Lähdön pakko

On ollut päiviä, jolloin aloitin aamuni kävelyillä paljasjaloin merenrantaan, jolloin päivät päättyivät riippumattoon, ajatukset meren kohinaan, uni tuli tähtitaivaan alla ukkosen pauhatessa hohtavan tulivuoren takana

Kun erosin, mietin kaikkia unelmiani ja päätin toteuttaa niistä jokaisen. Muutin Helsinkiin. Muutin kommuuniin. Irrotin otteeni materiasta, niin, että aivan kaikki mahtui neljään muuttolaatikkoon. Ja aloin kirjoittaa kirjaa, myin juttuja sanomalehteen. Ostin yksisuuntaisen lennon Brasiliaan, ajatuksenani tuolloin tutkia koko Etelä-Amerikka mukanani vain oma mieli ja rinkka.

Ja lähtö lähenee, henkeä salpaa, ei koko ajan, mutta useimpina iltoina. Kun sairaanhoitaja kysyi keltakuumerokotetta antaessaan, että olenko lähdössä ulkomaille, oli vastaaminen hankalaa koska matka tuntui (tuntuu) epätodelliselta. Olenko todella, mietin tuona hetkenä. Ja uskon kai vasta, kun istun lentokoneessa ja katson taaksejääviä Helsingin valoja.

Lähteminen suhteesta pelotti, lähteminen toiselle puolelle maapalloa pelottaa, ainahan se pelottaa, mutta kuitenkin ajatus siitä, että eläisikin elämän, joka ei ole oma… jossa jonkun toisen tai yhteiskunnan luomat ihanteet painaisivat oikeat sisältä kumpuavat intohimoiset sykäykset alleen, kuinka sitä hiljalleen tukehtuisi, sydämen palo lakkaisi lyömästä ja intoa puhkuvat ajatukset hiipuisivat,

hiljenisivät,

kunnes lakkaisivat kokonaan, koska niin on helpompaa, on helpompaa mukautua, tai jäädä, tuttuun ja turvalliseen…

se ajatus pelottaa minua enemmän, kuin minkään konkreettisen menettäminen. Sillä kaikesta konkretiastakin muuttuu hyvin turhaa, jos ei seiso vapaana omilla jaloillaan.

Joten nyt, kun etsin peloissani pientä rinkkaa ja kirjoitan itkunsekaisia rakkauskirjeitä Viiksivahamiehelle (jonka kainaloa jään kaipaamaan tästä uudesta kaupungista yllätyksekseni eniten, ei tässä näin pitänyt käydä, mutta kävipä kuitenkin), yritän kasata mieleni seuraavaan hokemaan: enemmän ahdistaisi olla lähtemättä, kuin lähteä

Sillä niinhän se on, lähtö, muutos, avaa oven aina uuteen ja on ainoa keino mennä elämässä eteenpäin (ja mikäpä olisi merkityksellisempää, kuin elämässä eteenpäin kulkeminen), eivätkä nämä edellä mainitut asiat jää kaduttamaan. Tekemättä jättäminen sen sijaan, se jättää ikuisia kysymysmerkkejä.

Haluan elää elämän, jossa en joudu kysymään itseltäni koskaan:

Entä jos olisinkin lähtenyt, mitä olisin löytänyt?

hyvinvointi ajattelin-tanaan matkat
Kommentit (2)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *