Lue myös: Työn häpeäminen olikin laajempi ilmiö – Haastateltavana Ylellä sekä Duunitorin mediassa

En ole koskaan ollut erityisen ylpeä mistään työstä, jota olen tehnyt. En ole yksinkertaisesti tiennyt, mitä edes haluaisin tehdä työkseni, joten olen lähinnä kokeillut kaikkea tai tehnyt sitten vain jotain, että saan rahaa.

Lopetin juuri yötyöni olutravintolassa. Olin siellä tarjoilijana. Se oli ihan mukavaa työtä, mutta en sopeutunut yövuoroihin. Olin niin ylikierroksilla, että nukuin vuorojen jälkeen maksimissaan pari tai kolme tuntia, joka johti uupumukseen ja pahoinvointiin. Oloni on normalisoitunut tämän viikon aikana, kun olen palautunut yötyöstä ja päässyt tekemään minulle luontaisinta aamuvuoroa.

Nimittäin jakamaan postia.

Eilen töissä havahduin siihen, että minä toivoin, ettei kukaan tuttu tulisi minua vastaan kun lykin sitä kärryä oranssi takki ylläni, naama punaisena tukka takussa. Tajusin, että vien firmoihin, kuten asianajo- tai mainostoimistoihin, postit vähän anteeksipyydellen, kuin ollen heitä alempana, joille postit kannan. Ikään kuin he olisivat minua parempia ihmisiä vain koska tienaavat enemmän tai koska heillä on joku mediaseksikkäämpi ammattinimike.

Ymmärsin, että eipä ole huvittanut kirjoittaa blogiinkaan irtisanoutumisesta tai uudesta työstä. Osittain siksi, etten halua kenenkään määrittelevän minua työni kautta, osittain varmaan siksi ettei tässä ole mitään hienon kuuloista. Lopettaa ravintolassa ja aloittaa postilla. Miksipä siitä kirjoittaa.

Alkoi yököttää. Minähän haluan nimenomaan tasa-arvoa, haluan kohdella jokaista kunnioittavasti enkä väheksyä ketään koulutustaustan, ammattinimikkeen, sukupuolen, kansallisuuden, seksuaalisuuden tai minkään vuoksi, joten miksi ihmeessä väheksyn itseäni vain siksi, että tällä hetkellä satun jakamaan postia elääkseni?

Tällainen ajattelutapa saa kaiken tuntumaan väliaikaiselta ja suorituskeskeiseltä, ja luo tyytymättömyyttä itseen: minä nyt teen tätä hommaa kunnes, jonain päivänä minä vielä…, tämä nyt on tällainen väliaikainen juttu. Aluksi tuo ajattelutapa toi voimaa arkeen ja sai katsomaan tulevaisuuteen, mutta sitten ymmärsin sen lähinnä vievän mielekkyyttä ja iloa, lisäävän tyytymättömyyttä. Tuon ajattelutavan myötä sitä alkaa väheksyä omaa työtään ja sitä kautta myös itseään, koko oma elämä alkaa tuntua väliaikaiselta, muutoskeskeiseltä puurolta ja siltä, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain muuta.

Entä jos hetken vain hengittäisi?

Tässähän on ihan hyvä.

Ja lopultahan minä olen aivan sama ihminen, vaikka ensi vuonna pääsisinkin lukemaan sosiaalityötä yliopistoon. Vaikka kirjoittaisin kahden vuoden päästä kirjan. Vaikka opettaisin joogaa elääkseni. Vaikka pääsisin nyt siistiin toimistotyöhön tärkeilemään nätin näköisenä, ei se minua muuttaisi. Ei työ kerro siitä kuka minä oikeasti olen, millainen olen. En olisi ihmisenä sen enempää tai vähempää, vaikka olisin sosiaalityöntekijä, kuin että mitä minä olen nyt postityöntekijänä. En minä ammattinimikkeen vaihtuessa muutu naps noin vain toiseksi, paremmaksi tyypiksi.

Mitä minä sitten tavoittelisin, jos saavuttaisin kaikki unelmani? Ei minusta koskaan tule valmista, unelmia tulee aina lisää. Aina sitä haluaa olla jotain muuta, jotain enemmän. Onkohan ihminen lopulta koskaan täysin tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, että no niin, näin on täydellisen hyvä, nyt minä vain olen. Epäilen, mutta sen tilan minä haluaisin saavuttaa, ja toisaalta uskon että se tila on enemmän mielen kuin elämäntilanteen kysymys.

Näitä ajatuksia minä sitten lopulta pyörittelin päässäni eilen kärryä työnnellen, se oranssi takki ylläni, kun olin päässyt häpeäpuuskasta yli (nyt oikeastaan hävettää, että oikeasti edes häpesin). Ja sitten ymmärsin: onhan tämä aika mukava työ. Minä kerkiän ajatella, kuunnella loputtomiin äänikirjoja, kipitän työkseni hitto kymmenen kilometrin lenkkejä painavan lehtikärryn kanssa päivästä toiseen, eipä tarvitse paljon lenkkeillä työpäivän päätteeksi. Jos haluan joskus työskennellä hyvinvointialalla, niin pääsenpä tässä vielä parempaan kuntoon ja päiväkulutus on sitä luokkaa, että saan syödä jätskiä huoletta.

Nyt on muuten ensimmäinen viikonloppuvapaani sitten kesän jälkeen, että onpa tässä vielä sekin. Yhteiset viikonloppuvapaat arkipäivätyötä tekevän miehen kanssa – voiko sitä oikeastaan enempää edes pyytää.

Niin. Asennekysymyksiähän nämä, että miten elämän ottaa vastaan. Jaksaako sitä hävetä, ahdistua, vai lähteekö kohtaamaan asiat hymyillen.

Positiivisen mielen ja ilon täyteistä viikonloppua <3