Eniten vituttaa

1. Epämääräisiin paikkoihin jätetyt tavarat (miksi viikko sitten flunssassa käytetty nenäsumute on yhä keskellä keittiön pöytää?)

2. Makuuhuoneen lattialla lojuvat likaiset sukat ja bokserit (eihän siinä mitään, mutta kohta kuuluu jupinaa siitä, kun ei ole puhtaita sukkia)

3. Poikaystäväni viisi eri vesi-/kahvimukia keittiön pöydällä ja tiskipöydillä (”mä juon siitä vielä uudestaan”, hän sanoo, samalla kun ottaa taas uuden lasin kaapista)

No joo, nyt saatoin liioitella, sillä eniten vituttaa valmiiksi märkään tai vielä kosteaan pyyhkeeseen pyyhkiytyminen lämpimän saunan jälkeen. Siinä tulee niin helkutin kylmä ja äitiä ikävä.

Erään tutkimuksen mukaan yleisin riidan aihe parisuhteessa on kotityöt. Niin miesten kuin naistenkin mielestä. En ihmettele tutkimustulosta yhtään. Myös omani (sekä äitini) empiirinen tutkimus on päätynyt samaan lopputulokseen.

En aio ottaa tekstissäni kantaa siihen, tekevätkö miehet vai naiset enemmän kotitöitä, kenen niitä pitäisi tehdä, miksi niitä ylipäätään pitäisi tehdä tai onko jokin yhteiskuntamme rakenne pielessä. Nämä ovat mielestäni asioita, joita jokainen saa pohtia siellä omassa kodissaan/perheessään/parisuhteessaan ja päätyä (tai olla kerta toisensa jälkeen päätymättä) kaikkia tyydyttävään lopputulokseen.

Mutta fakta on se, että esimerkiksi parisuhteessa se siistimpi tyyppi joutuu tyytymään. Siistimpi tyyppi joutuu tekemään kompromisseja, käymään päässään pitkiä pohdintoja siitä, että laittaisinko mä nyt taas senkin tiskit koneeseen vai ootanko et se ite laittaa ja usein myös siivoamaan toisen jälkiä. ”No mut eihän sen oo pakko niitä tehdä”, jotkut teistä nyt huutaa. No ei olekaan pakko, mutta otetaan perusolettamukseksi se, että siistimpää tyyppiä suoranaisesti ahdistaa sotku, joten elämä epäsiisteyden ja epäjärjestyksen keskellä ei tule kysymykseen.

Siivousneurootikko tai en, mutta innokkaana siisteyden ylistäjänä saan tyydytystä muun muassa seuraavista asioista:

1) Tavaroilla on omat paikkansa ja ne myös laitetaan sinne. Flunssaisena nenäsumutetta etsiessäni luultavasti olettaisin sen olevan vessassa, minne se myös kuuluu.

2) Likaiset vaatteet ja likaiset astiat laitetaan paikkoihin, jotka edesauttavat niiden puhdistumista ja näin ollen myös sitä, että ne pääsevät uudelleen käyttöön mahdollisimman lyhyen ajan kuluessa (em. paikkoja ovat mm. pyykkikori ja tiskikone)

3) Tiskipöytä ja aputaso pyyhitään ruuanlaiton jälkeen puhtaaksi ruuanmuruista, kahvitahroista ja kastikelänteistä. Näin ollen seuraava ruuanlaittokerta alkaa huomattavasti mukavammin, kun edellisen session sotkut on valmiiksi siivottu.

Vuosien saatossa olen kuitenkin saanut huomata, etteivät kaikki ihmiset saa tyydytystä samoista asioista, kuin minä. Ensikosketukseni karuun todellisuuteen sain jo lapsena. Muiden harrastaessa cheerleadingia tai jalkapalloa minä vietin iltani kotona siivoten. Uskokaa tai älkää, aivan huvikseni. Hinkkasin keittiön kaappeja, vessanpöntön alusia ja imuroin. Huvikseni. Karu todellisuus tuli kuitenkin töistä kello viisi. Isääni ei niinkään kiinnostanut kyseiset harrastukset – hän voiteli leivän, jätti murut pöydälle ja kävi sen jälkeen kusemassa hieman pöntöstä ohi.

13 vuotta myöhemmin, kun muutin poikaystäväni kanssa yhteen, olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että maailmamme saattavat törmätä yhteen aika kovaa. Olin saanut hieman ennakkokäsitystä poikaystäväni siisteystasosta ensitreffien jälkeen. ”Haluutko tulla käymään meillä?” hän oli kysynyt. Ja minä typerys olin vastannut myöntävästi. Loppuillan olin viettänyt hänen huoneessaan, jossa tuskin näkyi lattiaa kaikilta niiltä likaisilta sukilta, jotka eivät koskaan olleet päässeet lähellekään pyykkikoria (no saatan hieman liioitella, mutta niin minä sen muistan).

Nyt vuosia myöhemmin parisuhteessa olen se tyyppi, joka joutuu tyytymään. Siis oikeasti, miten vihaiseksi voinkaan tulla, jos saan kulkea poikaystäväni perässä siivomassa hänen jättämiään sotkuja. ”No mut eihän sun olis pakko”. No kyllä mun vaan on, jos en halua herätä viikon päästä asuntoon, jossa ei ole yhden yhtä puhdasta kahvikuppia ja jossa joudun syömään aamupalaksi leipää villakoirilla.

Minut on siis melko helppo saada ahdistuneeksi sotkusta. Kyllä, olen työstänyt asiaa ja olen huomattavasti rennompi siisteystason suhteen, kuin vaikka pari vuotta sitten. Minua ei ole enää niin helppo suututtaa, mutta minun lähtiessä aamulla töihin ja poikaystäväni jäädessä viettämään vapaapäiväänsä oletan, että hän myös jossain välissä ehtii siivota keittiön tai viikata pyykit kaappiin. Niin käy harvoin, sillä poikaystäväni näkee kotityöt nimenomaan töinä, eikä vapaapäivänä tehdä töitä.

Miten voi suututtaa sottaisen tyypin? Siivoamalla liikaa? Viemällä hänen likasukkansa pyykkikoriin? ”Ei helvetti, taasko sä veit ne sukat sinne, mähän sanoin, että ne pitää olla tossa lattialla viikon!”. Ei. Miten suututtaa siisti tyyppi? No, siihen ehkä jokainen keksii vaikka ihan muutamankin asian.

Kotitöihin tai riittävään siisteystasoon ei varmaan koskaan tulla saamaan absoluuttista totuutta. Ainakin omassa suhteessani niin kauan, kun saamme nukkua ilman luteita ja kaapista löytyy edes yksi puhdas lautanen, olemme tyytyväisiä (lue: poikaystäväni on). Asetelma on jo lähtökohtaisesti niin epäreilu, että ehkä meidän siistien tyyppien oikeasti tulee vain niellä tuskamme – ja siivota jäljet.

Miten teillä on jaettu kotityöt? Tuntuuko sinusta, että ne ovat jakautunet epätasaisesti? Tunnistatko itsessäsi ”siistimmän tyypin” vai oletko se, joka jättää puolivahingossa likaisen lautasen olkkariin – eikä ees haittaa?