Suorittamisesta ja tasoittamisen vaikeudesta

IMG_9958.JPG

Kävin opiskelujeni tiimoilta tutustumassa kriisitilanteessa oleville nuorille (ja nuorille aikuisille) lyhytaikaista keskusteluapua tarjoavaan järjestöön. Tutustumiskäynnillä nousi esiin nuorten opiskelijoiden ja jopa yläaste- sekä lukioikäisten, erityisesti tyttöjen ja nuorten naisten, stressi; Keskusteluapua hakevat muiden tulosyiden (kuten masentuneisuuden, yksinäisyyden ja ihmissuhdeongelmien) ohella suorittajatyypit, joilla kalenteri on täynnä menoja ja tekemistä: tavoiteorientoitunutta koulunkäyntiä, opiskelun ohella töiden paiskimista. kunnianhimoisia harrastuksia, vapaaehtoistoimintaa, ystävien tapaamista ja erilaisia projekteja.

Lähipiiri ei useinkaan ymmärrä nuoren ahdistusta, sillä he kokevat, että ainahan kalenterin voi tyhjentää, pärjätä koulussa himpan verran heikommin tai luopua osasta harrastuksista. Suorittajalle jokainen luopuminen on oman kokemukseni perusteella kuitenkin pienoinen maailmanloppu, epäonnistuminen ja hyvä hetki ruoskia itseään siitä, miten tuotakaan asiaa ei saanut aikaiseksi, vaikka vuorokaudessa olisi ainakin paperilla ollut riittävästi tunteja sen hoitamiseen.

Huomaan toisinaan vähätteleväni toisten kiireen tai ahdistuneisuuden kokemuksia, lähipiiriini kuuluvien tuodessa esille koulu- tai opiskelukiireitään tai arjen muita haasteita. Siitä huolimatta, että tunnistan suorittajatyypin kuvauksesta ja pieleen menneistä kohtaamisista itseni. Osassa kohtaamisista huomaan joidenkin jopa lataavan päälle vertailun omasta stressipotistaan – mistä tarve kilpailla siitä, kellä on kovin kiire tai raskainta tulee? Ja miksi ei vaan voi hyväksyä sitä, että itselle vähäiseltä näyttävä hommien määrä voi olla toiselle lähes ylivoimainen?

Sisäinen suorittajani kuvittelee edelleen toisinaan, että tutkinnon kaapimisesta kasaan ennätysajassa, monipuolisten projektien hoitamisesta kaiken ohella, elämysten tuottamisesta lapselle, väliin jätetyistä yöunista, aamuvarhain kuntosalille raahautumisesta tai useamman työn tahkoamisesta samanaikaisesti ja lomittain saisi jotain lisäpisteitä, kunnollisen kansalaisen rukseja tai edes tunnustusta läheisiltä. Mutta ei se ihan niinkään mene.

En ole kertaakaan lapsen saamisen jälkeen kokenut saaneeni tarpeeksi aikaan. Aina jokin nurkka kotona repsottaa, kirppispussi odottaa viemistään, sähköpostit vaativat vastaamista, opiskeluesseeseen olisi voinut panostaa enemmän, käydä useammin salilla tai tehdä muutaman ylimääräisen vapaaehtoistyövuoron. Puhumattakaan kaikesta kehittävästä ja hauskasta, mitä lapsen kanssa voisi puuhailla. En ihan rehellisesti kertaakaan. Ennen lasta sain sentään joskus mielestäni riittävästi hommia tehtyä.

Olen koettanut opetella hidastamaan, sanomaan itselleni, että näin on ihan hyvä ja muut eivät ehkä näe minua yhtä saamattomana nahjuksena kuin millaiseksi itseni koen. Mutta aina kun joku mainostaa tehneensä kolmea työtä opiskelujen ohella, kirjoittaneensa gradunsa kuukaudessa tai polkaisseensa menestyneen yrityksen kasaan vauvan ollessa parin kuukauden ikäinen, painun hieman kasaan. 

Onko luvallista tyytyä vähempään? Olla pikkasen pläski, istua miehen kanssa tietokoneen ääressä pelaamassa jotain pöhköä, antaa paperinkeräyskassin seisoa eteisen nurkassa viikon, nukkua kunnollisen pituisia yöunia, pitää toisinaan vapaapäivä lapsen kanssa ja käydä kahvilla sekä Helsinki-seikkailuilla, jos opiskelutahti mahdollistaa sen? Ja miten sen naputtavan suorittajansa saisi laitettua pois päältä, uskomaan ettei kukaan muu tuomitse tekemisiäni ja olemisiani sen kovemmin sanoin, armottomammin ja ilkeämmin kuin minä itse?

Kulunut viikko on ollut niin sanotusti tasoittava viikko, loivennus ennen viimeisiä, tiivistahtisempia opiskeluviikkoja ja joululomaa, joka alkaa vauhdikkaasti reissaamisen merkeissä. Aikaa, jolloin luentoja on ollut vähemmän ja sopivia välejä pyykinpesuun enemmän. Monet roinat ovat löytäneet paikkansa, koti saanut muutamia joulukoristeita, lapsen kanssa on vietetty laatuaikaa, tatuointia käyty suunnittelemassa… On ehditty uimahalliin, saunomaan ja pitämään spontaanit Tahdon-juhlakahvittelut kakkuineen. Satsattu partioharrastukseen ja lintsattu liikkumisesta.

Mutta samalla takaraivossa on tykyttänyt ajatus siitä, kuinka paljon olisi ehtinyt urheilla, siivota, koristella tai blogata varastoon, jos olisi jaksanut ottaa tehot irti väljemmin ohjelmoiduista tunneista. Aina joskus toivoisin olevani kissa; Osaavani ottaa elämästä ilon irti ilman itseaiheutettua stressiä, loputtomia vaatimuksia ja ainakin puolittain keksityistä ulkoisista paineista ahdistumista.

IMG_9963.JPG

 

Kommentit (20)
  1. Totta kai on luvallista, eikä tuo minusta edes ole mitään vähempään tyytymistä, vaan ihan yksinkertaisesti sitä, että osaa nauttia siitä mitä on. Mä olen itsekin tietynlainen suorittaja, mutta täällä ulkomailla asuessa tilanne on se, että viikonloppuisin voin usein ihan hyvin vain maata sohvalla koko päivän, jos niin haluan (sosiaalista elämää ja muita velvollisuuksia on vähemmän kuin Suomessa). Joskus sitten tunnen huonoa omaatuntoa siitä, ettei mulla ole yhtä kiire kuin vaikka perheellisillä ystävilläni, mikä on sekin aika naurettavaa 😀

    Olen kotini suhteen varmaan monien mielestä vähän natsi, mutta kiireisen työputken aikana yksinkertaisesti suljen silmäni (teen töitä kotitoimistossa) ja vietän vapaahetket liikkuen ja leväten enkä todellakaan siivoten. Priorisointi ja pikkuasioissa höllääminen tekee (minut) onnelliseksi 🙂

    1. Musta tuntuu että pari sukupolvea myöhemmin näiden ajatusten kanssa, että onko luvallista nauttia elämästä vai ei, painiskellaan paljon vähemmän kuin mitä vaikkapa osa omasta ikäluokastani vielä. Alkaa ne pula-ajan isovanhemmat ja isojen ikäluokkien elämäntapasuorittajat olla vähemmän läsnä siinä opitussa ajatusmaailmassa. Mielenkiinnolla seuraan, miten tämä mutu-ennustukseni toteutuu. 😉

      Toi kotoa poissa pysyminen voisi olla hyvä kikka kaaoksen sietämiseen mullekin. Lapsen kanssa vaan kirjastoon / uimahalliin / pihalle / kavereille hengailemaan niin ei ala pölykoirat näykkiä nilkkoja! 

  2. Itsekin olen luonnostelut päässäni juttua keskinkertaisesta elämäsyä, ja hauskaa kyllä, ajatuksissa oli otsikoida täysin samalla tavalla kuin Päähenkilö. Tämä juttu antoi lisää pohdittavaa.

    Sain muutama vuosi sitten kiinni ajatuksesta, joka kantaa aina kun mietin valmistumista ja ei-koskaan-valmistuvaa gradua. Kun sitten ehkä joskus istun valmistuneena jossain työpaikassa, tulenko todella taputtamaan selkääni siitä, että valmistuin tietyssä ajassa? Epäilen vahvasti. En ole koskaan kuullut kenenkään saaneen tunnustusta siitä että on valmistunut tavoiteajassa. Ja silti se koetaan niin tärkeäksi. Hassua.

     

     

     

    1. Hauskaa. Linkitä se kirjoitus sitten mun samanlaiseen. (Kunhan ennättäisin nyt naputella omani valmiiksi…)

      Mä olen sen aikakauden lapsia (ja semmoisilta laitoksilta valmistunut), että mitä lähemmäs kymmentä vuotta valmistumisessa meni, sitä suurempi sankari oli. Monilla meni paljon kauemminkin… Oi aikoja, oi tapoja! 🙂

      1. p.s. Edes se graduni aihe ei ole sittemmin juuri ketään kiinnostanut. Saati sitten opiskeluun käytetyt vuodet, hehheh.

    2. En usko, että se selkääntaputtelu on ainakaan kauhean pitkäkestoinen ilonaihe. Voihan sillä sitten valmistujaisissa vähän retostella, jos on erityisen reippaasti valmistunut, mutta muuten ketään, edes itseä ei varmaan kauheasti kiinnosta – vaikka tavoiteajassa valmistumista silti hypetetään kovastikin.

      Odotan keskinkertaisuusjuttujanne innolla – ehkä niistä voisi oppia jotain oikeaan mielentilaan pääsemisestä! 🙂

    3. Hoi Laura, sain vihdoin keskinkertaisuustekstini räpiköityä valmiiksi. http://www.lily.fi/blogit/karuselli/oodi-keskinkertaisuudelle

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *