Viimeinen kuva Tampereen kodista, muuttopäivänä

Muutama päivä sitten nimeni painettiin ensimmäistä kertaa sanomalehteen. Olen lyhykäisen toimittajataipaleeni aikana kirjoittanut vain verkkomedioihin, joten oma nimi, oma teksti ja omat kuvat ensimmäistä kertaa printille painettuina tuntuivat melko maagiselta. Tietynlaiselta etapilta.

Pari vuotta sitten en uskaltanut haaveilla tällaisen hetken käyvän toteen: että asuisin jo Helsingissä, että nousisin aamukahdeksalta metroon oltuani söpösti yökylässä (sen viiksivahamiehen luona), että jäisin Sörnäisten asemalla ja ostaisin sanomalehden kioskilta, lehden, josta alkaisin etsiä omaa tekstiäni sydän pamppaillen, samalla aamuruuhkassa juosten…

Tuntuu, että kahden vuoden aikana olen rakentanut melko onnistuneesti ympärilleni juuri sellaisen elämän, jota halusinkin. Ja jaksan ihmetellä, että miten sen tein, että millä rohkeudella ja voimalla käänsin koko elämäni ylösalaisin. Että lopetin ne päivätyöt jotka tekivät minut onnettomaksi, että vaihdoin alaa, että aloin tehdä asioita, joita oikeasti rakastan, ja että sitten erosin, muutin pääkaupunkiin, ihan yksin.

Mutta nyt se kaikki on tehty ja tuntuu, että voin hengittää. Huuh. Ja sitten taas jatkaa täydellä tohinalla eteenpäin, sillä nyt ei ole enää mitään paksua paskakerrosta jota kuoria, vaan voi rakentaa lisää ihanaa ihanan päälle. Elämä tuntuu ylämäeltä.

Mutta ennen kaikkea, elämä tuntuu nyt taianomaisista hetkistä koostetulta onnellisen, seikkailuntäyteisen arjen palapeliltä. Se on hetkiä, kun istun baarissa ja juon tuhottoman kallista Indian pale alea johon ei olisi periaatteessa ollut varaa, kun kirjoitan herkkää artikkelia vanhasta miehestä, kun katselen harmaata kylmenevää Helsinkiä, sadetta, auringon pilkahduksia sen lomasta…

Kun kuuntelen Yann Tierseniä ja hetken tuskissani mietin: en tule koskaan luomaan mitään näin kaunista! Miksen osaa säveltää, antakaa minulle säveltäjän lahjat.

Ja hetken voin niin pahoin, että elämä tuntuu hyvin merkityksettömältä.

Kunnes jatkan kirjoittamista, ja kirjaimet istuvatkin aloilleen juurin kuten olin ajatellut, jälleen, mutta toisin kuin maali alkuviikosta kankaalle, ne siveltimeni vedot.

Saatika sävelet, koskaan.

Sillä pensseli tai kitara kädessäni en itke luovuuden hekumaa, vaan minä itken epäonnistumisen tuskaa. Haluaisin niin kovasti irrottaa luista ja suonista niitä repivät tunteet, mutta ne eivät näyttäydy kankaalla siltä, miltä ne tuntuvat, eivät kuulosta kenenkään korviin, eivät miltään.

Mutta kieli, sen kirjaimet, onnistun asettelemaan, kuten tunteen.

Minulle kirjoittaminen on taidetta ja rakkain itseilmaisuni väline. Huomaan henkisessä hyvinvoinnissani, jos en ole kirjoittanut päivään. Silloin pääni alkaa humista ja ajatukseni puuroutuvat, enkä osaa jäsennellä niitä. En ole tasapainossa.

Etenkään näin vapaata, omaa kaunokirjallista tekstintynkääni kirjoittaessa en pyri kirjoittamaan täydellistä suomea – en useinkaan välitä kieliopista sillä tavalla, että tekstini olisi joidenkin raamien mukaista (vaikkakin rakastan kielioppisääntöjä niin, että voisin viettää tuntikausia yliviivaustussi kädessäni pilkkuja viilaten, kuten ystäväni tietävät, ja sitä mielellään hyödyntävät)

Mutta mielestäni taide, ilmaisu, ei voi olla ennalta määriteltyä, sääntöjen mukaista. On toki hiuksenhieno raja, paljonko raameja voi rikkoa. Mutta toisaalta, kuten kaikessa taiteessa, taitava voi paskoa nekin aivan palasiksi olematta siltikään paska.

Ennen kaikkea kirjoittaminen on kuitenkin väline, se on tapa vaikuttaa. Mielestäni kaikkein väkevin sellainen. Sitä kohti haluan edetä, kulkea ja oppia. Hiljalleen.

Ensihetkiä Helsingistä: tuijotin seinillä leijailevia varjoja ja mietin, että tässä minä tulen kirjoittamaan, tämä on koti

Tällä hetkellä työssäni vapaana toimittajana pääsen kertomaan heidän tarinoitaan, jotka eivät välttämättä muutoin saisi asiaansa tuhansien ja aina vain tuhansien lukijoiden silmille. He eivät pääsisi tarjoamaan näin vertaistukea vastaavaa kohdanneille, ja toisaalta muistuttamaan toisenlaisuudesta heitä, jotka eivät sitä elämässään muutoin näkisi.

Mielestäni kuplien rikkominen, niiden ulkopuolelle kurkkiminen on elämässä miltei kehittävintä toimintaa, joten toivon että työni voisi olla nyt ja tulevaisuudessa paljolti sitä. Sen mahdollistamista.

Sillä jokaisen elämästä löytyy tarina, kun vain kysyy ja miettii kulman, josta sitä tarkastella. Yllättävän suuri osa haastateltavistani on peräisin kasvokkaisista kohtaamisista: tapaan tuntemattoman ja keskustelu johtaa siihen, että lopulta kysyn saisiko hänestä kirjoittaa jutun. Kaikki ovat suostuneet, joka on yllättävää.

Mutta toisaalta, useimmiten ihmisellä on tarve kertoa oma tarina, jollekulle, joillekin. Moni toivoo, että oma elämä olisi kertomisen arvoinen.

Ja näin ollen olen kiitollinen voidessani olla tarinan kertoja. Sen mahdollistaja, että niin tahtova tulee kuulluksi ja nähdyksi, saa sanansa muiden luettavaksi.

Osittain siksi kirjoitan myös itsestäni, koska minullakin on inhimillinen tarve olla jotakin.

Kirjoittaminen julkisesti (voisinhan tehdä tätä myös vain pöytälaatikkoon), luo minulle kaiketi sen illuusion, että olisin, ja että minusta jäisi jonkinlainen jälki. On siedettävämpää hyväksyä ihmisyksilön pienuus ja mitättömyys tässä valtavan suuressa maailmassa, kun jättää itsestään edes pieniä merkityksellisen tuntuisi merkkejä, sinne tänne. Kirjoittaminen on minulle tapa sietää maailman puristava paino.

Ja siitä olenkin kiitollinen, sillä jokaiselle se ei sitä voi olla – kirjoittaminen, kieli, sen hallitseminen tai käyttäminen ei ole itsestäänselvä taito. Voi olla iloinen, jos voi lukea, puhua ja osata yhdenkään kielen näin. Että kädet toimivat näppäimistöllä, että voi pitää kynää kädessään.

Sillä esimerkiksi toisessa työssäni, jossa avustan ja ohjaan eri tavoin erityisiä ihmisiä mediatyössä, olen usein tilanteissa, jossa henkilö ei osaa kirjoittaa, pysty kirjoittaa, tarvitsee apua kirjoittamisessa tai ainakin oikoluvun tekstilleen. Miten usean henkilön kirjoittamista olenkaan voinut edesauttaa, ja mikä onni se valmis teksti on heille, ja siksi myös minulle.

”Tästä tuli aika hyvä”, totesi eräs liikuntarajoitteinen nuori hymyillen luettuaan blogikirjoituksen, jonka olin kirjoittanut hänen kanssaan. Hänen kädet olivat olleet liian väsyneet näppäimistölle, joten hän saneli ja minä läiskin kirjaimia valkoiselle.

Hymyilin sen päivän, ja tilanteelle vieläkin.

Ja mietin, että onneksi tosiaan lähdin, tätä kaikkea kohti.

FACEBOOK / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI