Rajat sydämen ympärillä
Oma hämmennykseni maailmankuvan uudelleenmyllääntyessä kaipasi eräänä keväänä keskusteluapua ammattilaisten kanssa. Keskustelin sekä psykologin että oppilaitospastorin kanssa, molemmat tekivät hyvää. Jälkeenpäin olen pyöritellyt erityisesti oppilaitospastorin kanssa avattuja näkökulmia.
Pohdin paljon omia rajojani ja niiden paikkaa ja uudelleenmäärittelyä. Yksi vanhoillislestadiolaisuuden tunnuspiirteistä on ajatus seksin kuulumisesta avioliittoon. Olen ollut myös todistamassa 15-vuotiaiden tyttöjen väittelyä siitä, että onko seurustellessa sopivaa pussata poskelle. Nuorempana ajattelin muun muassa suutelemisen kuuluvan automaattisesti avioliittoon. Todellisuus tässäkin suhteessa on huomattavasti kirjavampi kuin julkinen puhe antaisi ymmärtää. Enkä ole toistaiseksi varma, onko noin mustavalkoisella puheella yhtään hyvää puolta.
Kun oli aika pohtia itse omien rajojen sijaintia, se tuntui pelottavalta. Valinta tuntui mustavalkoiselta – jos et lähde, sitoudut em. periaatteisiin. Jos lähdet, sinun on oltava valmis kaikkeen. Kuvailinkin kuuntelijalle, että minusta tuntuu että omat rajani kulkevat hädin tuskin oman sydämeni ympärillä.
Niinhän sen ei tarvitse olla. Minä saan pitää kiinni vaikka siitä samasta käsityksestä suutelemisen kuulumisesta avioliittoon, jos minusta siltä tuntuu. Eikä sen niinkään tarvitse olla, saan joustaa siitä jos haluan, saan peruttaa jos jokin tuntuu epämiellyttävältä. Saan kokeilla, eikä epämiellyttävistä kokemuksista tarvitse syyllistää itseään, niistä saa toki oppia. Kun kesä tuli ja keskustelujen kaari alkoi päättyä, kuuntelija pyysi minua pohtimaan rajojeni nykyistä paikkaa. Huomasin, että rajat alkavat pikkuhiljaa lähestyä ihoa. Minä olen ja vartaloni on minun ja sen onnellisen kenen kanssa sitä päätän jakaa.
Vielä yksi kaunis muisto eräältä kesältä; Olimme ystävien kanssa mökillä ja joukossa oli yksi juuri kuoroleiriltä saapunut laulaja. Hän piti meille aamuisen aamunavauksen. Aamunavaukseen kuului hengitysharjoituksia, joissa samalla silitettiin itseä jaloista ja käsistä, selästä ja vatsasta, ylös ja alas.
”Tässä ja tällainen minä olen tänään, tässä kulkevat rajani nyt.”
– Juudit
Minä joka kaipasi tiivistä läheisyyttä ya:sta lähtien niin jostain syystä olen aina hyväksynyt sen itselleni vaikkei se ollut suotavaa. Lukio iässä tapasin sitten nykyisen mieheni ja olimme kumpikin sitä mieltä että läheinen kanssa käyminen on ok (niinhän se pitää olla että kumpiki on valmiita). No kuitenkin huomasin yhtäkkiä että jokaisen kerran jälkeen että olin tunnon tuskissa. Monista syistä sitten päädyin juttelemaan koulukuraattorille. Siellä sain näkökulman että seksuallisuus on luonnolista, että miettiä miksi pitäisi itseltä kieltää meille luonnollinen asia. En ole sen jälkeen murhetinut vaan olen sen suhteen ollut vapaa ja päättänyt itse missä rajani menee. Mutta minähän nyt olenkin susi lampaan vaatteissa edelleen. Onhan meiltä epäsuorasti taivaspaikka kielletty, mutta ajattelin että sanoja taisi itseltä juuri taivaspaikan poistaa. Ilmeisesti tässä vähitellen käy niin että me saadaa potkut yhteisöstä 😀 Mutta en kyllä halua hirveästi korostaa omaa uskonnollisia ajatuksia kuin harvoille, sen vuoksi hiljalleen eroaminen meille se paras tapa. Olen huomannut että riittää kun itsellä usko ei riehu sisällä ja ei ole täynnä ristiriitoja se riittää. Riittää että uskon alue sydämessä on rauhassa. Tiedän mitä ajattelen ja olen ajatuksistani varma. P.s Jatka niin ehkä minäkin uskalla näitä kertoa edes täällä 😉
Mahtavaa että olet löytänyt tilaa itsellesi ja että avusta ja tuesta on ollut sinulle hyötyä. Hiljalleen eroaminen tai soitellen sotaan – jokaisella oikeus omaan reittiinsä sisään, ulos tai vaikka tuulikaapissa eli välimaastossa koko elämä. 🙂
Kiitos kun kerrot!
Kiitos tästä blogista sillä tää on just sitä mitä tässä tarvitaan! Mulla on aivan sama tilanne kun sulla, oon pyristelemässä irti siitä yhteisöstä joka on määrännyt mun ajatukset ja toiveet – siis aivan kaiken, yli 20 vuotta. Mä arvostan sua kun uskallat puhua nimellä ja kasvoilla, minä en vielä uskalla. Haluaisin kirjoittaa siitä mitä oikeasti tunnen, mutta samalla koko ajan ajattelee ettei uskalla satuttaa vanhempia ja läheisiä. Ei haluaisi tuottaa niille surua. Tsemppiä!
Voi kuule rakas rilla, ole hyvä <3 Olin itse Nepalissa, kun minua pyydettiin mukaan tuohon Oisko tulta? projektiin, etäämpää oli helpompaa heittäytyä. 🙂
Kirjoittaminen on jo iso juttu, ainakin minulle se oli sitä. Kun ensin vain huomasi ajatuksensa ja yritti hiljentää niitä ja sitten antoi ajatusten tulla ja sitten myönsi että ne on totta ja kirjoitti ne ylös. Yksi minulle tärkeistä tavoista selvittää ajatuksia oli kirjeet, joita en koskaan lähettänyt. Vanhemmille, sisaruksille, ystäville, ohikulkijoille, kenelle tahansa, jolle tuntui että oli sanottavaa. Kirjoitin niin kauniisti tai rumasti kuin milloinkin tarpeelliselta tuntui. Jälkeenpäin sitten luin niitä uudestaan ja muokkailin ja päädyinkin lähettämään joitakin perille asti.
En tiedä, mikä minulla on ollut suurimapna tekijänä, mutta olen jostain syystä saanut kulkea polkuani rauhassa ja useiden läheisten ihmisten tukemana. Minua on kuunneltu ja minulle on annettu tilaa kun olen itse opetellut uudestaan itseni ja muiden kuuntelemista.
Olen miltei varma, että yllättävän lähellä sinuakin on ihmisiä, jotka olisivat valmiita kuuntelemaan ja ehkä jakavat hyvin samanlaisia tunteita – et ole yksin yksin.
Samoin <3
Rilla, minä kannustan sua kans kirjottamaan, jos se tuntuu hyvältä tavalta käsitellä asiaa! Sun blogia lukeneena uskon, että sinäkin osaat kirjoittaa näistä asioista fiksusti ja rakkaudella, niin kuin Juudit kirjoittaa. Minusta ainakin olisi mukava lukea sinunkin ajatuksia.
Minunkin taisteluni siitä, kuka olen tai minkälainen ihminen saan olla, mitkä ovat omia ajatuksiani ja arvojani ja voivatko ne olla oikeita jos ne ovat erejä, kuin vl-yhteisön määrittelemät oikeat arvot, on kesken. Aika paljon on silti helpottanut, kun tajusin (mm. oisko tulta? -blogin ja maailman ihanimpien siskojeni avulla) että se, että en toimi aina niin kuin vanhoillislestadiolaisen kuuluisi toimia tai usko kaikkea niin kuin yhteisössä opetetaan, ei tarkoita ettenkö silti voisi uskoa ja luottaa Jumalaan. Ei ole silti helppoa muokata elämästä oman näköistä, kun on kasvanut yhteisössä, jossa omat ajatukset ovat automaattisesti vääriä jos ne kyseenalaistavat yhtään mitään yhteisön oppeja.
Heh, minä vielä opettelen sitä rakkaudella kirjoittamista. Just nyt se on hieman vaikeaa, mutta ehkä kiukku ja ärsytys kuuluu asiaan aina välillä 🙂
Hyvin sanoitat monia juttuja, eeka!
Kesken olo ei varmaan lopu koskaan, sen hyväksyminen vei taas oman aikansa 🙂 Mutta todellakin, Jumala ei siitä horjahda, jos joku meistä vähän heiluttelee arvomaailmansa laitoja. Tuo samainen oppilaitospastori antoi myös minulle hyvin huojentavan viestin: Joskus on vaikea tietää missä kultainen keskitie kulkee, jos ei ensin vähän koeta äärilaitoja.