Reissumietteitä ja muutama pikakuva

Olimme tosiaan reissaamassa Kuopion seudulla. Sovitut tapaamiset saatiin järjestettyä ja oli mukavaa,
tosin reissun aikana ilmaantunut flunssa veti olotilan välillä alamaihin. Söimme, jutustelimme, laitoimme paikkoja epäjärjestykseen, ulkoilimme, saunoimme ja podimme tautia.

Flunssa antoi kyllä jo varoituksia tulevasta heti reissun alussa.
Kuvassa näkyy maanantaina aamupäivällä ikuistettu tiputtava nenä.
Uskottelin pitkään itselleni, ettei tässä mitään kunnolla kipeäksi tulla. Kun mittasin itseltäni
tiistai-iltana 39,6 asteen kuumeen, totesin että kaipa on pakko ottaa kuumelääke.

Loppuviimeksi olo oli kuin halolla päähän lyöty.
Kurkku turposi ja nieleminen sattui, nenä oli jatkuvasti tukossa ja tihutti koko ajan.
Pää tuntui painavan kymmeniä kiloja ja ajatukset olivat hitaita ja sumuisia. Huimasi.
Oli pakottava tarve yskiä, vaikkei limaa irronnutkaan.

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä M heräsi huutamaan useampaan otteeseen, koska oli niin tukkoinen ettei korotettu nukkumapaikkakaan auttanut. Kuumeeni sahasi ilmeisesti edestakaisin, sillä olin vuoroin yltä päältä hiessä ja välillä palelin kahden peiton allakin. Välillä olo oli niin sekava, että herätessäni yöllä vauvan itkuun, piti miettiä, että missä olen ja kuka itkee.

Edelleen olo on aika hatara, vaikka voisin sanoa, että parempaan päin ollaan ehkä menossa.
Eilinen junaseikkailu oli kyllä aika kuormittavaa ihan vain tavaroiden raahaamisen ja väkisin hereillä pysyttelemisen vuoksi, vaikka M jaksoi oman pöpönsä huomioon ottaen matkustaa hienosti.

Entäs junamatkat noin yleisesti? Huomattavasti odottamaani hienommin sujui.
Menomatkalla, kun taudista ei ollut vielä tietoakaan, olin ihan innoissani.

Oli sellainen superäiti ja -vauva reissaa-olo, kun koko vaunu oli täynnä (kaikki paikat olivat käytössä alkumatkasta) Keski-Suomeen palaavia lomalaisia (hiihtolomaviikko oli siellä juuri loppumassa)
ja vähän väliä jonkun lapsi sai kauhean huutoraivokohtauksen. Mutta ei vaan minun supervauvani.
Vähän lapsellista, mutta kai sitä saa olla onnellinen, että
oma lapsi on edes joskus se vähiten häiriötä aiheuttava.

Söimme rusinoita ja karjalanpiirakoita, haukkasimme lounaaksi varatut eväät,
rymysimme leikkipaikassa, tutkimme iPadiä, leikimme ruokapakkauksilla, otimme päiväunia ja
katselimme maisemia, jotka tosin kiinnostivat M:ää vain kun juna oli pysähdyksissä.

Matkalla oli aikaa ajatella.
Mietin ihmisarvoista vanhuutta, vanhenemisesta huolimatta aktiivisena pysymistä
ja toimintakyvyn säilyttämistä ikääntymisestä huolimatta.

Kahdeksankymmentävuotiaat isovanhempani, jotka asuvat omassa isossa kodissaan, hoitaen ruoanlaiton, siivoamisen, piha- ja lumityöt, hilloamisen, mehustuksen, säilömisen, oman metsän pitämisen kunnossa ja halko -ja lämmityssavotan sekä jatkuvan pienten remonttipuuhien tuoman lisäurakan, ovat mielestäni hyvä esimerkki siitä, ettei vanhuus automaattisesti tarkoita yksinäisyyttä, eristäytymistä muusta yhteiskunnasta tai laitostumista.

Mietin myös sitä, millaisen vanhuuden haluaisin itse kokea, miten korkea eläke-ikä tulee olemaan omalla kohdallani ja mitä voin tehdä tänään ja tulevina vuosina edesauttaakseni hyvinvointiani vielä vanhoillakin päivillä. Kuntoilu on jo aloitettu, tosin flunssan takia tulee pieni tauko, ruokavaliota säädetään alati pikkuasioilla terveellisempään suuntaan. Seuraavaksi pitäsi varmaan aloittaa eläkesäästäminen.
Tai ainakin sitten, kun rahaa jää vähänkin yli.

Sitähän ei koskaan tiedä, milloin tulee kipeäksi. Joten ellei tätä kauhuflunssaa lasketa, koen reissun olleen mukava kokemus myös M:lle. Ehkä matka, jonka aika ei tarvitse miettiä kotitöitä, harrastuskuvioita tai blogiasioita oli meille molemmille hyväksi. Sai keskittyä vuorovaikuttamaan ja olemaan läsnä ilman että täytti tiski- tai pyykkikonetta samalla tai mietti ohjelmarunkoa pääsiäisleirille.
Koska reissussa olimme vain me kaksi, oli kyseessä suorastaan äiti-poika-suhteen vahvistusreissu.