Ihana meri

1.2.2018 mustikkaneiti

Hoitokertomus osa 02

Viimeisen hoitokertomuksen jälkeen hoitoni siirrettiin psykiatriselta sairaanhoitajalta psykologille. Ei ole kauhean mukavaa että pompotellaan ammattilaiselta toiselle (sairaanhoitaja – lääkäri – toinen sairaanhoitaja – psykologi), vaikka toki ymmärrän miksi niinkin joudutaan välillä tekemään. Vaihto sinänsä on ollut positiivinen juttu: psykologi on todella kiva, ymmärtää ja hänelle on helppo puhua. Hän oli vanhan psykiatrini kanssa samoilla linjoilla siitä, että Kelan tukeman terapian hakeminen on hyvä ajatus. Emme kuitenkaan ole lähteneet vielä sen tarkemmin selvittämään asiaa, sillä minulla on tämänhetkisessä elämäntilanteessa tarpeeksi muuttuvia palasia muutenkin. Valmistun lukiosta, haen opiskelemaan, etsin työpaikkaa ja eilen sain vihdoin myös ensimmäisen oman asunnon. Sopiva ajankohta terapian aloitukselle olisi ensi talvi, mikäli pääsen opiskelemaan tai syksy, jos en pääse. Työt eivät niinkään stressaa, mutta uudessa koulussa aloittaminen on aina omalla tavallaan jännittävä ja uusi tilanne. Samoin omilleen muutto ensimmäistä kertaa.

Kävin tapaamassa psykologia viimeksi toissapäivänä. Käynti oli tarpeellinen, koska aikaa edellisestä oli hänen sairastuttuaan ehtinyt vierähtää jo muutama kuukausi. Tuntui hyvältä puhua kaikesta mitä on ollut meneillään. Huomaan helposti arjessa puskevani vaikeissakin tilanteissa vain eteenpäin sen kummemmin käsittelemättä asioita, vaikka hankalat jutut olisi tärkeä purkaa rauhassa jonkun kanssa. Meillä on ollut kotona suhteellisen vaikea perhetilanne jo kohta pari vuotta ja kun kaikki ovat väsyneitä, huolestuneita ja keskellä hirveää stressimyrskyä, ei ikävistä asioista tee mieli puhua silloin kun ne eivät ole kirjaimellisesti edessä. Niinpä moni itselle ahdistusta ja surua aiheuttanut tilanne on lakaistu maton alle sellaisenaan. Tajusin tämän oikeastaan vasta toissapäivänä, kun purskahdin yhtäkkiä itkuun kertoessani asioista. Vaikka herkkä ja tunteellinen tyyppi olenkin, voin laskea puolikkaan käden sormilla kerrat kun olen itkenyt jonkun ammattiauttajan luona. Kotona ja ystävien seurassa kyllä paljonkin, mutta se ”työ” on aiemmin ollut jo tehty kun sitten olen mennyt mielenterveyskäynnille. Aloitettuani lääkityksen ahdistukseen ja mielialan vaihteluihin, olen huomannut itkeväni harvemmin ja vähemmän. Lääke on tehnyt usein juuri sen mitä siitä sanotaan; katkaissut syvimmiltä tunteilta huiput. En pidä siitä, mutta ajankohta lääkityksen lopettamiselle on väärä, kuten psykologikin sanoi.

Tapaamisen jälkeen olo oli hutera mutta jotenkin uudella tavalla kirkas. En ollut ahdistunut enkä surullinen. En pelännyt enkä ollut vähääkään ärsyyntynyt. Kotona kuuntelin lempimusiikkiani ja paistoin lounaaksi kalaa perunoiden kera. So simple, so good. Kun vielä illalla varmistui että saan juuri sen asunnon, josta olin haaveillut, fiilis oli superhyvä.

P.S. Ensimmäiset asukuvat ever! Opetin veljeä kuvaamaan, kärsivällisyyttä ei pahemmin löytynyt mut ihan kivoja näistä onneksi tuli ^-^

paita – marimekko (kirppari)

housut – vero moda

kengät – superga

sukat – happy socks

kaulakoru – glitter

Muoti Oma elämä Mieli Päivän tyyli

22.1.2018 mustikkaneiti

Parasta tammikuussa – runokirjat

Kun puhutaan kirjallisuudesta, olen yleensä vahvoilla. Kun kirjoittamisesta, tilanne on sama.
On kuitenkin yksi poikkeus, nimittäin runous ja tarkemmin runokirjat. Olen lukenut hävettävän vähän runokirjoja ottaen huomioon, että runous on kuitenkin itselle ehkä se kaikkein rakkain laji. Mieleisiä on ollut vaikea löytää (elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen) ja muiden runojen lukeminen on tuntunut välillä jopa henkisesti raskaalta. Runot ovat kuin paloja sielusta; välittömiä ja lähellä, kuin kosketus tai ne yllättävät tilanteet, joihin huomaa äkkiä arjen tiimellyksessä joutuneensa. En ole halunnut lukea sellaista josta tulee vain paha mieli enkä myöskään ”liian iloista” runoutta koska se on itselle monesti epäkiinnostavaa. Suoraviivainen menestys ei ole läheskään yhtä kutkuttelevaa kuin säröt ja epätäydellisyys.
Ja ikään kuin tässä ei olisi vielä tarpeeksi, etsin runoudesta tunnetta. Kielellisesti kauniskin runo on paska, jos se ei herätä tunteita tai ajatuksia.
Runous on vaikea laji ja minä vaativa asiakas. Emme välttämättä aina sovi yhteen, mutta silloin kun sovimme, se on true match.

Suosittelen kaikille runojen lukemista edes välillä siksi, että ne saavat huomaamaan hetket. Linnunlaulun kotimatkalla, sen miltä vastapesty pyykki tuoksuu, tuntemattoman yrityksen piilottaa hymynsä ja sen, kun kirkas taivas tummenee äkkiä.
Onko se terveellistä, hyödyllistä, järkevää? En tiedä, mutta nautinnollista ainakin. Palauttaa värit elämään, jos ne ovat hukassa.

Lempparirunokirjani on kautta aikojen ollut Kirsi Kunnaksen Puut kantavat valoa. Se on helppolukuinen. Kevyt, mutta varma. Samaistuttava ja luonnollinen. Koskettava ja lähellä. Nappasin kirjan joskus lähikirjastosta mukaan, en edes tiennyt Kunnaksen kirjoittaneen muuta kuin lastenjuttuja ja sitten hän olikin kirjoittanut loistavasti runoja myös aikuisille.

Tänä talvena löysin kaksi uutta lempparia, joilla on myös yhteistä. Kummassakaan ei käytetä pisteitä, eikä isoja kirjaimia. Molemmissa kirjoitetaan rakkaudesta ja rakastamisesta. Molemmat teokset ovat modernia runoutta ja naisen kirjoittamia. Vloggaaja Mansikan Itke minulle taivas ja Rupi Kaurin Milk and honey. Ensimmäinen on sävyltään tummempi ja rankempi lukukokemus, joskin myös valoa löytyy. Pidän superhyvänä asiana, että nuoret naiset kirjoittavat avoimesti vaikeista hetkistään ja siitä, miltä tuntuu kasvaa kultaisella 2000-luvulla. Herkillä ihmisillä ei ole helppoa tässä maailmassa, jossa tahtonsa saavat läpi ne jotka huutavat kaikkein koviten. Tosin en tiedä, onko helppoa lopulta kellään.

Milk and honey on vähän niinkuin runoversio sellaisesta, mitä kutsun lässymusiikiksi ja eittämättä rakastan. Lässymusiikki-lokeroon menevät päässäni esimerkiksi: Angus ja Julia Stone, Eva + Manu, She & Him, Daughter ja Keaton Henson. Näitä kuuntelen, kun ihan kaikki on liikaa ja haluan vain haaveilla jonkun viisaan syliin käpertymisestä. Arjessa sitä joutuu toisinaan laittamaan herkkyytensä hyllylle odottamaan parempaa hetkeä, koska töissä on oltava tehokas ja ylipursuavista tunteista ei ole hyötyä myöskään opiskelun saralla. Silti välillä hautausmaalla töissä ollessani kyykistyin haudan juurelle itkemään – kaunista päivää tai kuolleita ihmisiä.
Rupi Kaur on tiivistänyt runoihinsa rakkauden ja myös eron paljaimmillaan. Viimeinen osio kirjasta käsittelee toipumista ja kukoistusta, niitä oivalluksia jotka syntyvät kun tuska alkaa vihdoin väistyä.

my heart aches for sisters more than anything

it aches for women helping women

like flowers ache for spring

Suhteet Rakkaus Kirjat Musiikki