Kello soi 6.30.

Aamupala, hampaiden pesu, vaatteet. Ei, en kyllä laita tätä. Siihen voi mennä räkää ja kakkaa. Kakkosfarkut ja villapaita.

Saavun töihin. ”Kaks on kipeenä. Yritin saada sijaista, en saanu vielä.”Jes. Saatana. ”Onks lapsia pois?” No ei oo. Retkelle ois pitänyt lähtee. Ei pysty, liikaa lapsia yhdelle.

Kerään oman ryhmäni lapset. Yksi lapsi huutaa jo, sillä on varmaan joku hätä. ”Hei, mitä tapahtu?” Sen pitäis päästä nyt syliin, mutta mun pitäis saada kannettua nää tavarat tuonne ja houkuteltua vielä viisi lasta mukaan. ”Tulkaa hei, lähetään omaan ryhmään, jee!” Yksi ei lopeta itkemistä. ”Kohta pääset syliin, oota vähän.”

Aamupala. Lapsia tulee lisää. ”Huomenta, huomenta!” Hymyilen. Kaksi lasta huutaa ruokatilassa. Ai teidän lapsella on tänään lääkäri? Okei, annetaan välipala aiemmin, jes, kiva, hyvää työpäivää, moi. Toinen ei tahdo syödä puuroa, on jo heittänyt vellit pitkin pöytää. Toinen traumatisoitui, kun äiti lähti töihin (kuten on lähtenyt joka päivä tällä viikolla).

Sijainen on saatu, halleluja! Mukava tyyppi, tomera ja tarttuu heti työhön kiinni. ”Okei, hän ei sitten oikein tykkää pukea itse. Hänen täytyis käydä kakalla ennen ulos lähtöä. Hänelle pitää laittaa villapuku haalarin alle, on vilukissa.” Pitäis perehdyttää kunnolla. Kerroinksmä jo kaiken? En tiiä, pitäis olla jo pukemassa muiden kanssa, että naapuriryhmän lastentarhanope pääsee pitämään omaa suunnitteluaikaansa. ”Huikkaa hei, jos tulee jotain kysyttävää!”

Eteisessä kaksi pukee nopeasti itse. ”Mahtavaa, hyvä! Olittepa taitavia pukemaan itse!” Yhden lapaset hukassa. Toisella vaan kumpparit, no eihän siellä olekaan kuin viisi astetta pakkasta, niih. ”Tuus hei laittamaan haalari päälle, pääset ulkona sit mopoilee!” No ei tuu, käy vaan lyömässä toista, juoksee karkuun. Hirvee hiki, pitäis olla jo ulkona, työkaveri oottaa.

Ulkona vihdoin. Raitista ilmaa, tekeepä hyvää. Lapsia tulee lisää. Niitä on jo kymmenen, joista kaikki on alle 3-vuotiaita. Työntekijöitä kaksi. Suhdeluvut ylittyvät, mutta ei se mitään, lain mukaan se on sallittua lyhytaikaisesti. Harmi vain, ettei sitä ole ajassa määritelty. Suhdeluvut ylittyvät tänään koko päivän. Ei mutta ai niin, päiväkotiapulainen lasketaan myös kasvattajaksi. Harmi vain, että hän ei ole ryhmässä vaan pesemässä aamupalatiskejä.

Ruokailu. Hyvin menee. Pinaattiletut, kaikkien lempparia! Apua, yks nukahtaa jo pöytään. Pitäis päästä jo nukkumaan. Mut mun pitäis kans syödä, no en ehdi, syön myöhemmin.

Nukkarissa. Porukka on jo väsynyttä. Hyvin menevät omiin sänkyihinsä. Kaks rupee huutaa, ei huvita nukkua. Toisella jäi unipupu kotiin ja toista vierotetaan tutista. Lainapupu ei kelpaa, no onhan se ihan paska, mut ei oo muuta. Silittelen, paijaan. Selkää vihloo. Ai saakeli, huono asento. No mut en voi nyt vaihtaa, toi on just nukahtamassa, varmaan havahtuu jos liikahdan. Olikohan tähän joku työergonominen ohje? En muista.

Välipala. Ai niin, ei hitto, yhdellä on se lääkäri. Pitää ehtiä syödä ennen lähtöä. ”Huomenta, hei, tuus välipalalle. Ehit syyä, ennen ku äiti tulee.” No ei haluu tulla, en haluis mäkään jos tällai herätettäs kesken unien.

Jotain toimintaa täytyis nyt olla. Muuten koko päivä on tämmöstä olemista ja hötkyilyä. Mitäs tavotteita tällä varhaiskasvatuksella oli, mites ne lasten toiveet, entäs ne uuden vasun oppimisen alueet… Katotaas oisko meillä jotain välineitä tässä, no pidetään pieni musiikkihetki, vähän puretaan energiaa ja päästään liikkuu. ”Ota sää hei nää eka, mä otan tän porukan tänne, otetaan vähän musiikkia. Tiiäksä tän Huu-sai-sai -laulun? Ai et, no ei se haittaa, se on tässä cd:llä, ottakaa sitä ja vaikka näitä soittimia.” No nyt ei ollu kyllä yhtään lapsilähtöstä, no ei voi nyt mitään.

