Olen keskittynyt viime päivinä – viikkoina – elämän perusasioihin. Nukkumiseen. Mutteripannun käyttöön. Yhteisöllisyyteen. Mistä kaikesta olenkaan jäänyt elämässäni paitsi?

Iänikuisena aamuvirkkuna on ollut pysäyttävän erikoista torkuttaa, oikeastaan edes käyttää herätyskelloa. Nukkua yli seitsemään. Joinain aamuina jopa yhdeksään. Olen miettinyt: olenko niin uupunut, että nukun näin paljon, vai onko stressini vihdoin helpottanut sille tasolle, että ylipäätään minä nukun?

Ja mutteripannu. Luulin, ettei olisi Moccamasterin voittanutta, mutta kyllä ihan jokaisen pitäisikin omistaa mutteripannu. En halua juoda kahviani enää toisella tavalla keitettynä, kiitos.

Vaikka niin, en itsekään varsinaisesti omista omaa – tuo pannu on kämppikseni. Minä nimittäin muutin kommuuniin, Tampereelta Helsinkiin. Ajattelin, että koska sitten, jos ei nyt, kun muutto eron myötä oli joka tapauksessa edessä.

Tämä on aika ihanaa: totutella yhteiseloon kolmen valloittavan erikoisen peroonan, sekä kahden kissan kanssa. Jakaa jääkaappi, kylpyhuone, eteisen kenkäteline.

Toissailtana istuin vilttiin kääriytyneenä ikkunalaudallani (kyllä, tämä on juuri sellainen vanha talo jossa on järkyttävän suuret ikkunalaudat), katselin kaatosadetta Töölön kaduilla ja puhuin puhelimeen, kun oveeni koputettiin: ”Minä keitin sinulle teetä, kun olet ollut flunssassa”, yksi kämppiksistäni sanoi, ja toi kupin parasta teetä ikinä: puolikkaan appelsiinin mehu, paljon inkivääriä, kuumaa vettä ja hunajaa.

Aamulla voin jo paremmin. Kiitos siitäkin kysymästä, asuinkaverit.

Ja kaikki tuo edellä mainittu on vienyt niin suuren siivun, että muuttolaatikotkin ovat yhä purkamatta. Mutten koe siitäkään oikeastaan mitään. Kai ne tuosta tyhjenevät, viikonlopun mittaan. On elämässä oleellisempaakin.

Kuten se nukkuminen.

Hei hei, Tampere, ja tervetuloa Helsinki, uuden elämän alku.