Mökiltä (palatessa, valitettavasti)

Rakastan sen kaltaisia hetkiä, jolloin tuntematon kalastaja tarjoutuu kyyditsemään veneellään omamme moottorin ollessa rikki.

Siis niitä yhteisöllisyyden tuomia turvan tunteita. Ajatusta siitä, että ei tässä tyhjän päälle jäisi, ei satamaan. Eikä mökille saareenkaan, sillä vaikka saimme moottorin lopulta toimimaan (valitettavasti – oikea kalastusvene olisi kiinnostanut), Jonakseksi esittäytynyt kalastaja antoi numeronsa. Sanoi:

“Soittakaahan, jos moottori ei käynnisty kun olette lähdössä takaisin, niin tulen hakemaan.”

Emme joutuneet soittamaan. (Valitettavasti.)

Minä rakastan myös hetkiä, kun tunnen suolaisen veden pisaroina kasvoillani ja merituulen hiuksissani, saunanraikkauden ihollani, rakastan sormiani mustikoista värjäytyneenä.

Värityskirjan värittämistä takan äärellä pienen ihmisen ajatuksia kuunnellessa, värikynän liikkeitä seuratessa: miten sininen ei pysy kuvan ääriviivojen sisällä.
Turhauttaa, mutta juuri se opettaa, kun ei voikaan ottaa kynää pois vaan täytyy kärsivällisenä katsoa, vaikka sitä tekisi itse muka paremmin.

Rakastan sitä, miten hetken merkittävää on vain sauna ja padallinen sadevettä, luumupiirakka uunissa, kolme vilttiä hartioilla, kaksi villapaitaa, merisään seuraaminen, vaahtopäät, ja pesällinen puita. Ajatus siitä, miten meidän käy sitten, kun tuli sammuu, ja nukumme

Enkä ollut pakannut mukaani mökkivaatteita, en mitään tarvittavaa, sillä ajatelin, että ei kai me syysmyrskyjen keskellä saaressa enää yövytäisi. Ei kai enää vanhukset sellaiseen rohkenisi, ei enää kuten ennen…

Mutta se olinkin sitten minä, joka lopulta syysilmassa yöllä värisi, hirsimökin seinien päästäessä viileää tuulta sisään, myrskyn yltyessä, hakatessa kattoa märkä sadevedellä pesty tukkani mökiltä haisevaan pyyhkeeseen käärittynä (olisipa ollut oma karhea, laventelintuoksuinen mukana)
Ja palasaippuasta nahkea, viileästä värisevä vartaloni täysvillaisten vilttien ja takkatulen lämpöön turvautuneena.

Mutta maha täynnä, sitä luumupiirakkaa, ja naama naurusta kipeä, varpaat syväjäässä, mutta mummun kutomiin (ja reikäisiin) tossuihin suojattuna.

Onhan tässä viehätyksensä, kaikessa kalskeudessa se turvansa.

Kai näissä ihmisissä. Jonaksen kaltaisissa, ja perheessä, minun ihmisissä, siinä kun vaari noukkii tikkarin lattialta ja kysyy, että: “onko tämä jokin Miiran lelu”, ja minä muistutan etten ole enää ihan leikki-iässä, ja vaari nauraa lempeästi

sillä näille olen kai aina vähän leikki-iässä, ja se pienuuden tunne saa minut unohtamaan kiireen, suuruudeen haaveet ja todellisuuden, tulevaisuuden, oikean maailman, elämän

saa palaamaan lapsuuden hetkiin

Siihen, kun äiti soitti kouluun, ettei Miira pääse, kun olemme saaressa jumissa

Kun nauroin ja jännitin samaan aikaan veneen kiikkuessa vaahtopäillä

Kun piilouduin itkien isomökin pöydän alle ukkosta, isän katsoessa sitä laiturilla nauraen, ihmetellen luonnon voimaa

Kun juoksin mökkiin sisälle piiloon hirveä, jota luulin karhuksi

Ja niin minä kuuntelin eilen niissä samoissa vilttitäkeissä, kuin lapsena, miten myrsky yltyi, puut paukkuivat tulessa, takassa, ja mietin, että mahdammekohan päästä huomenna takaisin kaupunkiin, kun vastatuuli puhaltaa neljäätoista metriä sekunnissa ja rankkasade hakkaisi niskaan, mietin, onko meillä täällä kuinka paljon ruokaa, vettä

ja huomasin haaveilevani, että saisinkin vähän selviytyä myrskyn siimeksessä, ettei tarvitsisi palata, miten soittaisimme töihin että emme me nyt vain pääse täältä pois, no can do

Saisi vain laskea leipiä. Kuunnella vielä rätisevää merisäätä.

Siksi aamulla heräsin hymyillen: koivu oli taipunut vaakatasoon ja mökin ikkuna täplittynyt myrskysateesta, tuuli kuului sisälle asti uhmakkaana ujelluksena, ei kutsunut merelle, ei lainkaan.

Hymyilin, vaikka menin puskaan pissalle ja kastuin sadetakista huolimatta. Hymyilin, kun kävelin rantaan enkä kuullut muuta kuin pauhun.

Itkin hieman.

Huomasin, etten ole ollut aikoihin minun maailmassani, en riittävästi

En selkeästi, kun toivoin, että edes myrsky estäisi hetkeksi palaamasta (kun kerta veneemme moottori ja Jonas ei)

mutta kuten kaikki, sekin myrsky laantui, sillä istun nyt ravintolavaunussa matkalla Helsinkiin. Kuuntelen, kuinka nainen asuu Kalliossa ja skeittaa työkseen, juo nyt neljättä oluttaan. 

On vain inttipoikia ja viisikymmentävuotiaita ja minä ja skeittarinainen ja joku joka haluaisi tarjota oluen, mutta pakkaan tavarani paeten kakkosvaunuun paikalleni, tuijotan ohikiitäviä maisemia ja yhtäkiä villakangastakkini tuntuu typerältä, kuulutus Helsingin päärautatieasemasta tuntuu typerältä, vieressä istuva kello kahdeksalta töitä koneellaan tekevä mies vieläkin typerämmältä

merkitykselliseltä tuntuisi nyt vain se Saksan armeijan sadeviitta niskassa, ne mustikat sormissa ja halot kiukaan pesässä, minun ihmiset ympärillä

tänään Helsinki ei kutsu, ei puhuttele

ei yhtään