Hiostavan kuuma kesäilma. Kaikesta poskettoman innoissaan oleva lapsi, joka juoksee saunalle, tenniskentälle, rannalle, hiekkalaatikkolle – joka paikkaan. Huutokauppakenkien kylkiäiscrocsit jalassa lompsuen ja lippapipo heiluen. Hyttyset parveilevat ympärillä ja lapsen raajoihin kokoaa näyttäviä, jopa viiden sentin levyisiä paukamia, jotka onneksi kauhistuttavat lähinnä aikuisia.

Mökkeilyyn varatuista ruttulakanoista löytyy petauspudistellessa jäänne menneisyydestä: Yli puoli vuotta sitten viimeksi käytössä ollut rintakumi tipahtaa esiin pussilakanan kulmasta. Nukkuminen on hikinihkeää, mutta liikenteen äänet ja naapureiden kolinat ovat vaienneet. Koiraa tosin hermostuttaa loma-asunnon toista puolta käyttävän perheen puheensorina ja jalkojen tömistely.

Veljeni, isäni ja mies lätkivät tennistä. Kahlaan opinnäytetyön lähdekirjallisuutta läpi ja tungen muistilappuja lupaavien sivujen väleihin. Istumme saunassa ja polskimme viileän virkistävässä joessa, jossa kaksivuotias viihtyisi kaikkia aikuisia pidempään.

Ajamme, kerrankin tarpeeksi kovalla, radiota huudattaen Kouvolaan ja tapaamme Amman. Coffee Housen terassi vetää puoleensa kylmällä smoothiellaan, jota huomaan himoitsevani merkittävästi enemmän kuin mitään drinkkiä tai huurteista juotavaa. Kiertelemme vähän Kouvolan keskustaa ja Suurjuhlan tiimoilta kävelykadulle kohoavaa Partiokylää. Kouvola ei tee lähteämätöntä vaikutusta, mutta Ammaa on sen sijaan mukava nähdä, kun samoille kulmille satumme. Ja tänään tajuan olevani toisenkin tutun kanssa lähes naapurissa, niin ikään täysin sattumalta.

On kesäolo eivätkä minipienten pitsireikäshortsien alla komeilevat reisimuhkurat jaksa kiinnostaa vähäähään. Ajatus lähestyvästä juhannuksesta, kesän taitekohdasta, käännöksestä kohti kylmää ja pimeää välähtää ajoittain tietoisuuden rajamailla. Se on niin synkkä ja luotaantyöntävä, että työnnän sitä pois, hengittäen, haistellen ja tuntien kesää kaikilla aisteillani. Haluan olla nyt tässä, onnellinen siitä mitä minulla on.