Järjetön rakkaus

Elämäni rakkaus, josta ensimmäisessä postauksessani mainitsin, laittoi noin kuukausi sitten viestiä, että haluaa tavata. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja elämäni oli sen sekunnin kuin ruusuilla tanssimista. Kunnes ahdistukseni sitten päätti astua kuvaan. Mitä hän minusta haluaa? Onko tämä taas yksi niistä kerroista kun luulen, että tapaamme juttelun merkeissä mutta päädymmekin harrastamaan ”rakastan sinua ja minulla on vitun kova ikävä mutta en osaa olla kanssasi”-seksiä? Nyt minun pitäisi oikeasti käsitellä tämä asia eikä vaan ignoorata ja yrittää unohtaa.

Pelkäsin kuollakseni tapaamista, mutta tiesin myös tarkalleen mitä minun pitäisi saada itsestäni ulos, koska olin sitä jo pitkään muotoillut ja suunnitellut. ”Rakastan sinua edelleenkin ja haluaisin yrittää uudestaan jos tunnet samoin, mutta enää en suostu odottamaan ja haikailemaan perääsi, joten joko yritämme nyt tai unohdamme toisemme ja etsimme jonkun muun.” Jo puoli vuotta suurinpiirtein olin tätä asiaa koittanut muotoilla ja kerätä rohkeutta sen sanomiseen, ja vihdoin olin tullut siihen tulokseen, että nyt kesän aikana sen sanon ennen kuin lähden takaisin opiskelukaupunkiini. Mutta sinä ehdit ensin…

Tapasimme ja kerroit, että haluat olla kanssani ennen kuin ehdin kertoa oman asiani. Olin niin helpottunut, ettei minun tarvinnut oikeastaan sitten sanoa muuta kuin ”niin minäkin kanssasi”, mutta samalla kun nyt tämä asia oli selvitetty ja olit taas ”minun” niin seuraava asia alkoi häiritä mieltäni. Luottamus. Miten on mahdollista alkaa taas luottaa ihmiseen, joka jätti?

Siis ymmärränhän minä eromme ja nyt osaan sanoa että se tuli tarppeeseen. Nyt kolmen vuoden yksinolon jälkeen huomaan kasvaneeni aivan järjettömästi. Olen käynyt niin perusteellisesti moneen kertaan kaiken läpi suhteessamme, että ymmärrän mikä meissä oli vikana. Ymmärrän, mitä tein väärin ja mitä jatkossa teen, että suhteessa ei tule ongelmia. Ja kasvoin ihmisenäkin. Opin taas enemmän sitä, että en voi koko elämääni keskittää yhden ihmisen ympärille. Opin itsevarmemmaksi, itsenäisemmäksi ja rohkeammaksi. Opin, ettei jätetyksi tuleminen tarkoita sitä, että olisit paska ihminen.

En vain ymmärrä, miten hän pystyi siihen. Miten hän pystyi katsomaan minua silmiin ja sanomaan:”En halua olla kanssasi.”Miten hän pysyi kasassa kun hajosin hänen edessään? Miten hän pysyi päätöksessään, eikö minusta erossa oleminen sattunut tarpeeksi että hän olisi tullut takaisin? Merkitsikö koko nuoruutemme kestänyt rakkaus niin vähän, että kuukauden päästä erostamme sinulla oli jo uusi? Mikset vain sanonut, että nyt korjataan tämä? En. Vain. Ymmärrä.

Tapasimme tämän kyseisen elämäni rakkauden kanssa varmaan päiväkerhossa ensimmäistä kertaa ja ala-asteen kolmannella ymmärsin rakastuneeni. Seitsemännellä luokalla sitten aloimme seurustella, kunnes lukion ensimmäisen keväällä erosimme. Eroamme ennen kumpikaan meistä ei ollut koskaan ollut kenenkään toisen kanssa, edes pussannut tai halannut, joten eromme oli ISO asia. Olimme koko ala-asteen ollut parhaita ystäviä ja siitä sitten rakastavasia. Itse en todellakaan edes osannut aavistaa, että meillä meni huonosti tai minut oltiin jättämässä.

Olit kaikkeni. Pienestä asti olit se, ketä oli aina mukana kuvioissa. Olit ystäväni, luokkakaverini, veljeni paraskaveri ja ainut ”oikea ihastumiseni ja rakkauteni”. Olit osa minua niin monella tavalla, niin syvästi, etten voinut kuvitellakaan että joskus joutuisin elämään ilman sinua. Kuuluit maailmaani. Koskaan en ollut maailmaani nähnyt ilman sinua enkä kuvitellut koskaan joutuvanikaan.

Kun jätit minut, maailmani romahti. Menetin kaikkeni. Sen lisäksi, että olit tuonut kaiken hyvän elämääni niin olit myös suojellut minua kaikelta pahalta. Ja nyt kun sitä suojaa ei ollut, olin yksin kaiken sen patoutuneen pahan vankina ilman sitä ainutta olkapäätä, jota kaipasin ja jonka tunsin. Jouduin oppimaan elämän uudestaan. Miten kävellään, hengitetään ja selvitään päivittäsistä toimista. Miten puhutaan, keskustellaan ja nähdään muita ihmisiä. Ilman sinua elämässäni ei ollut ketään kenelle pystyin todella puhumaan, en ollut ketään muuta tarvinnut koska minulla oli sinut. Nyt olin yksin, koska olin hyvin pitkälti kaikki muut häivyttänyt luotani kanssasi ollessani.

Keräsin vähitellen ja tuskallisesti elämääni uudet ihmiset ja vähitellen, tarpeeksi pitkään teeskenneltyäni, elämä rupesi taas näyttämään kokonaiselta, jotenkuten. Tarpeeksi teeskenneltyäni hymyä ja naurua, nekin rupesivat tulemaan luonnostaan. Vähitellen elämäni näytti siltä kuin sinua ei siinä koskaan olisi ollutkaan.

Mutta silti, iltaisin hajosin toistuvasti. Alussa jokaikinen päivä ja hetki, myöhemmin ehkä jopa päivä välissä ja kolmen vuoden jälkeen olit vain kaunis muisto. Huonoina päivinä hajosin edelleen ja itsin hallitsemattomasti perääsi, hyvinä muistelin meitä ja nauroin kaivaten. Jokapäiväisestä Instagram tilisi tsekkauksesta olin jo edennyt viikottaiseen.

Olin jo päässyt yli tuskasta ja nyt kolmen vuoden jälkeen vaan kaipasin sinua, nauruasi, hymyäsi ja sarkasmiasi. Minulla oli ikävä. Olin yrittänyt jo päästä yli ja seurustella muiden kanssa mutta en millään pystynyt edes kuvittelemaan muiden pussaamista saatika sitten seurustelua. Olin todella yrittänyt ja satuttanut erästä kertoen, etten pysty. Halusin oikeasti. Päästä yli sinusta ja yli yksinäisyyden tuskasta. Olin väsynyt ikävöimään sinua.

Mutta jos rakastat jotakuta enemmän kuin mitään koko maailmassa, niin miten päästät irti hänestä?

Pitkään mietin ja oikeasti kyseenalaistin sitä, rakastanko sinua oikeasti vai pelkäänkö vain niin suuresti uutta ja tuntematonta, että sinun ikävöimisesi ja sinun kanssasi takaisin yhteen palaaminen olisi ”helpoin” ratkaisu. Mietin pääni puhki ja etsin todisteita siitä, ettei tämä ole pelkästään helpoimman reitin valitsemista. Näin unia sinusta jatkuvasti, joka viikko; kaikki laulut kertoivat minulle vain meistä; stalkkasin Instagramiasi viikottain, melkein päivittäin; juttelin muiden poikien kanssa, mutta silloinkin kun hyvin läheiseksi muodostuneen poikapuolisen ystäväni kanssa olimme siinä tilanteessa, että nyt olisi täydellinen aika ensimmäiselle suudelmalle, en pystynyt, koska sinä.

Ei kai kukaan kolmea vuotta ja kolmea kuukautta odota, stalkkaa, ikävöi ja näe unia ihmisestä, joka olisi se helpoin valinta. Kai siinä pitää olla jotain muutakin, että joku saa odottamaan niin pitkään, vaikka se sattuu enemmän kuin mikään. Kai siinä pitää olla rakkautta.

Nyt istun tässä, hänen asuntonsa sohvalla katsoen hänen nukkuvan enkä voi olla varmempi. Minä rakastan häntä. Kaikella mitä minulla on, joka ikisellä solullani ja kehon osallani. Rakastan häntä niin paljon kuin vaan toista ihmistä on mitenkään mahdollista rakastaa. Rakastan niin, että odotin kolme vuotta ja olisin odottanut vaikka toiset kolme, jotta vaan olisin voinut tuntea näin, hänen kanssaan. Rakastan niin, että suuri osa tuskasta, jota eroaikanamme koin, johtui siitä, että pelkäsin ettei hänellä ole kaikki hyvin. Kyllä, minua sattui ja tuskani johtui siitä, että olin tullut jätetyksi enkä osannut enää nähdä omaa arvoani, mutta järjettömän suuri osa siitä tuskasta johtui myös siitä, että se ihminen, josta maailmassa eniten välitän, oli jossain, ihmisten kanssa joita en tiennyt, ties missä paikoissa, ties missä tilanteissa enkä tiennyt mitään siitä. Pelkäsin ja huolehdin missä hän menee ja kenen kanssa. Itkin sitä, etten tiennyt missä hän on ja miten hän voi. Toivoin vaan tietäväni, mitä hänelle kuuluu. Toivoin vaan hänen olevan kunnossa.

Rakastan häntä niin, etten välitä, vaikka hän taas jättäisi minut. En välitä, että joutuisin taas käymään läpi sen eron tuskan. En välitä, että minulta menisi seuraavat vuodet taas siinä tuskassa, että mitä tein väärin, enkö kelpaa yms. En vain välitä. Koska se, että pienenkin hetken, pienen pienen hetken, saan taas tuntea katseesi ihollani, tuntea kätesi kädessäni, haistaa tuoksusi, tuntea turvaa sylissäsi, kätesi ympärilläni. Se tunne. Sen kun vain saan pieneksikin hetkeksi. Tiedän, ettei mikään koskaan tule voittamaan sitä tunnetta. Mikään ei koskaan tule olemaan yhtä paljon kaiken sen arvoista.

Pienikin hetki kanssasi. Ihan sama kuinka järjetön ja turha se mitä teemme olisikin. Vaikka istuisin vaan sivussa kuuntelemassa tietokoneella pelaamistasi, äärettömän loukkaavia ja järjettömiä kommenttejasi, jotka saisivat kenet tahansa täysjärkisen tuijottamaan minua epäuskoisena ”Tuotako sinä rakastat”-ilmeellä, katsoisin sinua vaan hymyillen ”olet on minun ja olen maailman onnekkain”-hymyä. Vaikka selittäisit minulle tietokonepeleistä, tietokoneista ym. elektroniikasta mitä kohtaan minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta tai ymmärrystä, katsoisin sinua rakastaen ja kuuntelisin ääntäsi himoiten.

Se, että olen joutunut elämään sinusta erossa, on opettanut arvostamaan pieniäkin hetkiä kanssasi. Sinun vilaukselta näkeminen, äänesi kuuleminen ihan pienenkin hetken vain tai lyhyistä lyhyin viestikin on minulle nykyään niin suurta luksusta, että säteilen. Se, että saan kuulla naurusi, nähdä hymysi, halata ja olla sinulle läsnä, on parasta mitä voisin elämältä toivoa. Ei voi olla parempaa, kuin nähdä sinun hymyilevän ja nauravan, onnellisena.

Joten saatan olla täysi idiootti ollessani taas hänen kanssaan. Saatan yliajatella syystäkin, etten ole hänelle tarpeeksi ja hän tulee jättämään minut uudestaan. Saattaisin säästää itseni suurelta määrältä tuskaa jättämällä hänet ja etsimällä jonkun normaalin ei sekopäisen ihmisen. Saattaa olla ettei hän rakasta minua vaan leikkii vaan tunteillani. Mutta haluan hänet. Rakastan häntä. Joten paskat siitä, mikä olisi järkevää tai normaalia. Rakastan. Häntä. Ja valitsen hänet.

#imgood03