Takaisin kiinteäksi läskiksi

Lilyssä on viime päivinä keskusteltu paljon vartalon löllymisestä. Laitan omankin korteni kekoon:
Olen aina ollut läski. Viime vuosina olen heilunut jokusen kilon lievän ylipainon puolella,
mutta suurimman osan elämästäni olen ollut läski vain päässäni.

Olen liikkunut koko lapsuuteni ja suurimman osan nuoruusvuosistani.
Aloitin lasten satu-tanssi-jumpalla, joka ei kyllä ollut minun juttuni, juoksin pitkin metsiä ja peltoja maalla sekä kaupungissa. Pelasin koripalloa, sählyä, pesäpalloa ja harrastin karatea. Kun aloitin lukion, liikunnan harrastaminen jäi omatoimisen lenkkeilyn, satunnaisen jalkapallon treenaamisen ja rullaluistelun varaan. Mukavuudenhaluiselle ihmiselle, jonka elimistö hylkii liikuntaa, tämä järjestely ei sopinut. Liikunta ei nimittäin ollut kovinkaan säännöllistä.

Koko ala-asteen pelasin koripalloa. Harjoituksia oli kolmesta neljään kertaa viikossa. Lisäksi oli pelejä ja turnauksia. Juoksin maastolenkkejä noin kerran viikossa. Viidennellä luokalla olin 171 senttiä pitkä ja painoin 68 kiloa. Olin vahvempi kuin suurin osa luokkamme hintelistä pojista. Sain neljän vuoden ajan kuulla useaan otteeseen päivittäin olevani ällöttävä läski, jonka pitää ostaa vaatteensa huonekaluverhoomosta eikä kukaan miespuoleinen henkilö voisi koskaan kiinnostua kaltaisestani ihrakasasta.

Ja sitten tuli murrosikä. Lantio levisi niin, että siihen repesi raskausarpia. Ensimmäiset minulle ostetut rintaliivit olivat C-kupilliset. Rinnoissakin risteili arpien kuviot niiden kasvettua muutamassa viikossa. Vaikka söin ja liikuin samalla tavalla kuin ennen, painoa tuli ikään kuin tyhjästä neljä kiloa. Terveydenhoitaja lohdutti rintojenikin painavan jo jonkin verran. Painoin 72 kiloa, tuo kammottu kymmenluku oli mennyt rikki. Suurin osa luokkamme tytöistä painoi alle 60 kiloa ja muisti mainita siitä erittäin usein.

Kun jossain vaiheessa, ehkä lukiossa, ymmärsin, ettei minusta tule koskaan kovin pientä ja siroa, olo helpottui. Pituutenikin on 172 senttiä, viitisen senttiä nuorten naisten keskipituutta enemmän ja lähemmäs kymmenen senttiä enemmän kuin kaikkien suomalaisten naisten keskipituus.

Koska pyöräilin paljon ja urheilin, reiteni olivat isot, mutta verrattain kiinteät, eivät sellaiset laihat ja käsivarrenpaksuiset, kuten ilmeisesti olisi pitänyt olla. Mitkään muut (koon 38) saappaat kuin kumisaappaat eivät menneet pohkeideni kohdalta kiinni. Naisten paitapuserot kiristivät rintojen kohdalta, jopa hartioista ja housut lantiolta, vaikka lantion luut olivat ihan pinnassa.

74 kiloisena olin normaalipainon ylärajalla, mutta mitattaessa myös lihasmassaa löytyi kiitettävästi. Käsivarret ja reidet eivät höllyneet eikä keskivartalossa ollut kovin näkyvää läskiä. Peruskuntoni oli hyvä ja jaksoin rasittavampiakin urheilusuorituksia ilman erityistä harjoittelua. Tuolloin juoksin muun muassa puolimaratonin tekemällä sitä ennen vain yhden harjoituslenkin.

Niin sanottu luonnollinen painoni on jossain 75 kilon tienoilla. Jos syön ravitsemussuosituksten mukaisesti (tarkan kalorilaskennankin perusteella sen verran kuin minun tulisi kuluttaa), sekä liikun jonkin verran, pysyn tuossa 75 kilossa melko vaivattomasti.

Jos koetan päästä tuon painon alle, minun täytyy liikkua reippaasti, syödä vähemmän kuin kulutan ja voin energiavajeen takia huonosti. Päätä särkee, oksettaa, väsyttää, en jaksa keskittyä ja palelen holtittomasti. Koetettuani muutaman kerran päästä tuon painon alle, olen todennut, ettei se ole viikkojen tai kuukausien sumussa elämisen arvoista.

Jos taas elän kuten viimeisinä parina vuotena, liikkuen vähän ja syöden säännöllisen epäsäännöllisesti enemmän kuin kulutan, paino nousee vääjäämättä. Viime kesänä huomasin painon karanneen 78 kiloon ja rutistin sen takaisin 76 kiloon. Juuri kun paino oli melkein normaalipainon rajoissa, huomasin olevani raskaana. Koetin raskausaikana syödä kohtuullisen terveellisesti ja välttää ylimääräistä syömistä, mutta silti painoa kertyi kiitettävät  kuusitoista kiloa. Joskus jopa lähes paastosin muutamia päiviä, mutta paino nousi silti.

Muutama kilo on vielä raskauden aikana kertyneitä läskejä jäljellä. Kuntoa parantaakseni ja loput löllyvät karistaakseni koetin aloittaa juoksuharrastuksen uudelleen, mutta polvet tekivät lakon. Ne kipeytyivät kipeytymistään, kunnes en enää päässyt kunnolla sängystä ylös ja portaiden kapuamisen sai unohtaa. Kävin lääkärissäkin ihmettelemässä polvieni tilannetta. Omalääkärini on itse aktiivinen juoksun harrastaja ja hänellä on useampi lapsi, joten hän otti huoleni vakavasti.

Hän totesi hiljattain lapsia saaneiden naisten tulevan usein lääkäriin samantyyppisten oireiden kanssa. Usein nivelien kipu on helpottanut itsestään kun raskaudesta on kulunut noin vuosi. Jatkuva univaje saattaa kuulemma pahentaa nivelkipuja. Lääkäri suositteli vahvistamaan polvia ympäröiviä lihaksia jollain vähemmän ”tärisyttävällä” liikunnalla kuin juoksulla.

Raskaana olevan keho erittää relaksiini-nimistä hormonia. Hormoni vaikuttaa niveliä ja nivelsiteitä  löysentävästi lisäten instabiliteettia koko kehossa ja erityisesti nilkoissa, polvissa

Pyörittelin asiaa mielessäni. Tuntui masentavalta, että nyt raskauden jälkioireina hajoavat jalatkin. Kun yrittää pitää huolta kunnostaan ja kehostaan, saa vain kipua ja turhautumista palkakseen. Kun lopetin viimein märehtimisen, päätin kokeilla crossingia, jota muistin koettaneeni kerran lukion liikuntatunnilla. 

Olen käynyt nyt neljänä viikkona yhdestä kolmeen kertaan viikossa crossaamassa. Polvet ovat kipeytyneet vähän, mutta eivät ollenkaan niin pahasti kuin juoksussa. Hiki on lentänyt, lihaksissa tuntunut ja paino lähtenyt laskuun. Ostinpa itseäni rohkaistakseni uudet treenikengät ja pari urheilutoppiakin. Ehkä oli syytäkin, sillä vuonna 2005 ostetut sisäpelikengät eivät oikein pysyneet laitteen ”polkimilla”. 

Minusta on mielenkiintoista, että olen nyt, yli kymmenen kiloa isokokoisempana, tyytyväisempi itseeni ja onnellisempi omassa kehossani kuin tuolloin ennen murrosikää ja sen aikana. En jaksa itkeä kilojani tai harmitella ulkomuotoani. Liikunnankin aloitin uudelleen ensisijaisesti saadakseni lisää energiaa, parantaakseni kuntoani ja tullakseni terveemmäksi, en minkään itseinhon puuskan sivuoireena.

Ympäristöllä on iso vaikutus asiaan. Nuorempana sain kuulla päivittäin olevani ruma ja lihava, nykyään saan kuulla ja kokea olevani hyvännäköinen. Suvussani on ihmisiä, joiden mielestä olen häiritsevällä tavalla lihava, muttei onneksi ketään sellaisia, joiden mielipiteellä olisi kauheasti väliä.

Huomaan olevani oikeastaan melko itsevarma nykyään. Viihdyn kehossani hyvin enkä häpeä sitä. Minun tehtäväni ei ole olla jonkin tietyn porno- ja muotiteollisuuden luoman ideaalinaisen näköinen. Elämässäni on paljon olennaisempiakin asioita. Haluan nauttia elämästä ja voida hyvin. Jos kehoni ei voi hyvin, en voi pitkällä tähtäimellä nauttia elämästäkään. Normaalipainoon pyrkiminen pikkuhiljaa on mielestäni ihan hyvä tavoite. Vaihteluväli normaalipainon ylä- ja alarajan välillä on niin suuri, että näillä ei-niin-massiivisilla lihaksilla siihen mahtuminen on täysin mahdollista.

Kuvassa painoa on noin 78 kiloa itseensä tyytyväistä naista – ja lihasta varmasti enemmän kuin nykyisellään.

 

 

img_0003.jpg

Tavoitteena olisi päästä vähintäänkin takaisin tuohon 78 kiloon, mielellään 75 kiloon ensi vuoden aikana. 
Katsotaan, miten joulun syömingit ja tulevat reissut vaikuttavat nyt mukavasti laskuun lähteneeseen painoon.
Joulunalusviikolla ja välipäivinä olen luvannut itselleni käydä joka tapauksessa kaksi kertaa treenaamassa.

 

Kuva: Nina Dodd

 

 

Kommentit (38)
  1. Ah, ihanaa! Tämä vanha postaus löytyi sattumalta, mutta kirjoitat juuri siitä mitä minäkin olen kokenut! Koulussa haukkuivat ihraksi koska olin 176cm / 75kg. Kasvupyrähdyksen loputtua paino putosi miltein itsestään, innostuin liikunnasta, ja paino oli n 65kg joskus 17-19v. Olin silloin mielestäni valmiiksi kehittynyt (lantio, rinnat), mutta hupskeikkaa, levenin entisestään, ja nyt 28v normaalipaino on kahden puolimaratonin jälkeen n 72kg. Kasvuikäisenä olin pullea, mutta sen jälkeen hoikka. Olen harteikas, leveälanteinen, enkä millään lailla sovi mihinkään vaatteisiin, aina on liian kireää ja lyhyttä, vaihtoehtoisesti liian isoa. Ja vannon, että monen mielestä olen kai ”läski”. Nyt raskaana, joten mietityttää mihin suuntaan se vie kehoani. Yritän kuitenkin ottaa kehonmuutokset olankohotuksella ja ajatella, että ne ekstrakilot voi vaikka kävellä pois.

    1. Me ollaan kaikki niin eri mallisia; Tosi harvaa esimerkiksi otetaan edes valmennettavaksi niihin paljon puhuttuihin bikinifitnesskisoihin. Rakenne kun voi olla vääränlainen. Pointtina ehkä se, että monessa lajissa ymmärretään rakenteen/mittasuhteiden/yleisen kookkauden merkitys, kts. esim. yleisurheilukentän kehonmallien kirjo eri lajien välillä, mutta miksi sama ajatus ei siirry arkiajatteluun?

  2. Milla:
    Voin omalta osaltani sanoa, että pahimmat ulkonäkökriisini ovat takanapäin ja se on ihanaa!

    Terveys, hyvä olo, nauru, ilo ja rakkaat ihmiset merkitsevät niin paljon enemmän kuin lyhyet silmäripset tai selluliitti. <3

    Itsensä rakastamisen tiellä on hyvä jatkaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *