Monet lapselliset kaverini ja tuttavani ovat sanoneet että heille sopisi varsin hyvin tai he jopa toivoisivat että tuntemattomatkin aikuiset puuttuisivat heidän lastensa tekemisiin, jos vanhempi ei olisi sillä hetkellä paikalla. Arvostaisin itsekin sitä että tuntemattomillakin olisi rohkeutta puuttua tilanteeseen, jos lapseni tekisi jotain luvatonta tai jopa laitonta: nimittelisi, kiusaisi, satuttaisi, häiritsisi muiden rauhaa, roskaisi, sotkisi tai rikkoisi paikkoja tai olisi julma eläimiä kohtaan.

Mutta ongelmallista lienee se, riittääkö koko kylän kavatukseksi vain puuttuminen ja kieltäminen vai pitäisikö sen sisältää myös keskustelua, ilmiön pohtimista ja suotavamman toimintatavan suuntaan ohjaamista. Ja onko minulla tai muilla valmiudet ottaa tilanne ja lapset tai nuoret haltuun saati selviytyä siitä kunnialla, kun se tulee kohdalle?

Eilen kun poljin harjoittelupaikaltani kohti lapsen päiväkotia, näin kotikulmillamme kolmen alakouluikäisen pojan kauhovan sammakonkutua pellonpientareen ojasta ja paiskaavan kutua asfalttiin. Näin punaista, kirkkaanpunaista; Jos lasten hölmöilyistä jokin saa minut kiukkuisemmaksi kuin toisten kiusaaminen niin avuttomien luontokappaleiden vahingoittaminen ja rääkkääminen. Olen ollut lapsesta asti raivoisa eläinten puolustaja, vältellyt tarpeetonta tappamista ja vastustanut kivun aiheuttamista.

Iskin pyörästä jarrut pohjaan ja jouduin hillitsemään itseäni tosissani etten ryhtyisi karjumaan kurkku suorana. Sihisin pojille uhkauksia poliisista, sakoista, luonnonsuojelurikoksista, rauhoitetuista luontokappaleista ja heidän koteihinsa soittamisesta. Pojat näyttivät säikähtäneiltä, lupasivat siivota sotkun ja vakuuttelivat jättävänsä kudun jatkossa rauhaan – arvoitukseksi jää, pitävätkö sanansa. Pääni olisi varmasti höyrynnyt silminnähden vielä silloinkin kun poistuin paikalta, jos ulkolämpötila ei olisi keikkunut poikkeuksellisessa parissakymmenessä asteessa.

Kun pahin tyrmistys ja kiukku oli laantunut, keskustelin tapauksesta lyhyehkösti Kuutin päiväkotiryhmän lastentarhanopettajan kanssa. Hän sanoi todella viisaasti, että on sääli, miten harvoille lapsille kertyy nykypäivänä luontokokemuksia ja ennen kaikkea tilanteita, joissa he keskustelisivat aikuisen kanssa ympäröivän luonnon ilmiöistä.

Ja on varmasti täysin totta ettei läheskään joka kodissa liikuta yhdessä luonnossa, ihmetellä lähiluonnon ilmiöitä: perhosen kehityskaarta, sammakoiden kasvua ojassa, lehtipuiden vaiheita vuoden varrella tai metsäjänisten turkkien värinvaihtoa. Minulle, nenä kiinni luonto-oppaissa kasvaneelle, innokkaalle hyönteis- ja matelijatutkijalle ajatus tuntuu vähintäänkin kummalliselta. Miksei jokainen vanhempi opettaisi lapselleen luonnon ihmeitä ja sen kunnioittamista?

Silloin tajusin että oli varmasti hyvä että olin puuttunut tilaneeseen, mutta auktoiteeteilla ja rangaistuksilla uhkaamisen sijaan olisin voinut purkaa tilannetta poikien kanssa myös selittämällä ja kehittämällä heidän empatiakykyään. Olisimme voineet keskustella sammakoiden ankeista oltavista kaupunkimaisissa ympäristöissä tai eläinten kunnioittamisesta: Päästä yhteistuumin siihen tulokseen että sammakoiden ja muiden eläinten kutu, munat tai poikaset tulisi jättää rauhaan.

Voisin tallentaa muistutuksena itselleni ja oppimiskokemuksena taskun pohjalle ajatuksen siitä että puututtaessa lasten tai nuorten toimintaan koetan jatkossa keskustella ja opettaa torumisen sijaan. Ellei sitten vastaanottavan osapuolen pää ole erityisen risukkoista maaperää.

Onko ”koko kylän kasvatus” mielestänne uhka vai mahdollisuus? 
Löytyykö teiltä onnistuneita tai pieleen menneitä kasvatuskohtaamisia?