Synnytyskertomus: Epilogi

 

img_6610.jpg

Kyllä siinä kesti, mutta sain kuin sainkin viimein naputeltua tämän tekstin valmiiksi!
(Jos eksyit vasta nyt lukemaan synnytyskertomustani, kannattaa lukea myös osat 1, 2, 3 ja 4.)

Vauva oli siis syntynyt, mutta syntymä ei tuntunut kovinkaan konkreettiselta, sillä leikkaukseen liittyvä tohina jatkui edelleen ja vauva oli kadonnut jonnekin sairaalan syövereihin.

Kohtuni imettiin tyhjäksi. Ääni kuulosti siltä kuin joku olisi käynnistänyt jättimäisen hammaslääkärin sylki-imurin. (Perusteellista imurointia lienee kiittäminen erittäin niukasta jälkivuodosta.) Minun ompelemiseni kasaan kesti huomattavasti kauemmin kuin vauvan saaminen ulos. Kun jännitys oli ohi ja kipu viimein loppunut, minua alkoi nukuttaa hirveästi ja olo oli sekava. 

Muistan ajatelleeni: ”-Kas, jonkun jalkoja pestään. Mutta siinähän on samanlainen tatuointi kuin minulla! Ovatko ne minun jalkani? Mutta nehän olivat polvien kohdalta koukussa eivätkä suorassa”. Tuo ajatusketju kertoo aika hyvin siitä, miten puuduksissa olin. Viimeinen tuntomuistikuvani jalkojeni asennosta kertoi aivan muuta kuin silmäni ja tunne oli hämmentävä. Pesujen jälkeen minut kärrättiin heräämöön.

Heräämössä aloin täristä kuin horkassa ja sairaanhoitaja kertoi sen olevan täysin normaalia. Hän toi minulle viltin ja laittoi ison, lämmintä ilmaa puhaltavan putken peittoni alle. Hän kysyi, onko minulla kaikki hyvin ja kehuin oloani paremmaksi kuin päiväkausiin. Sairaanhoitaja nauroi ja sanoi, että ainoat tyytyväiset potilaat heräämössä olivat synnytysosastolta tulleet. Siinä missä muiden leikattavina olleiden olo on useimmiten kurjistunut ja kiepeytynyt leikkausta edeltävästä hetkestä, olkoonkin, ettei heidän leikkauksensa pidemmän päälle parantaa heidän vointiaan, synnytysosaston potilaiden olo pääsääntöisesti helpottaa heti leikkauksen seurauksena.

Jos synnytyksen katsottaisiin alkaneen lapsivesien spontaanista menosta lauantaiaamuna seitsemän tienoilla ja M syntyi maanantaina kahden jälkeen, välissä ehti kulua 55 tuntia. Minua alkoikin nukuttaa vastustamattomasti ja sairaanhoitajan kysyessä, voisiko hän hakea itselleen karkkia iltavuoroon kahvilasta ennen kuin se menee kiinni (toinenkin hoitaja liikuskeli heräämössä), mumisin myöntävän vastauksen ja nukahdin ihanan lämpimään sänkyyni.

Kun jalkoihini alkoi palata tunto, minut kärrättiin osastolle ja pääsin näkemään L:n, joka istui äärimmäisen kärsivä ilme kasvoillaan sairaalan puserossa, vauva puseron alla mönkien. L aloitti nurinan siitä, miten vauva oli kynsinyt häneltä rinnan ihon naarmuille paperinohuilla kynsillään. Äänensävyni ei ehkä huokunut syvää myötätuntoa, joten L luovutti pitemmittä puheitta vauvan syliini ja harjoittelemaan syömistä.

Muistan osastolla vietetystä ajasta yllättävän vähän yksityiskohtia. En muista, mitä oli ruokana tai millainen sää minäkin päivänä oli. Liekö syynä väsymys, lääkkeet vaiko uuden elämäntilanteen ja synnytyksen kokemuksien aiheuttama yhteisjärkytys. Muistan kuitenkin laittaneeni huoneen sisustuksen uusiksi huonekalujen järjestyksen osalta ja nauttineeni kauniiden vauvanvaatteiden pääsemisestä viimein käyttöön.

Osastolla kaikki meni mainiosti. Saimme toivomamme perhehuoneen – tosin vasta toiseksi ja kolmanneksi yöksi, sillä ne kaikki olivat aluksi varattuja. Ensimmäisenä yönä olin edelleen niin väsynyt, että hoitajat veivät vauvan hetkeksi vauvalaan, jotta saisin nukkua hetken rauhassa. Muutoin vauva pysyikin meidän hoidossamme, sillä saimme perhehuoneen heti sen vapauduttua seuraavana aamuna. 

Sain toistuvasti kehuja siitä, miten pian selvisin sektiohaavan kanssa sängystä ylös, suihkuun ja köpöttelemään käytäville. Söin ehkä kolmasosan minulle tarkoitetuista kipulääkkeistä, sen jälkeen kun kipulääkettä ei enää annosteltu suoraan suoneen (lääkenestepussista, jossa luki potilaan kohdalla väärä nimi, hih, luottamusta herättävästi). Oli mielenkiintoista, miten osastolla minua kehuttiin reippaaksi ja hyvin kipua kestäväksi, kun synnytyssalin puolella minua lähinnä haukuttiin ja vähäteltiin.

Siihen nähden, että saimme ensimmäisen lapsemme, meille annettiin todella vähän minkäänlaista ohjausta.
Meidän olisi kai pitänyt kysyä neuvoja, jos olisimme kaivanneet niitä. Ainakaan minulle ei tultu neuvomaan, miten vauvaa tulisi pestä, pukea tai vaihtaa vaippaa. L:lle saatettiin neuvoa joitain asioita sillä aikaa, kun köllöttelin heräämön puolella.

Vauvan perushoitoon en olisi kaivannutkaan liiemmin ohjausta, mutta imetykseen kylläkin. Emme saaneet imetysohjausta asentojen, imuotteen tai minkään muunkaan seikan suhteen, vaikka Porvoon sairaala mainostaa itseään imetysmyönteisenä sairaalana. Tämä oli mielestäni erikoista, sillä lienee oletettavaa, ettei esikoisensa saava äiti ole välttämättä täysin perillä siitä, miten imetys käytännössä sujuu.

Saammamme kohtelu oli mukavaa, silloin kun yhytimme henkilökunnan edustajia. Kun eräällä sairaanhoitajalla oli aikaa jäädä hetkeksi rupattelemaan, hän sanoi, että meidät unohtaa helposti huoneesemme, kun L hakee ruoat kärrystä huoneeseen emmekä ikinä soittele kelloa. Toisin kuin naapurihuoneen rouva, jolla ei kellon toistuvasta kilinästä päätellen ollut synnytyksen jälkeen jaksamista vauvan hoitoon, mikä on toisaalta hyvinkin ymmärrettävää.

Vaikka nauraminen, aivastaminen, yskiminen sekä istumaan nouseminen, ylipäätään kaikki toiminta, missä vatsalihakset normaalisti jännittyvät, sattui, olo oli pääpiirteissään ihan hyvä. Muutama asia piti mielialan erityisen korkealla. Oli ihanaa käyttää omia vaatteita, niistä tuli paljon siistimpi ja terveempi, vähemmän laitostunut olo. Tuntui hyvältä harjata hiukset ja avata ystävieni letittämä synnytyskampaus, joka oli suojannut hiuksiani onnistuneesti synnytystakulta. Mutta olihan se jo aika hapsuinen.

Suihkussa käyminen, sheivaaminen ja deodorantin laitto tuntui myös aika juhlavalta. Suihkuhuoneen vaa’alla salaa käyminen toi myös hymyn huulille: Sairaalassa oleilun aikana painoa katosi yli kymmenen kiloa. Ja ah sitä tunnetta, kun sai itsensä kiskottua peilin ääreen ja sipaistua kasvoille hieman ripsiväriä ja sävytettyä huulirasvaa ennen kuin sukulaiset ilmaantuivat katsomaan ja ottamaan pakollisia valokuviaan.

Kolmen päivän osastolla oleilun jälkeen meillä, (erityisesti minulla), alkoi olla jo kova halu päästä kotiin. Keskustellessamme henkilökunnan kanssa synnytyksestä, kävi ilmi, että jos olisimme halunneet valittaa joistain synnytykseen liittyneistä asioista, se olisi viivästyttänyt kotiinpaluutamme reippaasti. Minulla ei ollut tuolloin jaksamista selvittää asioita tai odotella jotain tapahtuvaksi: Lähdimmekin heti lääkärintarkastuksen jälkeen kohti kotia.

—-

En aio lähteä sille linjalle, että sanoisin lapsen saamisen korvaavan kaikki kokemukset.
Jos minulta täytyisi poistaa sairauden takia vasen rinta ja vahingossa poistettaisiin molemmat, en silti sanoisi, ettei se haittaa, koska ainakin leikkaus saatiin suoritettua ja sairaus ehkä parannettua. Joten synnytystäkään ei tarvitse hoitaa ehdoin tahdoin huonosti.

Moni voisi sanoa, että eihän synnytyksessä mennyt mitään pieleen, jos lapsi on terve ja äiti on terve. Rohkenen olla eri mieltä.

Synnytyksestä ei jäänyt ikävimmin mieleen kipu, vaikka niin voisi kuvitella. Vauvan puolesta kokemani huolen ja pelon lisäksi mieltä jäi kaihertamaan nimenomaan tapa, jolla minua kohdeltiin. Koin, ettei minun tai lapseni terveydellä ollut merkitystä enkä tullut kuulluksi potilaana tai ihmisenä. Synnytyskokemukseni jälkeen minulla oli (lähinnä henkisesti) pahoinpidelty olo. Jos päätän olla hankkimatta enää lisää lapsia, on suurin yksittäinen syy kokemukseni synnytyksestä. En haluaisi asettaa itseäni uudelleen alttiiksi saamani kaltaiselle kohtelulle.

Olen synnytykseni jälkeen kahlannut läpi lukuisia tilastoja, kuullut ja lukenut muiden synnyttäjien kokemuksia ja pohtinut omaani. Tämän luku-, pohdinta- ja keskustelu-urakan myötä toisiksi tärkeimmäksi syyksi olla kenties enää synnyttämättä, on noussut Suomessa vallitseva alatiesynnytyksen ihanteen vaaliminen. On yhdentekevää, syntyykö lapsi kuolleena tai vammautuneena tai pystyykö synnyttävä äiti enää koskaan liikkumaan normaalisti, harrastamaan seksiä kivuitta tai pidättämään ulosteitaan. Lapsen tai äidin terveydellä ei ole mitään merkitystä, kun toteutetaan tiettyä ideologiaa, josta on tehty pakkomielle.

—-

Ensimmäisinä päivinä synnytyksen jälkeen sekä sairaalassa että kotona, vauva tuntui kummalliselta pieneltä olennolta, josta tuli pitää huolta ja antaa tälle ruokaa. Mitään kaiken ylittävää äidinrakkauden tunnetta en kokenut saman tien, vain halua antaa hellyyttä ja huolenpitoa vauvalle. Olemme kaikki erilaisia. Siinä missä jotkut ystäväni ihastuvat silmittömästi, kokevat ”rakkautta ensi silmäyksellä”, olen ollut ihmissuhteissanikin hitaammin etenevää ja vähitellen tunteitaan syventävää sorttia. Sama on pätenyt myös suhteessani lapseen. Rakkaus on rakentunut pienin askelin. Nyt sitä kyllä on!

 

 

Kommentit (17)
  1. Kiitos kokemuksesi jakamisesta. Itse olen ensimmäisen lapsen synnyttänyt elektiivisellä sektiolla,samoin tulee syntymään tämä toinenkin viikon päästä. Mitään ns. Pakottavaa lääketieteellistä syytä ei lääkärien mukaan ollut, vaan pelkosektio nimikkeellä mentiin. Tuon ns. Synnytyspelon minulle aiheutti tehty lonkan leikkaus, selän vammautuminen töissä, laaja kipulääke allergia, murtunut häntäluu joka ulkonee synnytyskanavaan, ja lantion epäsuhta. Mikään näistä ei kuitenkaan lääkärien mukaan estä ”normaalia alatieSynnytystä” ja sektiota ei suostuttu antamaan paikallisessa keskussairaalassa vaikka kuinka yritin perustella että edellä mainittujen syiden takia pelkään jommankumman vammautumista tai pahempaa. Lopulta päädyin nkl ja siellä päädyttiin sektioon erittäin helposti. Sektiopäivän aamuna vauva ei ollut edelleenkään laskeutunut eikä kiinnittynyt, vaikka lpr lääkäri niin oli väittänyt. Kaikkiaan odotusajan kohtelusta jäi huono maku ja päätin että meille ei lisää lapsia enää tule, en jaksaisi samaa rumbaa läpi uudestaan missä lääkärit haukkuvat päin näköä ja potilaan diagnooseja vähätellään. Toinen lapsi sai yllätyksenä alkunsa 7 kk Esikoisemme syntymän jälkeen ja jouduin taas saman kohtelun kestämään. AlatieSynnytykseen yritettiin painostaa täällä väkisin ja lääkäri suorastaan suuttui kun en siihen suostunut. Minusta suunniteltu sektio on aina parempi kun hätä/kiireellinen, jossa lapsen tai äidin vointi voi olla jo huono ja komplikaatioiden riski kasvaa. Tälläkin kertaa päädyin nkl eikä siellä yritetty käännyttää vaan yhteisymmärryksessä päädyttiin että tämä toinenkin syntyy sektiolla. Silti mieltä on jäänyt kaihertamaan saamani huono kohtelu paikallisssa sairaalassa ja jos meille kolmas lapsi tulee, niin taidanpa skiertää kyseisen äitipolin kaukaa ja käydä yksityisellä ultrissa ym. Ja mennä taas synnyttämään nkl:lle.

    1. On varmasti ollut todella piinallista käydä keskusteluja synnytystavasta, jo paikallisen sairaalan suhtautuminen omiin tuntemuksiin ja diagnooseihin on ollut tuollainen! 

      Onneksi kaikki meni lopulta ilmeisesti hyvin! Vaikka huonot muistikuvathan tuollaisesta jää.
      En tiedä, kenen etua se palvelee, että kohdellaan (tulevaa) synnyttäjää niin huonosti, ettei tämä halua(isi) hankkia lisää lapsia synnytyksessä tai sitä ennen saamansa kohtelun vuoksi?

  2. Vierailija vol. x
    12.2.2013, 16:06

    Kiitos paljon synnytyskertomuksesta, virallisilta tahoilta saatava tieto kun on aina pelkkää sanahelinää.

    1. Erilaisia, niin hyviä kuin huonojakin, kokemuksia löytyy onneksi nykyään paljonkin, ihmisten itsensä kirjoittamina. Ja niistäkin huomaa hyvin että kahta täysin samanlaista synnytystä on harvoin!
      Edes tai ainakaan samalla synnyttäjällä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *