Kun syöpä tuli kylään
Perjantaina 13.10.2017 vietettiin vuosittaista Roosa nauha -päivää. Tiedän, olen auttamattomasti myöhässä asiani kanssa. Mutta joka kerta kun kuulen sanan Roosa nauha jossain, minuun iskee järjettömän ristiriitaisia tunteita. Siksi myös perjantaina 13.10. reaktioni oli lähinnä sulkea silmäni ja korvani ja leikkiä, kuinka mikään vaaleanpunainen ei osuisi näkökenttääni.
Roosa nauha -syöpäsäätiön tutkimusten mukaan lähes joka kahdeksas suomalaisnainen sairastuu rintasyöpään jossain vaiheessa elämäänsä. Rintasyöpä on yleisin syöpä Suomessa. Silti tilannetta, jossa syöpä iskee kyntensä johonkin läheiseen, on lähes mahdotonta kuvitella. Omien ajatusten mukaan syöpää sairastaa ne jotkut siellä. Mieleen tulee lähinnä traagisia kuvia hiuksensa menettäneistä lapsista tai Breaking Bad. Oman äitini siskon sairastuessa rintasyöpään vitsailimme jälkikäteen; nyt on neljästä siskosta yksi sairastunut, joten todennäköisyydet ovat täyttyneet.
Niin vain taas jälleen kerran elämä todisti arvaamattomuutensa huhtikuussa 2016. Vanhempani hakivat minut töistä kotiin, sillä olimme menossa siskoni luo kylään. Oitis autoon astuessani aistin jotain outoa, tosin en viitsinyt tai uskaltanut kysyä, onko jokin pielessä. Istuimme automatkan epäilyttävän hiljaa ja joka sekunti tunsin painostavan ja ahdistavan ilmapiirin keskellämme.
Ajoimme 15 minuuttia. Vanhempani olivat ottaneet mukaan kananmunia (keitettyjä vai keittämättömiä? En enää muista) ja karjalanpiirakoita. Ja niin me istuimme koko perhe siskoni luona ruokapöydän ääreen. Siinä kuoriessani kananmunaa äitini sanoo aivan yhtäkkiä: ”Minulla on rintasyöpä.”
Ja minä huusin: ”Arvasin!”
Siskoni itki. Ja äitini itki myös. Isäni ei itkenyt, hän sanoi jotain lohduttavaa, mutta en kuullut. Se oli elämäni lohduttomin hetki, eikä sitä olisi mitkään sanat voineet muuttaa.
Siitä alkoi meidän perheemme vaihe elämästä, jota varjosti pelko. Siskoni oli juuri alkanut seurustella. Hän vietti paljon aikaa uuden poikaystävänsä kanssa. Isäni kävi töissä, tietysti, kuten pitikin. Minä jätin työpäiviä välistä, koska pystyin. En mennyt töihin, jotta pystyin olemaan äitini tukena. Äitini ei pyytänyt paljoa, mutta joka hetki tunsin itseni riittämättömäksi. Paistoin hänelle broilerisuikaleita, joista hän söi säälittävän pienen osan. Lääkkeet veivät hänen ruokahalunsa ja aiheuttivat pahoinvointia. Ajoin häntä keskussairaalan päivystykseen aikaisin aamulla, koska lääkkeet saivat hänet niin kipeäksi. Leikkauksen jälkeen pesin hänen hiuksensa, sillä hän ei saanut kastella suihkussa dreeniään.
Sitten äiti halusi ajaa hiuksensa. Ne olisivat joka tapauksessa kohta alkaneet lähteä suurissa tukoissa, joten oli mukavampaa ajaa ne itse pois. Äitini oli suloinen kaljuna. Hän tosin halusi ensin, että ajamme hänelle Spede Pasasen hiukset. Tiedättehän, sellaiset, jotka kiertävät pään, mutta päälaella hohtaa kalju. Äitini menetti hiuksensa, mutta ei huumorintajuaan.
Koko sairauden ajan ajattelin äitini olevan kaunis. Vaikka hän kuihtui lähes olemattomiin siitä, mitä hän oli ennen sairautta, oli väsynyt ja pahoinvoiva, hän oli kaunis. Minä olin avuton. Äitini voinnin parantuessa avuttomuuden tunne vaihtui vihaksi. Äitini uusien hiusten kasvaessa myös viha sisälläni kasvoi. Olin helvetin vihainen syövälle. Olin vihainen myös ystävälleni, joka ei ymmärtänyt, kuinka vihainen olin syövälle. ”Kaikella on tarkoituksensa ja täytyy olla kiitollinen siitä, mitä meillä on”, ystäväni sanoi. Mutta hänen äitinsä ei ollut sairastunut syöpään, eikä hän ollut joutunut pelkäämään joka hetki, että kohta sairaalasta soitetaan äidin kuolleen. Minä pelkäsin lähteä kotona. Pelkäsin, että kun nyt lähen, en enää koskaan näe äitiäni elossa. Ja kun minä rakastin äitiäni niin paljon, että halusin nähdä hänen olevan elossa niin pitkään kunnes tulee vanhuus.
Nyt vuotta myöhemmin äitini voi ihan hyvin. Hän ei pysty tekemään täyspitkää työpäivää leikkauksen jättämien fyysisten oireiden takia, mutta hän on elossa. Enkä minä voisi olla kiitollisempi. Lääkärille, hoitajille, kaikille. Silti sisälläni kytee pieni viha ja pelko – koska ikinä emme voi tietää, kuka on vielä tänään terve ja huomenna ei. Siksi perheen ja läheisten merkitys on kasvanut aivan uusiin ulottuvuuksiin. Niin kliseistä kuin se onkin, muistakaa teille läheisiä ihmisiä. Koska kun syöpä tulee kylään, se ei kysy, onko sopiva hetki tulla. Ja lähtiessään se voi viedä jotain teille rakasta.