Omistaisinpa vieläkin vähemmän

Ikkunalaudallani asioita, joita en omista. Taloyhtiössämme on ihania ”ota tästä” -kirjahyllyjä rappukäytävät väärällään. Lainasin tällaisesta Puolikas keltaista aurinkoa kevätlukemiseksi (suosittelen, jos olet kirjalta toistaiseksi välttynyt)

Inspiroidun hyvin pienistä ja tavallista hetkistä. Joskus mietin, ovatko arjen tilanteet minulle suurempia kuin muille, tunnenko jotkut asiat vahvemmin?

Esimerkiksi kämppikseni lainatessa minulle kaulahuiviaan kelien viiletessä, päässäni alkoi pyöriä monta päivää kestänyt ajatuskela yhteisöllisyydestä, jakamisesta, antamisesta, lainaamisesta, omistamattomuudesta… Kuinka paljon pohdittavaa ja iloa yksi kaulaliina voikaan antaa?

Minulle yksi erityisen tärkeä arvo on oman kulutukseni tarkkailu. Ostan hyvin vähän ja vain jos tarvitsen, en nauti omistamisesta. Minua ahdistaa suuri materian määrä, sillä mietin jatkuvasti mihin ihmeeseen laittaisin kaiken jos lähtisin vaikka maailman toiselle puolen? Haaveilen usein siitä, että kaikki omistamani mahtuisi reppuun, mutta tiedän että se on vain kauaskantoinen haave joka hienovaraisesti ohjailee toimintaani.

En kutsuisi itseäni minimalistiksi. Mietin pitkään, onko elämäntapani minimalistinen, mutta ei se ole. Oikeastaan elämäni on aika rönsyilevää ja vaikken omista, saattaa ympäristöni olla täynnä asioita, kuten vaikkapa lainattuja kirjoja, kaverin huonekasveja, suuria ajatuksia ja seikkailuja, jonkun huonekaluja.

Ajattelen, että keskittymällä hyvään paha vähenee, muttei minun tarvitse aktiivisesti mitään elämästäni poistaa. Usein minimalistit toimivat karsien. Minä en ehkä niinkään.

Päätös tai ajatus omistamattomuudesta tuo paljon hyvää. Se on ekologinen ja taloudellinen valinta toimia: kuinka paljon säästänkään (ympäristöä ja kukkaroa), kun uuden ostamisen sijasta vaikkapa lainaan tai vuokraan?

Avoeron ja kommuuniin muuttamisen myötä olen leikitellyt ajatuksella, että laskisin kaikki omistamani tavarat. Se ei olisi nimittäin mahdotonta – en omista enää edes huonekaluja.

Huoneeni kommuunissamme on kalustettu. Olen tuonut tänne vain oman rakkaan untuvapeittoni, pellavaverhoni, kattolampun ja päiväpeitteen. Yhden huonekasvin ja pari valikoitua astiaa. Niin ja sen kirjoituskoneen, jonka korjaamista vieläkin mietin (hiukan luovuttaneena tosin).

Mutta kaikki muu on jonkun omaa, lainassa minulla. Aluksi vieraassa sängyssä nukkuminen kauhistutti, kunnes ymmärsin että kauhistus olikin vain tunne, jokin mieleni lukko. Nyt sänkyni tuntuu siitä huolimatta omalta pesältäni, vaikkei se fyysisesti ole omistuksessani. Mitä sillä on ihan oikeasti väliä, ettei se sänky ole minun ostamani ja että se on toiminut jonkun toisenkin sänkynä?

Omistamattomuus on siis paitsi ekologista ja taloudellista, myös rauhoittavaa, vapauttavaa ja mieltä avartavaa. Sillä on minuun outo meditatiivinen vaikutus. Tuntuu, että sitä enemmän minulla on tilaa olla oma rohkea ja vapaa itseni, mitä vähemmän fyysisesti omistan. Kuulostanee hörähtäneen Nuuskamuikkus-hipin puheelta, mutta kuulostakoot.

Voinpa ainakin aina pakata telttani ja kuvitteellisen huuliharppuni, ja matkata talveksi etelään.

Miten kaunis ajatus.

Lue myös:

Ihminen ihmiselle – ajatuksiani kommuuniasumisesta

Yläkerran pianomies

Uuden elämän ensimmäinen kirjoitus

FACEBOOK / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI

Hyvinvointi Oma elämä Ajattelin tänään Vastuullisuus

Ihminen ihmiselle

Pienet onnenhetket, kun löydät kaipaamaasi kuivattua yrttiä ja punaisia linssejä feel free to use -laatikosta. Joku toinenkin tyhjää tiskikoneen, pesee vuoroviikoin vessan, imuroi, onkin vienyt sen biojätteen joka unohtui.

Ollaan ja tullaan, liikutaan miten tykätään, mutta yksin olemisen tunne, sitä ei juuri pahalla tavalla pääse syntymään:

tosin erikoiselta tuntui tai tuntuu se, ettei kukaan sano heippa! kodista lähtiessä. Olin hetken aikaa yksin se hassu, joka huhuili heiheitä ulko-ovelta, kunnes ymmärsin ettei se ole kämppisten kesken kai tavanomaista.

Mutta huolenpito! Välittävät huomenet, toisinaan hyvän yön toivotukset. Kaulaliinan lainaaminen ilmojen viiletessä, kun omani katosi muutossa: ”Turhaa sinä uusia ostaisit, kun minulla on näitä vaikka kuinka paljon!”

Helpottavaa on nähdä, miten toistenkin elämä on välillä laiskaa, aikaansaamatonta. Välillä täällä pönötetään ketarat ojossa koko päivän, listataan asioita, joita oli suunnitelmissa tehdä, mutta Netflix veikin voiton.

En ole ainut, se on ihana tunne, missä tahansa.

Kommuuniasuminen on pyörinyt mielessäni vuosia kuin mahdottomana haaveena. Kommuuniin muuttaminen on tuntunut ajatuksena työläältä: mistä löytäisin muka sopivan (Facebook on täynnä ilmoituksia, kun osaa etsiä) ja mistä tiedän viihdynkö siellä, juuri heidän kanssa (käy tutustumassa, äläkä kirjoita sitovaa vuokrasopimusta).

Luokittelen itseni introvertiksi ja suuren oman tilan arvostajaksi. Nautin hiljaisuudesta ja siitä, että saan tehdä asiat omalla tavallani, mutta toisaalta olen ymmärtänyt olevani laumaeläjä. Uskon, että pohjimmiltaan meistä jokainen on.

Olemme vain kadottaneet sen.

Kaupungistuminen ja yksilöllistyminen, mutta toisaalta samaan aikaan tapahtuva digitalisoituminen ovat vierottaneet meitä kasvokkain tapahtuvan yhteisöllisyyden ja kohtaamisen tarpeesta sekä osoittamisesta. Yksilöllistymisen myötä ajatellaan yhä useammin omaa etua, ei meitä tai heitä.

Käännetään katse vaikka kasvavia leipäjonoja, eriarvoistumista, kodittomia ja työttömiä kohti. He ovat jääneet yhteisön ulkopuolelle miettimään, milloin tässä näin kävi.

Kommuuniasuminen on vain yksi tapa olla mukana yhteisössä, mutta se voisi olla nykyistä useammin ratkaisu asunnottomuuteen, talousongelmiin, yksinäisyyteen, jopa masennukseen, yksinhuoltajien kokemaan aikuisen ihmisen seuran kaipuuseen (perhekommuunit – mikä ihana ajatus).

Yhteisöllisyyttä voi löytyä myös hyvästä työporukasta, suvusta tai harrastusporukasta (näissä jokaisessa yhteisöllisyyttä voi myös kehittää): yhdistävä tekijä on vastavuoroisuus, halu tavoitella yhteistä hyvää ja jakaa yhteisiä arvoja, kokea kuuluvansa johonkin ja saada turvaa tiedosta, että nämä ihmiset kannattelevat jos minä en kanna.

Yhteisöllisyyden tunnetta voi tuoda ihan vain se pieni hetki, kun avaa naapurille oven ja sanoo silmiin katsoen jotain, edes huomenta. Yhteisöllisyyden tunnetta voi jollekulle tuoda se, jos hänet tällä kertaa pyydettäisiin mukaan, edes johonkin, joidenkin kanssa, vaikka vain baariin.

Miten paljon ylipäätään aito kokemus kuulumisen tunteesta voisikaan lisätä monen hiukan ulkopuolelle jääneen onnellisuutta ja kasvattaa heidän elämänlaatua. Antaa voimavaroja selvitä, tilan tuntea olevansa ihminen ihmiselle, ihmisille. Sitähän meistä jokainen lopulta kaipaa.

Päivitystä muuten tapaukseen Yläkerran pianomies: hän on ottanut selkeästi tavoitteekseen opetella ulkoa Beauty and the Beastin. Niin että, se valtoimenaan itkevä emoji sitten vain tähän kohtaan.

Lue myös:

Mistä löytäisin mä ystävän?

Yläkerran pianomies

Uuden elämän ensimmäinen kirjoitus

Koti Oma elämä Hyvä olo Uutiset ja yhteiskunta