Aloitetaan. Melkein. ”Hei, yhteisvastuu on sit ulkona kello 15 eteenpäin! Joutu lähtee kotiin toi yks, sille nous kuume.” Aijaha. Okei. No me ei sit oteta tätä musiikkia. ”Noniin hei, lähetääs pissille ja pukemaan! Joo mä tiedän, että harmittaa, kun homma jää kesken… Mennääs kattoo mitä siellä ulkona voi leikkiä!” Ai ei. Haluis vaan syliin. Haluisin ottaa.

Ulkona. Kauheesti lapsia ja vähän työntekijöitä. Teen hiekkakakkuja. ”Pissa tuli.” Onks sillä vaippaa? Ei hitto, no eihän sillä oo enää vaippaa. ”No mennääs pesulle. Hei pärjääksä, meidän pitäis käydä pesulla? Ollaan nopeita.” Ei hitto sille jäi kauhee läjä lapsia tähän, kauheeta jättää se yksin.

Pestään. Etitään uudet housut. ”Onks nää sun?” Miksei näissä lue nimee? Siis enhän mä muista kenen nää on, on nää varmaan sen, joo. Lapsi takas ulos. ”Mulla loppu työaika, hei! Huomiseen!” Siistin ryhmätilan, kauhee sotku. Olis pitänyt valmistautua vasuun, merkata toteutuneita hoitoaikoja, kirjottaa viime kuun arviointi ja opiskella sitä pedagogisen dokumentoinnin matksua. Ehkä huomenna.

Kotona. Oon poikki, nukahdan melkein ruokapöytään. Kaikkeni annoin.

Opetus- ja kulttuuriministeriön varhaiskasvatuksen selvitykseen vastanneista 31 % suunnittelee alanvaihtoa seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Yllä oleva kertomus on todellinen kuvaus eräästä työpäivästä. Nyt varmasti osa lukijoista vetäisee herneet nenään; en varmaan ole tarpeeksi motivoitunut, en osaa suunnitella ryhmän toimintaa järkevästi, huomioida lapsia yksilöllisesti ja ottaa heidän erityistarpeitaan huomioon. Kuulemma hyvällä suunnittelulla, tilanteen hermolla olemisella ja positiivisella pedagogiikalla selviytyy mistä vaan!

Teen parhaani. Ja mielestäni alan ongelma onkin siinä, että parhaansa tekemällä ei pääse aina lähellekään hyvää lopputulosta.

Suhdeluvun ylitykset, työntekijäpula, kasvattajien uupumus, suuret lapsiryhmät ja alati elävät tilanteet vaativat tietysti ammattitaitoa selviytyä ja sumplia. On vain henkisesti raastavaa lähteä töistä ajatellen, että kunpa olisin vain ehtinyt istua hieman pidemmän hetken lasten keskellä. On myös henkisesti raastavaa tulla töihin niin, että harvoin etukäteen suunniteltu tilanne toteutuu. Lastentarhanopettajan vastuu ryhmän toiminnan pedagogisesta suunnittelusta tuntuu olevan joinain päivinä lähinnä vitsi – pedagogiikka on kaukana siitä, kun lapsia puetaan kiireellä pihalle. Ryhmävasussa määritelty tavoite ”annamme lapsille aikaa ja tilaa opetella omatoimisuutta pukemistilanteissa” jää kauniiksi ajatukseksi.

Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa asetettiin varhaiskasvatukselle uusia, mielestäni melko kunnianhimoisia, tavoitteita. Kunnianhimoisia siihen nähden, paljonko resursseja meille annetaan työmme tekemiseen. Ryhmäkokoja kasvatetaan ja työtaakka lisääntyy, mutta meidän tulisi pystyä yhä parempaan. Ei parempaan lasten kohtaamiseen, vaan parempaan tavoitteiden saavuttamiseen. Siihen, mikä näyttää paperilla hyvältä.

Koska kentältä kuuluvat soraäänet eivät tunnu auttavan, vetoan myös teihin, vanhemmat. Olkaa kuulolla siitä, mitä teidän lapsenne päiväkodissa tapahtuu. Pitäkää ääntä, antakaa palautetta! Me todellakin teemme parhaamme ja tarvitsemme myös vanhempien avun siinä, että saamme pidettyä niin lasten kuin päiväkodin työntekijöidenkin oikeuksista kiinni. Tätä työtä ei tee pelkästään Pyhästä Hengestä, mikä tuntuu olevan alan säälittävän palkkauksen taustalla ja varhaiskasvatuksen resursseja leikkaavien päättäjien näkemys.

Pidetään yhdessä lapsen oikeudesta laadukkaaseen varhaiskasvatukseen huolta.

Minkälaisia kokemuksia teillä on varhaiskasvatuksesta? Oletteko huomanneet lapsenne päiväkodissa henkilöstön vaihtuvuutta tai väsymystä? Näkyykö resurssipula ja työntekijöiden uupumus perheille asti?

Varhaiskasvatuksen työntekijät; miten koette vallitsevan tilanteen? Onko teillä samankaltaisia kokemuksia kentältä?