Supermummo ja minä

”Kirjotaksä jotain blogia?” kysyi poikaystäväni vierestäni. Poikaystäväni pelasi vieressäni boksilla jotain päätöntä taistelupeliä, joten hänen hieman ivallinen kommenttinsa ärsytti.

”No en kirjota!” sanoin ja suljin salamannopeasti selaimestani välilehden. Blogi | Lily.fi oli siinä lukenut. Sydämeni jätti lyönnin välistä. Valkoinen valheeni taisi mennä läpi, sillä poikaystävä jatkoi päiden katkomista sen koommin asiasta kyselemättä.

En tiedä, miksi minua hävetti. Bloggaaminen on nykyään niin yleistä ja lähes joka toinen naapureista on bloggaaja. Tosin epäilen sen olevan kohdallani totta, koska meidän naapureinamme ovat 40-vuotias kehonrakentaja ja lähellä yhdeksääkymmentä vetelevä mummo. Tai no, mummo voisikin olla salaa bloggaaja, sillä hänellä on muitakin yllättäviä puolia. Kuten se, että meidän vielä jahkaillessamme syyslehtien haravointia supermummo oli jo haravoinut koko suuren pihansa. Supervoimia tai ei, mutta mielestäni on hieman epäilyttävää että normaalisti rollaattorilla kulkeva mummo päihitti haravoimiskisassa kaksi vetreää ja nuorta parikymppistä. Silloin meitä molempia hävetti.

Olen aina rakastanut kirjoittamista. Ala-asteen neljännellä luokalla kirjoitin aineen eläinten olympialaisista. Sain aineesta arvosanaksi 10 ja opettaja halusi lukea aineeni koko luokan edessä, sillä se oli hänen mielestään erityisen hyvä. Jotain maagista pituushyppyjä tekevissä norsuista ja 400:n metrin aitoja pinkovissa etanoissa opettajan mielestä oli. Opettajan äänen raikuessa luokassa tunsin itseni tavattoman ylpeäksi. Ei hele, mähän oon ihan hyvä, ajattelin (tai jotain sinnepäin, olin 11-vuotias).

Kirjoitin ja kirjoitin. Kirjoitin päiväkirjaa pojista (joiden kanssa lähin kosketukseni oli istua vierekkäin tunnilla pakon edestä), lyhyitä novelleja ja aloitinpa jopa rikosromaanin. Se tosin tyssäsi hieman lyhyeen, koska 11-vuotiaana en ollut kovin kypsä arvioimaan omia kykyjäni etenkään pitkäjänteisyyden suhteen.

Siltikään en koskaan antanut kenenkään muun lukea tekstejäni, kuin äitini. Yleisen mom coden mukaan hän kehui minut maasta taivaisiin. Tunsin olevani supersankari. Olin vihdoin löytänyt oman kykyni. Pitkän aikaa luotin itseeni, kirjoitin tieni läpi yläasteen uskonnon kokeiden (en oikeasti tiennyt mitään, mutta kirjoitin vakuuttavasti) ja ylioppilaskirjoitusten. Kirjoitin jopa lukioaikaisen poikaystäväni kokonaisen biologian kurssin itsenäiset tehtävät. ”Voin mä kirjottaa, ei mua haittaa. Pelaa sä vaan.”

Jokin kuitenkin sai minut häpeämään, kun jouduin melkein myöntämään, että suunnittelin kirjoittavani blogia. Siis tää on noloo, en mä voi kertoo. Mä perustan tämmösen anonyymin blogin, ettei kukaan saa koskaan tietää.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Sydämeni pakahtuu, kun tiedän, että saan kirjoittaa vaikka joka päivä. En tosin vielä tiedä, mistä. Ehkä pituushyppäävistä norsuista tai typeristä pojista. Ehkä jokapäiväisistä oivalluksista, yön pimeinä tunteita päähäni hiipivistä epäilyksistä. Likaisista astioista, rakkaudesta, vitutuksesta. En tiedä, mutta kirjoittaa aion.

Tervetuloa matkaan.