Jännää, mitä tuntemuksia uusi vuosi on tuonut tullessaan. Olen jo monta viikkoa keskittynyt vain olemaan ja erityisesti lisäämään niitä asioita elämääni, joista nautin ja olemaan tavoittelematta tietoisesti mitään sen kummempaa. En koe sille juuri nyt tarvetta. Tottakai tavoitteita ja jotain suuntia elämälle pitää olla, sillä muutoin elämä saattaa olla pelkkää ajelehtimista ja ajautumista paikasta toiseen. Mutta juuri nyt minusta tuntuu, että minun on hyvä hetken vain ajelehtia ja olla ja katsella maailmaa ympärillä. Olen jo vuosia miettinyt sitä, että haluaisin kirjoittaa jotain ja blogin tai vastaavan jutun pitäminen on ollut mielessäni jo varmaan 10 vuotta. Ja nyt, kun olen tehnyt niitä asioita, joista nautin tai luulen nauttivani, niin vain aloitin tämän blogin sen enempää miettimättä. Mutta se, mikä oli yllättävää ja ihmetystä herättävää, oli se, että koin jo toisen postauksen jälkeen suurta ahdistusta. Mitä? Teen sitä, mistä olen haaveillut ja se ahdistaa heti.

Jäin rauhassa ahdistuksen tunteen äärelle ja annoin sen vain olla. Yritin kuitenkin siinä sivussa jotenkin miettiä, mistä tämä johtuu, koska tajusin, että tämä liittyy jollakin tavalla blogiin. Siinä aikani ihmetellessä huomasin, että koin välittömästi blogin pitämisen liian tavoitteellisena toimintana itselleni. Joka puolella puhutaan, miten blogia on hyvä päivittää noin 2 kertaa viikossa ja aiheet on hyvä pitää tiiviinä ja miten kuvia ja muuta sisältöä ja linkkejä on tuotava postauksiin ja jokainen postaus on hyvä jakaa somessa…. ja hohhoijaa.

Mietin jo hetken, että minun on varmaan parempi unohtaa koko blogi, koska en jaksa tuohon myllytykseen lähteä. Sitten nukuin pari yötä ja annoin asian olla, enkä ajatellut sitä lainkaan. Tiesin, että kyllä vastaus tulee. Juuri nyt minusta tuntuu, että kyllä, jatkan blogin pitämistä, mutta omalla tyylilläni. Blogini ei tule olemaan tavoitteellinen. En pohdi aiheita ja kerää niitä järjestelmällisesti. Haluan jakaa täällä ajatuksiani ja tuntemuksiani silloin, kun minusta siltä tuntuu. Ja jos kukaan ei lue tätä, sekin on ihan ok.

Tämä vuosi olkoon minulle levon vuosi. Tänä vuonna minun ei tarvitse tulla yhtään miksikään, ei suorittaa yhtään mitään, eikä olla yhtään mitään. Tänä vuonna aion katsella ja aistia maailmaa sellaisena kuin se on. Aion nauttia ulkoilusta ja liikunnasta ilman mitään suoritusvelvoitteita. Tänä vuonna haluan vahvistaa lihaksiani, koska yksinkertaisesti haluan vahvistua ja tuntea oloni vahvemmaksi ja voimakkaammaksi. Haluan tehdä työni riittävän hyvin ja aikataulussa, mutta olla lainkaan ajattelematta, että minun pitäisi miettiä uraani tai seuraavaa siirtoani tai että haluaisin miettiä, että vaikutan pomoni tai kollegoideni silmissä hyvältä työntekijältä.

Tänä vuonna haluan miettiä sitä, mitä minä annan lähiympäristölleni. Haluan kohdella hyvin lähimmäisiä ihmisiäni ja osoittaa sen heille teoillani ja sanoillani. Haluan tehdä sen vain siksi, että he ovat hyviä tyyppejä ja ansaitsevat tulla kohdelluksi hyvin. En ajatellut tehdä mitään erityistä. En lahjoa, enkä leipoa. Lähinnä ajattelin puhua kauniisti ja olla kohtelias. Juuri niille ihmisille, joille aina väsyneenä äksyillään. Koska mikä etuoikeus minulla onkaan? Saan viettää aikaani juuri heidän kanssaan. Miksi ihmeessä kohtelisin heitä huonosti? Olenhan suurimman osan heistä valinnut itse ympärilleni ja he minut.

Tänä vuonna haluan keskittyä hengittämään ja hymyilemään. Ja erityisesti hymyilemään myös itselleni ja itseni kanssa.