle on varattu TE-toimiston puolesta ammatinvalintapsykologi 18.12 (kyllä, työkkäristä on myös apua, toi on ihan ilmainen käynti!) En ehkä itse olisi kokenut niin tärkeäksi tuota käyntiä koska mulla on suht selkeät ajatukset mihin aion keväällä hakea, mutta kun irtisanoin itseni ja ilmoitin te-toimistoon etten enää halua tehdä päivääkään ravintola-alan hommia (mulla on kokin tutkinto), niin he sitten suosittelivat tuonne menoa :) 

Ammatinvalintapsykologin kanssa voi kuulemma pohtia ihan konkreettisesti, että mikä olisi seuraava siirto että pääsisi tekemään jotain mielekästä hommaa. Hän osaa neuvoa myös tukiasioissa, jotka ovat ainakin itselle osittainen este uudelleen kouluttautumisessa: minulla on jo kokin tutkinto ja olen alle 25-vuotias, joten esimerkiksi toisen asteen tutkinto ei tule kohdallani kysymykseen ellen meinaa pärjätä 250 eurolla kuussa... Mutta käsittääkseni yli 25-vuotiailla ja pitkään työelämässä olleilla tilanne on helpompi.

Mutta yliopisto onkin onneksi yksi haaveeni, ja sitä kohti toivottavasti mennään :) Aluksi ajattelin, etten olisi sinne riittävän hyvä (minulla ei ole ylioppilastutkintoa), mutta miksen olisi? Yrittänyttä ei lasketa. Niin ja jäin tänä vuonna yhteishaussa 1. varasijalle tasapistein, joka osoitti itselle että jos näin lähellä käytiin niin kyllä mä vielä joskus sisään voin päästä. En olisi tosiaankaan uskonut, että pärjäisin pääsykokeissa noin hyvin, mutta taas sitä sai huomata että vika on vain omassa ajattelutavassa eikä ne ajatukset itsestään ole mitenkään totta.

Tsemppiä ja jos ei unelmia, niin ainakin jotain mielekkäämpää kohti!

saarah
visual diary

Olipa hyvä kirjoitus, kiitos tästä :)

miirakujalla
Ihan kujalla

Kiitos kovasti! <3 

Tärkeilijä (Ei varmistettu)

Olen designeri IT-alalla ja mua pyydettiin puhumaan alan opiskelijoille pari viikkoa sitten. Esittelin itseni entisenä tiskarina, koska reilu kolme vuotta sitten olin täysipäiväinen ravintolaekstraaja. Blokkasin, tiskasin ja myin lippuja, koska en kelvannut tarjoilijaksi. Ns. paskaduuneissa on oppinut paljon ja ne ovat minulle tärkeää henkilökohtaista historiaa. Toimistossa tuntuu yhä siltä, että en kuulu joukkoon, varsinkin kun suurin osa työkavereista on tullut samoihin töihin suoraan lukio-kandi-maisteri-putkesta.

miirakujalla
Ihan kujalla

Juu, onhan sitä tullut itsekin tiskattua, blokattua ja vanhusten vaippojakin vaihdettua! "Paskaduuneista" tosiaankin oppii paljon. Mä olen päässyt näkemään todella läheltä yrittäjyyttä ja oppinut aika hyvin, millainen työntekijä olen, mikä on mulle liikaa ja mikä taas on tärkeää. Näitä asioita ei opi lukiossa, ja näistä on varmasti hyötyä myös myöhemmässä vaiheessa työelämää. 

Voin hyvin kuvitella tuon ulkopuolisuuden tunteen. Se on mulla edessä varmaan jo yliopistossa, jos sinne tuun pääsemään! 

Kiitos kommetistasi :) 

"Siivooja" (Ei varmistettu)

Upea teksti, kiitos! Samanlaisia ajatuksia on ollut itsellänikin :) Mulla on AMK-tutkinto (ja vähän työkokemustakin alalta), mutta valitsin että tällä hetkellä teen siivoojan töitä. Samaistun siis tähän: "Minä kerkiän ajatella, kuunnella loputtomiin äänikirjoja, kipitän työkseni hitto kymmenen kilometrin lenkkejä painavan lehtikärryn kanssa päivästä toiseen, eipä tarvitse paljon lenkkeillä työpäivän päätteeksi." Tykkään työstäni, enkä keksisi tähän elämäntilanteeseen mitään parempaa! Se mitä ihminen tekee työkseen ei tosiaankaan määritä ihmisen arvoa, eikä välttämättä kerro ihmisestä loppujen lopuksi paljoakaan :)

miirakujalla
Ihan kujalla

Voi vitsi, kiitos kommentistasi :) 

Pakko myöntää, että mun täytyy hiukan asennoitua tykätäkseni Postin työstä, mutta on siinä enemmän hyvää kuin huonoa kun oikein miettii :) Teen lisäksi henkilökohtaista avustamista keikkaluontoisena, ja sitä hommaa rakastan! Tekisin sitä täysipäiväisesti jos se olisi rahallisesti kannattavaa, mutta valitettavasti täydet tunnit on melko haastavaa saada täyteen kun asiakkaat vaihtuvat joka päivä, keikat ovat max 5h mittaisia (usein lyhyempiä), enkä omista autoa/korttia jolla olisi kätevää liikkua ympäri kaupunkia seuraavalle keikalle. Nyt teen sitä sitten harrastuksena sen verran mitä Postin työltä ja joogalta kerkiän :D 

Kiva kuulla, että oot löytänyt homman joka sopii elämäntilanteeseesi <3 Mäkään en usko, että se, mitä ihminen tekee työkseen, kertoo välttämättä mitenkään erityisen paljon ihmisestä. Enemmän kertoo ne vapaaehtoiset valinnat, eli se mihin käyttää vapaa-aikansa. Töitä jokaisen on pakko tehdä ja harvalla käy sellainen onni, että pääsee toteuttamaan työkseen unelmaansa :) 

Ihanaa loppuviikkoa sinne <3

"Siivooja" (Ei varmistettu)

Mäkin oon miettinyt henkilökohtaisen avustajan töitä :D Ja palkka oli mullakin se, minkä takia en niitä hommia vakavammin harkinnut. Tosin ei mun palkka nytkään ole paljoa parempi, mutta kuitenkin ne ratkaisevat ehkä parisataa euroa. Hain muuten samaan aikaan töihin postinjakajaksikin kun etsin siivoojan töitä :)

Kiitos vielä uudestaan upeasta tekstistä &lt;3

Ihanaa loppuviikkoa myös sulle &lt;3

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus! Itselläni on ollut aikoinaan samanlaisia ajatuksia. Siksi nykyisin vältän uusien tuttavuuksien kanssa ammattien kyselyä. Vältän sitä aihetta viimeiseen hetkeen asti arvioiden löytyisikö meiltä jotain muuta keskusteltavaa. Vältän sitä ehkä siksi etten jaksa itse selostaa ammattiasioitani ja toisaalta antaa toiselle mahdollisuuden tulla nähdyksi yksilönä ilman ammatin antamin ”leimoja”.Välillä toki on mielenkiintoista ”arvailla”, että mitähän hän tekee työkseen, mutta on kiinnostavampaa tutustua ihmiseen itseensä hänen ammattinsa sijasta. Olen huomannut, että myös ystäväpiirissänikin puhutaan yhä vähemmän ammateista. Ehkä se liittyy ikään (himpun yli 30).

miirakujalla
Ihan kujalla

Mä tykkään kysyä uudelta tuttavalta, että mitä tämä tykkää tehdä. Harva vastaa, että töitä. :) Siitä avautuu sitten keskustelu siitä, miten käytetään vapaa-aika ja mielestäni se kertoo ihmisestä enemmän kuin työt. 

Kiitos kovasti kommentistasi ja hyvää itsenäisyyspäivää! 

Jannnnnn (Ei varmistettu)

Tää on kiinnostava aihe! Musta on upeaa että olet arvosi tunteva ja kiinnostava ihminen. Monelle ihmiselle työ on kuitenkin myös tärkeä osa identiteettiä, kuten itselleni. En sano että olen työni tai se on ainoa jota olen, mutta työssäni pääsen olemaan lähimmäksi juuri se kuka haluan olla ja kuka koen olevani. En itse edes usko että kaikki työt voivat tarjota tällaisia kokemuksia. Itselläni se koulutus oli just portti tähän, mutta paras oma työ voi varmasti löytyä monella tavalla.
Iloa sulle!

miirakujalla
Ihan kujalla

Hienoa, että sinulla on ollut mahdollisuus löytää sellainen työ, jossa pääset toteuttamaan itseäsi :) Kiitos kommentistasi!

Lilies
Lilies & Life

Todella hyvä ja ajatuksia herättävä teksti! Olin muutama vuosi sitten pitkään R-kioskilla töissä, kun lähes kaikki kaverit opiskelivat samaan aikaan yliopistossa tai ammattikorkeassa. Silloin oli vähän samanlaisia ajatuksia. Ja myös nyt on ollut vaikeaa hyväksyä työttömyyttä näin 28-vuotiaana, kun lähes kaikilla tutuilla on vakkarityö. Määräaikainen työsuhde päättyi, eikä ole mitään mitä hakea näin loppuvuodesta. Toisaalta nyt on ollut aikaa ajatella mitä oikeesti haluan lähteä tekemään ja haluanko esim. opiskella lisää. 

miirakujalla
Ihan kujalla

Juuri mahdollisen työttönyyden takia musta on tärkeää, ettei identiteettiä määritä hyvälläkään tavalla liiaksi työ. Koska sitten kun se työ päättyy ja oot nähnyt itsesi täysin sen kautta, niin kuka sä sitten oot, jos ootkin työtön? Musta ihminen on paljon muuta kuin työ jota se tekee, ja sellaisen ajatuksen kautta olen itse hyväksynyt työttömyysjaksot elämässäni.

Työttömänä on aikaa harrastaa, kerätä nimenomaan ajatuksia ja vain olla. Siitä ajasta voi myös nauttia, ja ihan luvan kanssa, eihän se oma vika ole jos on jäänyt työttömäksi. (Pitkäaikaistyöttömyys tai omavalintainen työttömyys sitten asia erikseen, mutta ei nyt paneuduta siihen).

Kiitos kovasti kommentistasi ja hyvää itsenäisyyspäivää! <3

Lilies
Lilies & Life

Nimenomaan! Vaikka itse osaan määrittää itseni ilman työtäkin, nii tuntuu, että muut ihmiset ei näe työttömässä mitään muuta kuin sen työttömyyden. Tosi ärsyttävää. Joka viikko eka kysymys on: "no onko työrintamalla mitään uutta?"

Oon antanut nyt itselleni luvan nauttia tästä työttömyysjaksosta (joka ei tosiaan johdu musta) ja koittanut ottaa tämän lomana :)

Samaa sinulle! <3

PP (Ei varmistettu)

Sivukommenttina tuli mieleen, että oletko tehnyt avoimessa yliopistossa mitään opintoja. Se on tosi hyvä konsti saada jo vähän opintopisteitä kasaan ja vähän haisua niistä yliopisto-opinnoista. Ilmaisiahan ne eivät tosin ole, mutta jos resurssit riittävät, niin kannattaa harkita.

miirakujalla
Ihan kujalla

Tänä syksynä piti aloittaa, mutta sitten ymmärsin etten mitenkään päin kerkiä. Mutta hyvä vinkki tosiaan jokaiselle välivuotta viettävälle! :) 

Pina y coco (Ei varmistettu) http://pinaycoco.fi

Hei!
Oot ihana ja tästä tekstistä tuli tosi hyvä fiilis.
Ymmärrän sua 100% ja vielä edelleenkin häpeän mun työtä ja se työ on tarjoileminen. Tässä suhteessa siis sun edellinen työpaikka, josta vaihdoit pois. Itse en kuitenkaan kanna ammattia ylpeydellä, jonka vuoksi olen kokoajan vähentänyt vuoroja ja tehnyt aivan minimituntimäärän, jotta pystyn maksamaan vuokrani. Työ on henkisesti ja fyysisesti kuluttavaa. Lisäksi koen erittäin pahaa alemmuskompleksia jos tarjoiltavassa pöydässä istuu vaikka joku vanha luokkakaveri hienossa puvussa. Sitä miettii, mihin se oma elämä oikein jämähti.. Ihanat positiiviset puolet sun postityössä &lt;3 Muistan kun itse olin kiinteistövälittäjäharjoittelijana ja jaoin käytännössä flyereita ympäri kaupunkia. Siinä nousi peruskunto älyttömästi ja nautin siitä! Tunnen kuitenkin tuskasi siitä, että tuli fiilis, että haluaa piilotella itseään. Yritän kantaa itseni työssä, kuin työssä tästä eteenpäin rakkaudella ja tasa-arvoisesti :) Kiitos tekstistäsi :) yst. Pinja

miirakujalla
Ihan kujalla

Voi kiitos, sanasi lämmitti kovasti <3

Tarjoilu ammattina ja ravintola-ala noin muutenkin on henkisesti ja fyysisesti todella raskasta. Päivät ovat pitkiä ja tauoista saa usein vain haaveilla, joissain paikoissa syödään seisaaltaan työn ohessa. Alemmuskompleksikin on tuttu tunne. Teininä hoidin jonkin verran kokoustarjoilua eräällä työpaikalla, ja se oli aina hankalaa. Siellä oli muut niin tärkeinä puvut päällä, ja minä vaan kannoin pullaa ja kahvia naaman eteen. Siinä se ero minun ja heidän maailman välillä oli niin näkyvä, räiskyvä ja suuri, että olonsa tunsi väkisinkin pienemmäksi. 

Esimerkiksi Wienissä oli erikoista huomata, miten tarjoilija on asiakkaan yläpuolella - nämä asiat ovat todella vain kulttuurillisia eroja eivätkä mitään totuuksia elämästä. Minusta ravintola-alassa ei ole kyllä mitään hävettävää vaan päinvastoin, se tietotaitohan alan ammattilaisilla on uskomaton. Kun aloitin baaritarjoilijana, en voinut muuta kuin ihailla jokaisen kollegani ymmärrystä ja tietoutta viskeistä, cocktaileista ja oluista. Opin vain pintaraapaisun, mutta tunsin ylpeyttä aina kun osasin kertoa asiakkaalle edes hitusen jostain oluesta tai kun osasin suositella hänen makuunsa jotain, mistä hän todella piti. 

Todella ihana kuulla, että tekstini vaikutti sinuun noin positiivisesti <3 Minä itse olen saanut voimaa työhön esimerkiksi siitä, että yritän oppia työn mahdollisimman hyvin ja olla työssäni niin pätevä, kuin kykenen. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta sitä se ei ole, jos tekee alaa joka ei varsinaisesti kiinnosta. Mutta sitten voi ajatella, että "ihan sama mitä ajattelette, mutta olen tässä ainakin pirun hyvä". Olen siitä onnekas, että minulla on ollut lähes aina esimiehiä jotka muistavat kehua ja tsempata - heistä olen saanut voimaa sellaisiinkin hetkiin, kun tuntuu, että onko tässä mitään järkeä. Myös työkavereiden tsemppi ja tuki ovat tärkeää.

Täytyykin poiketa tänään entisellä työpaikalla, tuli pieni ikävän poikanen ravintola-alalle (nyt jo). Se on muuten siitäkin hullu ala, että sitä usein inhoaa mutta aina sinne kaipaa takaisin :D

Hyvää viikonloppua sulle :) 

ElämäOnAkatemia (Ei varmistettu)

Erittäin kiinnostava aihe! Ehkä tässä on myös tiettyjä aika -ja paikkaeroja. 90-luvun lama-Suomessa oli aivan tavallisia perheitä, joissa äiti kaupassa töissä ja isä raksalla tai jotakin vastaavaa. Akateemisuuden kupla on melko hiljattain vasta tullut asiaksi, jota tulisi tavoitella. Asetelma ei todellakaan ollut sama kuin nyt, että kysyttäisiin, mitä ajattelit seuraavaksi.

Toisena pointtina paikka: postinjakaja voi olla aivan tavoiteltava ammatti jollekin ja myös sosiaalisesti hyväksytty ammatti muualla kuin pääkaupunkiseudulla/isoissa kaupungeissa, joissa kaikki eivät voi olla digiosaajia vaan suuri osa kunnalla tai ”vakkarifirmoissa” töissä.

Kolmantena pointtina tarjoaisin työn ottamista vain työnä siinä tilanteessa, kunse ei ole muun elämän määrittäjä tai inspiraation lähde. Asiaa voi ajatella myös niin, että käy töissä vain siksi, että se mahdollistaa muut inspiroivammat jutut. Kun töissä ei tarvitse kirjoittaa ja olla innovatiivinen, sillä voi täyttää vapaa-aikansa halutessaan. Harva meistä ajatustyöläisistä jaksaa oikeasti mitään töiden jälkeen kehitellä, sillä takamus puutuu jo päivän aikana työnantajam hyväksi tehtävässä työssä.

On myös niin, että Suomessa ollaan todwlla kapeakatseisia. Ikään kuin jokin ammatti leimaisi jonkinlaiseksi ihmisen. Minulla on paljon ulkomaisia kavereita ja erityisesti pohjoisamerikkalaisista moni on mennyt urallaan siksakkia eikä pelkkää nousua ja se on täysin normaalia. Esim. yksi oli koripallojoukkueen valmentaja, sitten oli töissä leipomoalalla ja sittensiirtyi markkinointihommiin ja kukaan ei kyllä hänen puheistaan päätellen missään vaiheessa voivotellut.

miirakujalla
Ihan kujalla

Mietin juuri tuota, että tilanne on varmasti ollut joitain vuosikymmeniä sitten erilainen, mutta en uskaltanut ottaa asiaa pointiksi sillä en ole elänyt tuohon aikaan vielä kovin tiedostavana yksilönä. 

Kolmas pointtisi on mielestäni erityisen tärkeä. Minusta olemme hiukan vieraantuneet siitä käsitteestä, mitä työ on. Töissähän käydään, jotta saadaan rahaa, se on sen perimmäinen tarkoitus. Kuuluuko työn siis välttämättä edes olla mitenkään ihanaa? Joillakin käy sellainen tuuri, että he löytävät kutsumuksensa ja pääsevät tekemään työkseen unelmaansa, mutta se on harvinaista. Ei jokainen sitä tule saavuttamaan, ja se on ihan ok. 

Näen työn osittain nimenomaan mahdollistavana tekijänä. Saan siitä rahaa, ja rahalla mahdollistan unelmiani ja asioita, joista nautin. 

 

Kiitos ajatuksia herättäneestä kommentistasi! :) 

Frank80 (Ei varmistettu)

Kaveri on jakanut postia kohta 20 vuotta ja haki nimenomaan kyseiseen ammattiin, koska ilmeisesti aikataulut oli aika joustavat ja mahdollisti hänelle sellaisen elämäntyylin mitä hän haluaa - käytännössä kaikki rahat menee säästöön ja joka vuosi lähdetään johonkin kuukausia kestävälle reissulle. Tällä hetkellä huitelee jossain afrikassa.

miirakujalla
Ihan kujalla

Näinhän se on, että meistä on moneksi ja se mikä on toisen unelma ei sovi toiselle lainkaan. Kiva että ystäväsi on löytänyt itselleen sopivan työn! 

Jutun pointtihan ei ollut väheksyä Postin työtä tai sanoa että jotain ammattia tulisi hävetä. :) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos hyvästä tekstistä, tämä herätti paljon ajatuksia!

