Varmaan kerran kuukaudessa joku kysyy sitä, kasvotusten tai internetissä, sanamuodot vain vaihtelevat: Milloin olette ajatelleet hankkia toisen lapsen? Oletteko ajatelleet hankkia toisen lapsen? Onko toinen lapsi suunnitelmissa lähitulevaisuudessa? Milloin Kuutti saa sisaruksen?

Paljon kysymyksiä, joiden muotoilussa on ensinnäkin paljon pielessä ja vastauksiakin on tarjottavana aika vähän. Tähän mennessä uteluita on tullut jopa niin tiuhaan että niihin on turtunut. Jaksoin jopa hymähtää viime marraskuussa kirjoittamalleni raivoisalle avautumiselle aiheesta. Syistä, jotka aiheuttavat kysymyksestä ärsyyntymisen olen edelleen pitkälti samaa mieltä – jaksamista hermostumiseen ei vain enää ole yhtä paljon.

Eniten vaakakupissa painavat edelleen samat seikat: Halu olla lapselle läsnä eikä vain hoitaa pakollisimpia perushoidollisia tehtäviä. Lapsen ja vanhempien elämänlaatu, oma aika ja mielenterveys. Kesken jääneen koulutuksen hoitaminen loppuun. Halu pitää edes osittain kiinni muistakin itselle tärkeistä asioista eikä unohtaa niitä kymmeniksi vuosiksi. Parisuhteen vaaliminen sekä oman kehon kuunteleminen ja siitä huolehtiminen. Jos siis voimme tehdä oletuksen, että lapsien saamiseen voi edes jossain määrin vaikuttaa, saa hormonikierukka pysyä edelleen visusti paikallaan.

Hyvin usein huomaan myös ajattelevani, miten ihanaa olisi, jos perheemme lapsiluku olisikin yksi. Pikkuvauva-ajasta olisi selvitty lopullisesti ja lapsesta tulisi koko ajan omatoimisempi, paremmin nukkuvampi, itsenäisempi ja enemmän… ihminen. Persoona, jonka kanssa voisi keskustella ja tehdä asioita yhdessä, jossain vaiheessa jopa vertaisina.

Luulen että toinen kiintiölapsi on pakko kuitenkin tehdä jossain vaiheessa. Puoliso kun haluaisi kaksi lasta. Kyllä minäkin olen aina halunnut lapsen (tai useampia lapsia). En vain juuri tässä elämäntilanteessa. Siitä huolimatta tajutessani olevani raskaani tiesin heti, että hieman epäedullisesta tilanteesta huolimatta antaisin raskaudelle mahdollisuuden. Ja nyt lapsi on olemassa ja äärimmäisen rakastettu perheenjäsen. Vaikka välillä muulta tuntuisikin, en antaisi häntä pois mistään hinnasta.

Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, kun kirjoitan, sanon ja ennen kaikkea ajattelen näin, mutta minusta olisi silti mukavaa olla alusta, raskaustestin tekemisestä asti iloinen tulevasta lapsesta. Ei järkyttyä, tyytyä kohtaloonsa tai joutua miettimään puolison suhtautumista. Entä jos en koekaan enää koskaan oikeasti haluavani toista lasta? Koetanko silti saada lapsen ja toivon, että oppisin rakastamaan tätä odotus- tai vauva-aikana kuten esikoistamme?

Ristiriitaisten tunteiden lisäksi asian jatkuva esille tuominen muistuttaa myös synnytyksestä. Ja se vasta nostaakin pintaan lisäkysymyksiä: Entä jos en halua enää ikinä kokea tilannetta, jossa raha ja ideologia laitetaan lapseni hyvinvoinnin tai jopa elämän edelle? Jos en tahdo olla koekappaleena, heittopussina, kuulla myöhemmin kärsineeni kivusta ja pelosta turhaan vuorokausikaupalla, kun on ollut varsin selvää, ettei siitä tule olemaan mitään hyötyä? Tulla oireineni ja tuntemuksineni täysin sivuutetuksi tai käsitellyksi väkivalloin kunnes pyörryn kivusta?

Mitä jos toivoisin myös synnyttäjällä olevan oikeus inhimilliseen kohteluun, asialliseen hoitoon ja kuulluksi tulemiseen? Niin kauan kun Suomessa ei voi valita synnytystapaansa tai synnyttää yksityisessä sairaalassa paremman kohtelun toivossa. Niin pitkään kun synnyttäjiä kohdellaan lihakarjana, tilastoina, numeroina, en tahdo synnyttää enää uudelleen.

Toiset sanovat että synnytyksen aiheuttama kipu, ahdistus, pelot ja viha laantuvat viikoissa, kuukausissa, ainakin vuodessa. Entä jos synnytyksen ajatteleminen tekee minut edelleen vihaiseksi, surulliseksi ja ahdistaa lähes yhtä paljon kuin ensimmäisinä päivinä sen jälkeen?

Aiheesta käytyjä keskusteluja kuunneltuani ja luettuani olen tullut siihen tulokseen että lapsen kieltäminen puolisolta (oli tämä sitten mies tai nainen) on itsekästä, mutta lapsen vaatiminen tai hankkiminen puolison vastusteluista huolimatta ei ole. Miksi toisen tunteiden ja tarpeiden sivuuttaminen sekä kehollisten asioiden (kuten raskauden ja synnytyksen) osalta myös itsemääräämisoikeuteen äärimmäisellä tavalla puuttuminen ei olekaan pahasta, jos seurauksena on lapsi?

Asialla ei ole kiire eikä se ole ajankohtainen. Haluaisin antaa tunteiden käsittelylle aikaa ja ilmaa, punnita suhtautumistani asiaan vaikka kerran vuodessa ja ennen kaikkea nauttia tämän hetken hyvistä asioista. En haluaisi vastoinkäymisten, rasittavien vaiheiden ja univelan kasaantuessa joutua koko ajan ajattelemaan: ”Apua, onko tämäkin pakko jaksaa uudestaan?” Haluaisin elää hetkessä ja unohtaa huolet ja pelot.
Mutta tiedän etten voi, sillä juuri silloin kun sitä vähiten odottaa, joku kysyy taas:
”Milloin…”