Miltä tuntuu olla äiti, juuri nyt?
…Kysyi eräs ystäväni. Vastasin pikaisen tuntuman perusteella että aika mukavalta, mutta sittemmin vastaukseen mahdutettavien asioiden lista on laajentunut päässäni kuin sammutusvaahto.
Totesin juttua riittävän vaikka omaksi postauksekseen, sillä vilpittömin mielin lausuttuun kysymykseenkään tuskin kaivattiin viisisivuista vastausta. Onneksi on blogi, johon voin jakaa ja säilöä sieltä täältä pieniä palasia herkästi unohtuvista ajatuksistani ja tunteistani, vanhemmuudesta ja äitiydestä.
Lapsen ilmaisukyvyn laajenemisen vauhti on ihan hurjaa. Ja se on yksi suurimpia ilonaiheitani tällä hetkellä; Suunnatessamme eilen kotiin päiväkodilta lapsi alkoi kävellä ihan hullunkurisesti. Ajattelin ensin tämän vain pelleilevän, mutta koikkelehtimisen jatkuessa kysyin, miksi tämä käveli niin kummallisesti. Lapsi kumartui, laski likavaippaämpärinsä maahan ja alkoi tökkiä varpaidensa seutua ja sanoen: ”Kenkä”. Laskeuduin kurkistamaan tilannetta ja aivan totta, kengän läpyskä oli rullalla jalkapöydän kohdalla. Korjattuani asian, lapsi nousi ylös, nappasi ämpärin ja kirmaisi juoksuun.
Laittaessani lasta unille, tämä ei meinannut mennä sänkyynsä vaan hoki väsymyskitisevällä äänellä ”Utti, utti, utti”. Kun en tuntunut ymmärtävän, hän vaihtoi sijamuotoa ”Utin, utin”. Mies puuttui tilanteeseen ja huomautti, ettei lapsi ilmeisesti aio mennä unille ennen kuin saa tuttinsa. Totesin puoliksi miehelle ja puoliksi lapselle, että konsonanttivalikoimaa paranisi laajentaa, ellei mieli löytää itseään ensi kerralla Utin ABC:n parkkipaikalta.
On ihanaa että lapsi kuuntelee keskusteluja ihan eri tavalla kuin ennen ja tuntuu arvostavan pidempiäkin selityksiä sekä kuvauksia tapahtumien kulusta. Varsinkin yksinkertaiset, tuttuja sanoja ja henkilöitä yhdistävät lauseet kiinnostavat ja innostavat. ”Isi tulee kohta kotiin”, ”Ukki ajaa”, ”Hertta menee juomaan” tai ”Fammu soittaa” saavat lapsen kurkistelemaan ulko-ovelle, osoittelemaan kuskin paikalle, kipittämään keittiöön tai etsimään katsellaan puhelinta. Lapsi tapailee itsekin kaksisanaisia lauseita, joita saattaa silloin tällöin lipsahtaa muutamia puoliksi vahingossa.
Oma-aloitteisuuttakin löytyy. Syöttötuoliin kiivetään itse, tavaroita laitetaan omille paikoilleen, päiväkotireppu selässä painellaan tuttua reittiä kohti kotia ja hammasharjaa täytyy päästä pyörittelemään suussa itsekin. Yksinkertaisten pyyntöjen totteleminen, kotiaskareissa auttaminen ja reippaus tuovat minulle(kin) hyvää mieltä.
Lapsen itseohjautuvalla touhuamisella on myös varjopuolensa, kuten eilinen tapaus, jossa oven takaa lastenhuoneessa istuvaa äitiään kurkkiva lapsi alkoi äkkiä tutkia vierashuoneen oven lukkoa ja naps. Lapsi oli lukinnut äitinsä lastenhuoneeseen. Onneksi sain maaniteltua lapsen hakemaan jotain, minkä päältä hän ylettyisi kääntämään lukkoa uudelleen. Ehdottamaani eteisen jakkaraa ei tullut, tuli kyljelleen käännetty vanha matkalaukku. Hetken ovenkahvaa vatkattuaan lapsi naksautti lukon tyynesti auki päästäen minut pulasta.
Eli käsityskyvyn laajenemiselle reilusti plussaa, liialliselle oma-aloitteisuudelle varovaisesti hieman miinustakin.
Lapsen kanssa vietetty aika tuntuu jotenkin kallisarvoisemmalta kuin ennen ja lapsen pähkähulluihin toilailuihin menee hermo harvemmin kuin aiemmin. Vaikuttaisi siltä, että lapsi myös hölmöilee vähemmän kuin täysin kotihoidossa ollessaan. Ehkä opiskelu ja päiväkoti antavat meille molemmille virikkeitä sekä seuraa ja jaksamme nauttia rauhasta, arkisista puuhista ja köllöttelystä iltaisin ja viikonloppuisin enemmän kuin vaikkapa kesällä.
Tällä hetkellä tuntuu luontevalta ja hyvältä olla äiti. Joka päivä lapsi oppii jotain uutta ja kehityksen seuraaminen, siihen vaikuttaminen ja uusista taidoista iloitseminen lapsen kanssa on loppuviimeksi aika huikeaa.
SEURAA BLOGIANI BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA JA FACEBOOKISSA
Postauksen otsikko viittaa mukanokkelasti siihen, että olen Habitaressa käymisessä ikääni nähden melkoisen konkari.
Taisin käydä messuilla ensimmäisen kerran karvan verran vaille kuusitoistavuotiaana.
Tuoreen, (lähes raa’an) poikaystäväni – nykyisen mieheni raahasin mukaani täyttäessäsi kahdeksantoista.
Selvää aviomiesainesta, kun suostui seuraksi!
Sen jälkeen olen käynyt messuilla lähes joka vuosi; Habitarehan ei ole ollut vuosittainen tapahtuma kovinkaan pitkään ja kerran messujen ajankohtaan taisi osua syntymäpäiväristeily.
Mutta innostus tapahtumaan osallistumiseen ja sen raportoimisen seuraamiseen sisustuslehdistä ja -blogeista on kestänyt joka tapauksessa jo kahdeksan vuotta.
Miehen lisäksi messuseuralaisena on ollut useampaan otteeseen äitini, jonka sain tälläkin kertaa houkuteltua minun ja Kuutin kaveriksi. Aamuisella pikapäätöksellä messuille lähti myös isäni.
Mielenkiintoisimpia osastoja messuilla ovat monena vuonna olleet erikoisnäyttelyt kuten Ecodesign ja Trash Design, jotka esittelevät nimiensä mukaisesti ekologista ja kierrätysmateriaaleista, romusta, tehtyä muotoilua.
Tosin Trash Design näyttely jäi mielestäni tänä vuonna vähän vaisuksi, kenties materiaalin saneleman yksipuolisuutensa vuoksi.
Mielenkiintoisia tuotteita ja ideoita on löytynyt joka kerralla myös Protoshopista, joka nostaa esiin uutta muotoilua tekijöineen.
Protoshopin kautta etsitään yhteistyökumppaneita ja valmistuskanavia ammattisuunnittelijoille. Monille mainioille tuotteille soisinkin löytyvän valmistajan!
Jos Trash Design ei napannut tällä kertaa, iloisia yllätyksiä olivat sen sijaan yläkerran Salongin puolelta löytyneet taideteokset ja antiikkikauppiaat.
Positiivisimmalla tavalla silmään pistivät 
Mitä messuista jäi käteen?
Elämyksellisellä tasolla hienointa oli esteettisten kokemuksien ja suunnittelijoiden oivalluksien ihmettelemisen lisäksi lapsen touhujen seuraaminen.
Voisi kuvitella että Habitaren kaltaiset messut olisivat lapsen mielestä varsin tylsä tapahtuma, jossa pitää istua rattaissa aikuisen maleksiessa läpi loputtomalta tuntuvia käytäviä, joissa ei saisi edes koskea mihinkään.
Messuilta löytyi kuitenkin paljon tutkittavaa ja paikkoja, joissa saattoi purkaa energiaansa, osallistua ja ihmetellä.
Aarnion Ponyt ja Dinot kiinnostivat. Niissä kiipeilemistä ja niillä ratsastamista olisi jaksanut pidemmänkin aikaa, mutta aikuisten jaksaminen loppui jossain vaiheessa ja lapselle saatiin myytyä matkan jatkaminen kauempaa löytyvillä kivoilla asioilla.
Hallin loppupäästä löytyikin hauskojen pesien rykelmä: Aalto yliopiston opiskelijoiden suunnittelemat Unitilat. Kuvissa näkyy unitiloista kaksi ja esillä tiloja oli yhteensä neljä.
Kolmea tilaa tutkimme, mutta neljänteen ei saanut valitettavasti mennä sisään. Hauskin oli ehdottomasti tila, jonka keskellä oli trampoliinimaisesi pomppiva pyöreä levy, jonka sivuilla oli vettä.
Tosin tuo samainen tila oli myös lapsen valvomisen kannalta haastavin. Hauskuus olisi helposti loppunut loiskahdukseen ja läpimärän sekä huutavan lapsen kantamiseen ulos messuilta.
Tutustuimme yhdessä myös Muuramen ”lastenhuoneeseen”. Laittaessani lapsen pieneen, pedattuun sänkyyn, hänen alahuulensa meni rullalle ja ilme synkistyi. Lapsiparka taisi kuvitella, että hänen oletettiin jäävän siihen keskelle messuväkeä, vieraaseen paikkaan päiväunille, olihan päiväuniaika juuri alkamassa.
Kävimme tervehtimässä myös 
Messukeskuksen yläkerrassa, kierroksen lopuksi haukatut hampurilaiset pitivät messuseurueemme energiatason kohdallaan ja kotimatkakin sujui sopuisissa merkeissä, mahat täynnä ja jalat väsyneinä.
Kävittekö Habitaressa? Mitäs piditte?