Olen 27-vuotias ja ollut töissä vain ravintola-alalla (lähinnä baarimikkona) sekä vaatekaupoissa. Opiskelin välissä muutaman vuoden amk:ssa mutta se ala ei ollut mua varten enkä tehnyt edes alan harkkoja. Koko ajan takaraivossa jyskyttää ajatus että pitäisi vielä joskus opiskella ja päästä "pidemmälle". Kai se ajatus on iskostunut kotoa ja siitä, että kaikki kaveritkin ovat opiskelleet.

Tunnen alemmuutta siitä, että en ole tehnyt vielä enempää, mutta en kerta kaikkiaan tiedä vieläkään mitä haluaisin todella opiskella ja tehdä työkseni. Toisaalta olen onnellinen että mulla ylipäätään on töitä (asun ulkomailla ja sain duunia siitä huolimatta, etten puhu paikallista kieltä mitenkään täydellisesti.)

Olen edellisen kommentoijan kanssa samaa mieltä siitä, että Suomessa näihin urakuvioihin suhtaudutaan ehkä vähän kapeakatseisesti. Täälläpäin on aika tavallista, että jengillä on varsinaisen vakiduunin lisäksi jotain sivuhommaa.

miirakujalla
Ihan kujalla

Tuo on varmaan hankala tilanne, jos ei vain yksinkertaisesti keksi mitä haluaisi tehdä! Mä itse olen haaveillut aina isosti ja kaikesta mahdollisesta: unelma-ammatit ovat vaihdelleet poliisista ja rikospaikkatutkijasta aina lakimieheen ja sieltä psykologiin, journalistiin, kirjailija-taiteilija-maailmanmatkaajaan ja sieltä ensihoitajaan taikka kätilöön... Tämän takia tiedän tyyliin jokaisen Suomessa tarjolla olevan koulutusvaihtoehdon pääsykokeista jonkin verran :D 

Mä olen menossa ensi tiistaina ammatinvalintapsykologille, oletko miettinyt sellaista vaihtoehtoa? Toki ulkomailla asuessa voi olla hankalaa toteuttaa, mutta TE-toimiston kautta pääsee tosiaan ihan ilmaiseksi sellaiselle käynnille jos on alaa vaihtamassa. 

Mäkin olen haaveillut kovasti ulkomailla asumisesta, ja meillä itseasiassa olikin miehen kanssa suunnitelma ja mahdollisuus muuttaa ulkomaille miehen töiden takia ensi vuonna, mutta se kaatui siihen että en tosiaankaan tiedä miten työllistyisin ja koko homma alkoi ehkä pelottaa liikaa, suoraan sanottuna. Ulkomailla työllistyminen ei ole mikään helppo nakki tosiaankaan vaikka ei olisikaan nirso siitä mitä tekee. Sellainen ajatus mulla on, että jos joskus muutan ulkomaille, niin se on itsessään niin suuri ja ihana elämää määrittävä tekijä, ettei sillä työllä ole sitten niin paljon merkitystä mitä siellä tekee. Jotenkin tuntuu, että täällä Suomessa sillä on enemmän väliä.

Toi on kyllä tosi väärin, että joutuu kokemaan alemmuutta siitä ettei ole tehnyt töiden tai opiskeluiden suhteen "enemmän". Kuka sen nyt sitten määrittelee, että mikä on riittävä suoritus? Elämässä kun voi saavuttaa muillakin osa-alueilla niiiiin paljon, esim sulla just toi, että oot muuttanut ulkomaille - aika harva sen lopulta toteuttaa vaikka moni siitäkin haaveilee. Ei jokaisen kuulukaan olla elämässään mikään uraohjus, tää hommahan kaatuis ihan käsiin jos jokainen haluais yliopistoon ja siistiin toimistotyöhön. 

Kiitos paljon kommentista, mun mieltä lämmittää aina niin paljon kun joku kertoo että mun teksti on herättänyt jotain ajatuksia tai tuntemuksia <3 Hyvää viikonloppua!

Kommentoi