Kaipuu löytää uusia ystäviä, on kuin myöntäisi olevansa yksinäinen.

Yksinäisyyden myöntäminen ääneen taas on, kuin kertoisi olevansa outo. Ulkopuolinen, varmasti viallinen.

Ja niinhän se nähdään: mitä suuremmat sosiaaliset piirit, sitä parempi tyyppi olet. Jos sinulla ei ole kavereita, se on sinussa se vika, tai vähintäänkin sinulla on oltava tilanteelle jokin selitys – oletko juuri muuttanut vai onko kaikki ystäväsi alkaneet seurustella?

Minusta uusien ystävien kaipuulle ei tarvitse olla selitystä. Ihmissuhteet ovat keskenään erilaisia. Jokaisella on maailmalle, muille, jotain ihan omaa annettavaa. Eri ystävien kanssa on eri jutut, eri keskustelut, eri naurut.

Yksinäisyys taas itsessään ei ole sekään mikään hävettävä tunne. Moni kokee yksinäisyyttä perheessään, ystävistä huolimatta tai esimerkiksi parisuhteessaan – ihmisten määrä elämässä ei kerro elämän yksinäisyydestä tai yhteisöllisyydestä (olipa hankalaa miettiä yksinäisyydelle vastakohtaa, onko sitä?). Yksinäisyyden kokeminen ystäväjoukossa tai parisuhteessa voi olla syy sille, miksi joku kaipaa uusia ystäviä.

Yksinäisyyden kokemiseen tuttujen ihmisten keskellä voi selittyä sillä, että ihmiset kasvavat. Yhtäkiä sitä kokeekin kaipaavansa enemmän samanhenkistä seuraa, sillä lapsuusajan ystävät tai puoliso eivät enää jaa samanlaisia arvoja tai toiveita elämästä.

Ja vaikkei taustalla olisikaan kokemusta yksinäisyydestä, on uudet ihmiset ja heidän tarinat aina opettavaisia, mieltä avartavia, virkistäviä. Pitävät elämän otteessa ja ajatuksen värikkäänä. Omassa sosiaalisessa kuplassa sitä saattaisi helposti syyllistyä mustavalkoiseen ajatteluun: joskus on hyvä katsoa kuplan ulkopuolelle.

Siksi Helsinkiin muutto siitäkin huolimatta, etten tunne täältä juuri ketään, ei pelottanut. Olenhan tutustunut Tampereellakin jatkuvasti uusiin ihaniin ihmisiin, miksen tekisi sitä täällä?

Toki omat haasteensa tuo se, että työskentelen yksin, en opiskele ja harrastukseni ovat melko yksin puurtamista. En ole seuraan hakeutuja. Oikeastaan minä olen useimmiten sivusta seuraaja, jopa hitusen arka, pohtiva, tarkkaileva.

Ratkaisuksi olen kokenut internetin. Siinä missä muut etsivät deittejä ja seksiseuraa, minä etsin netistä ystäviä. Ja onpa muuten ihanaa, että vuosien saatossa on tullut yleisesti hyväksytymmäksi etsiä näistä jokaista netin välityksellä – enää et ole epätoivoinen outolintu, joka ei muualta seuraa saisi.

Täällä Helsingissä olen ottanut käyttöön kaveritreffiappin: Hey! VINA:n. Se on kuin naisten kaveritinderi: profiileja heitellään ees taas, saadaan matchejä ja luodaan keskusteluja. Tutustutaan, kysytään kahville.

”Mietin, että haluaisitko joku päivä lähteä vaikka kävelylle, johon voisi yhdistää kahvittelun? :)”

Eräs Katariina kysyi minulta muutama päivä sitten, parin viestin vaihtamisen jälkeen. Ja tänään me näimme, ja minä näin hiukan lisää Helsinkiä, merta, löysin uuden herttaisen kahvilan, kiitos Katariinan. Oli ihana sunnuntaipäivä, aurinkoa, polveilevaa keskustelua kaikesta ja ei mistään.

Ja vaikka asteita oli luvattu alle kymmenen, tuntuu kuin neljä, ne sanoivat, niin pystyipä päiväteet juomaan terassillakin.