Vuoristoradan alamaista hei

Tänä aamuna minä jäin silkasta väsymyksestä sängynpohjalle.

Pitkästä aikaa, ties koska viimeksi.

Keitin aamukahvit vasta aamupäivällä, kävelin pelkkä Viiksivahamiehen paita päällä ympäri kommuuniamme ja meinasin jättää kissan oven väliin. Itkin, en tiedä miksi, mutta itkin valtavasti ja luin uutisia (ja itkin lisää)

Aina sitä luulee, että nämä ajat olisivat takanapäin sillä tavoin, että kun saavuttaa tietyn onnellisuuden tason, sitä luulee sen olevan jotenkin vakio. Ei osaa ajatella, että ne alamäetkin ovat vielä edessä, monta kertaa, aina vain uudelleen.

Nimittäin vielä toissapäivänä tuumasin ystävälleni kahvikupin äärellä hänen kysyessä kuulumisiani: ”Olen kyllä löytänyt vihdoin sellaisen tasaisen onnen elämääni.”

Seuraavana päivänä, eli eilen, tapahtui kuitenkin jotain, jokin pieni läikähdys jotain, sillä tavalla että se vuoti jonkin henkilökohtaisen kuppini reunan yli ja sai toteamaan: ”En minä jaksakaan enää.”

Kuinka arvaamatonta ja häilyvää onni onkaan.

Mutta ajattelin, aluksi: on tässä oltu ennenkin. Nyt minä vain urheilen, teen ahkerammin töitä, luen kirjaa ja puhun rakkaille ihmisille. Niin siitä selviää. Käyn syömässä lempiravintolassani ja täytän päivän mukavilla asioilla.

Ikään kuin onni, sen ylläpito ja saavutaminen olisi jokin toteuttavissa oleva suoritus.

Vaan ravintolan jälkeen olinkin entistä väsyneempi, enkä voinut lopulta muuta, kuin katsoa loputonta apeutta silmiin, tervehtiä ja hyväksyä tuon läsnäolo.

Ja oikeastaan se, tuon apeusmörön hyväksyminen jatkuvan karkuun juoksemisen sijaan, haalistikin tuota hahmoa vähemmän merkitykselliseksi: ei minun tarvitse suorittaa, olla täydellisen iloinen ja langat visusti käsissä.

Voin hetkeksi romahtaa.

Antaa väsyn tulla.

Sillä kuten kaikki, tämäkin on varsin ohimenevää.