Olin lapsena pitkään perhepäivähoidossa ja sittemmin hetken päiväkodissa, jossa en viihtynyt kovinkaan hyvin. Esikouluikää lähestyessäni pääsin kotikaupunkiimme perustettavaan taidepäiväkotiin heti ensimmäisten joukossa ja nautiskelin täysin siemauksin kuvataide-, tanssi- ja musiikkituokioista, joita paikallisten taidelaitosten opettajat toteuttivat ja suunnittelivat yhdessä henkilökunnan kanssa.
Rakkauteni paikkaan säilyi vahvana ja minua vuosikymmenen nuoremman pikkuveljeni aloittaessa päiväkotiuransa siellä, koin nostalgian läikähdyksen, joka realisoitui yläasteen kahden viikon mittaisen työelämään tutustumisjakson muodossa. Paljon oli muuttunut jo tuolloin ja silti moni asia, tilojen ja tunnelmien sekä henkilökunnan osalta, pysynyt myös samana.
Eilen astuin sisään itselleni aivan uudesta ovesta, täysin uuteen siipeen ja kohtasin viime aikoina vapaa-ajan harrastuksissa tutuksi tulleet, ystävälliset kasvot. Tutustuin tulevaan harjoitteluryhmääni ja minua kierrätettiin talossa (hyväntahtoisella tavalla) näytekappaleena siitä, että ensimmäisen vuosikerran lapset ovat edenneet elämässään lähes valmistuneiksi ja osa vanhemmiksikin.
Istuessamme harjoittelun ohjaajani kanssa alas keskustelemaan tehtävistäni ja aikatauluista se iski aivan yllättäen; Tuttuakin tutumpi tuoksu, joka, kuten ehkä tiedättekin, tuo muistot esiin syvemmin ja enemmän iholle kuin mikään muu aistikokemus.
Tuskin pysähdyin mitenkään huomattavaksi ajaksi aloilleni, mutta henkinen pysähdys oli sitäkin suurempi. Kaikki nuoruuden ja aikuisuuden kerrokset valuivat pois ja hetken olin hyvin perustavalla tavalla jälleen se pieni lapsi, joka vietti monia hetkiä tuossa tilassa. Voitaisiin puhua jopa kosketuksesta jonkinlaiseen ydinminuuteen. Hei minä, mukava tavata.
Harjoittelupaikka-asia ilmentää mielestäni jotain olennaista minusta; Ajatusta siitä, ettei aina tarvitse matkustaa uusiin paikkoihin, vaihtaa kumppania tai hakea entistä päräyttävämpiä, kalliimpia ja huikentelevaisempia kokemuksia vain niiden kokemisen vuoksi.
Tutussa mökkirannassa voi maistaa uusia ruokalajeja, syventää tuttavuuksia ystävyyksiksi tai kokea yllättäviä rauhoittumisen tai sovinnon hetkiä. Vanhan, tutun rakkaan kanssa voi kokea jotain elämää mullistavaa tai päätyä viettämään uutta kuherruskuukautta. Ja harjoittelupaikasta saada paljon enemmän irti, kun mielen sopukoista löytyy kiinnekohdiksi kokemuksia ja muistoja vuosien varrelta.
Paikan ilmapiiri ja arvomaailma ilmenevät hyvin eri tavalla, kun sen kokee viisivuotiaana, yläasteikäisenä tai aikuisena ja äitinä. Silti perusasiat, arjessa ääneenlausumattomat, mutta sitäkin tärkeämmät arvot: moninaisuuden arvostaminen, suvaitsevaisuuteen rohkaiseminen, tiivis ja kunnioittava yhteistyö vanhempien kanssa sekä kokonaisvaltaiseen kasvuun ja kehitykseen, taiteen keinoin itseilmaisuun ja -tuntemukseen rohkaiseva kasvatus, pysyvät samoina.
Kokemus voi olla osallistumiseen, oman tulevaisuuden punnitsemiseen tai ammatilliseen kasvuun keskittyvä, mutta jokaisessa elämänvaiheessa yhtä tarpeellinen. Aiemmat kokemukset täydentävät uusia, tuovat näkökulmia, vertailupohjaa ja kerroksellisuutta.
Joten vastauksena minulle esitettyyn kysymykseen siitä, eikö ennalta tuttuun harjoittelupaikkaan meneminen ole uusien komeuksien hukkaan heittämistä, sanon että ei ole. Minun tapaiselleni syväluotaajalle, tarinankertojalle ja oppimista kerroksittain hahmottavalle tämä on se oikea tapa.
Arvottava kirja on K niin kuin Koti, jossa esitellään kymmenen suomalaista kotia, muun muassa 60-luvun kerrostaloasunto ja 1900-luvun alun hirsitalo. Kodeista jokainen on oman näköisensä ja tuo esille asukkaidensa yksilölliset tyylit ja mieltymykset. Kodit ovatkin tavallisten ihmisten sisustamia ja monet ideat ovat toteutettavissa myös pienellä budjetilla, tuunaamalla ja löytöjä tekemällä.
Voit osallistua arvontaan kertomalla kommentissasi, mikä sisustusprojekti tai