Mun pikkuveli kerto eile kui hulluu menoo niil on yläasteel ja vaiks periaattees tiesinki jo sen kaike ni en vaa voinu käsittää. Ne on kaikki siel nii rikki et kaikkee vandalisoidaa ja mitää järkee ei missää enää oo. Tottakai mun pikkuveljee kiusataa ku se on ylipainone ja käyttää halpoi vaatteit mut se ny ei ees oo mikää ihmeelline juttu. Muaki kiusattii. Kaikkii aina kiusataa. Mut se et liikuntatunnil ei muuta ku kuus pääse pelaa ku kaikki muut käyttäytyy nii huonost et joutuu istuu tunnin sivus tai et vessois jätetää hanat valuttaa ja tehää siit Tik Tok -postaus tai et tapellaa välkil iha vaa koska on nii paha olla ettei muute osaa asioit käsitellä.

Tai entä kaikki paska mitä aikuiste maailmas tapahtuu. Työpaikoil nii työntekijöit ku asiakkait kiusataa ja kohdellaa huonost, ihmisii raiskataa ja tapetaa yhä vaa enemmä ja lapsii kasvatetaa hyväksikäyttämäl ja pahoinpitelemäl. Just tän takii en lue uutisii tai haluu niist kuulla, koska tätä mä vaa kuulisin. Ihmiset tappaa ja pahoinpitelee toisiaa yhä vaa nuorempin eikä sil asial oikeest tehä mitää. Kukaa ei osaa sanoo mikä vois auttaa, jote jotai muka tosi hyödyllist tehää esim. joku Lopettakaa väkivalta -luento ja sit keskitytää kaikkee muuhu ja ignoorataa se fakta et siit ei ollu mitää hyötyy.

Oon miettiny tätä ja oon aika varma et kaikki lähtee kasvatuksest. Vanhemmat ei osaa kasvattaa ja siks niitte lapsil tulee ongelmii. Siks ne lapset hakkaa koulus toisiaa ja kiusaa, koska koton on turvaton olla. Vanhemmat hakkaa, juo, hyväksikäyttää, huutaa jne. koska niitte vanhemmat o tehny samaa. Ylisukupolviset traumat, niis se vika on. Kukaa ei koskaa oo oikeest osannu kasvattaa lapsiaa, siks niil lapsil on tullu ongelmii jotka ne on taas jakanu eteenpäi omille lapsillee. Ja nää rikkinäiset lapset rikkoo toisii lapsii hakkaamal ja kiusaamal. Se on ku virus. Se leviää ja leviää eikä siihe oo parannuskeinoo.

Vanhempii pitäs opettaa vanhemmuutee. Seki mitä jo oon saanu kuulla mun sosionomikoulutukses auttais nii monii vanhempie ongelmii. Se et sä saat kuulla mitä pelkkä huutaminenki jo aiheuttaa sun lapsel, sais varmast monet aattelee. Eihä kukaa ny oikeesti voi onnistuu lapsen kasvatukses täydellisest mut kaikki se info mitä mäki nyt jo pystyisin antaa auttais suurimpie ja yleisimpie ongelmie välttämisee. Ja sit ku vanhemmat ois saanu tukee ni kouluu lisättäis joku kouluaine tai moniaki, jotka opettais muiden kans elämist ja muide kohteluu. Onha nykyäänki niit satunnaisii tuntei muiden kohtelust yms. mut se pitäs vaa kehittää paremmaks. Ja se et sen asiast kertovanki pitäs uskoo et siit on jotai hyötyy. Koska mä oon ainaki ollu nii monel kerral paikal ku nii ympäripyöreest ja samal taval ku aikasemminki kerrotaa et älkää olko ilkeitä, se ei oo kivaa ja mieti jos sullekki tehtäis nii. Pelkkä ajatuski saa mut näkee sen silmiää pyörittelevän yleisön.

Vanhemmat on nii väsyneit ja jatkuvas pelos täs nykymaailmas et jotai tapahtuu niide lapsil ni mite ne pystyiskää keskittyy kasvattamisee. Keskusteluapuu pitäis olla tarjol helpommi ja satunnaisemmi kaikille. Eikä niit ammattilaisii pitäs kouluttaa nii vähä, iha hyvi mäki voisin sosionomin koulutuksel antaa kevyempää keskusteluapuu. Sille pitäs vaa olla joku uus systeemi ja paikka. Yhteiskuntaki vois vähä ajatella et pitäiskö eka hoitaa ne ihmiset ja terveys- ja hyvinvointijärjestelmä kuntoo ennen ku keskittyy siihe et mist sitä rahaa saa lisää et näytetää hyvält muil mail.

Mua vituttaa nii et näihinki ongelmii on varmast jo täydelliset ratkasut jollai mut tää järjestelmä ei osaa ajatella järkeväst. Pitää valittaa rahapulaa ja muidenki asioide huomioon ottamist mut ne on vaa tekosyit. Tätä järjestelmää voi aina muuttaa ja asioit oikeesti vittu priorisoida. Ketä kiinnostaa joku rikkaus ku oikeesti ihmiset voi iha paskast täällä. Eiks ihmishenget muka mee kaiken edel. En jaksa ymmärtää.

#imgood

Terve!

Elämä ei selkeästi ole tarpeeksi koetellut minua, koska poikaystäväni ja minun suhteeseen tuli uusi ongelma. Nyt kun olemme kasvaneet ihmisinä ja tiedämme rakastavamme toisiamme enemmän kuin ketään koskaan, poikaystäväni urheilu-ura tulee väliimme.

Hän on harrastanut koripalloa noin yhdeksän vuotta ja nyt hänellä on hyvin pitkälti kaikki mahdollisuudet avoinna sen suhteen. Mukaan lukien pelaamismahdollisuudet ulkomailla, jotka meidän ongelmana nyt näyttää vahvasti olevan. Poikaystäväni on unelmoinut koripallon pelaamisesta ammattitasolla ikuisuuden ja nyt siihen viimein olisi mahdollisuus. Hän on täydellinen pelaamaan ja rakastan kuinka hän rakastaa sitä peliä. Se vain, että hänen unelmansa toteutuminen Amerikassa pelaamisesta ei tarkoita mitään hyvää meidän suhteemme kannalta.

Haluan enemmän kuin mitään, että hän pääsee toteuttamaan kaikki unelmansa, mutta tätä kyseistä unelmaa tekisi mieli vetää turpaan. Kaikki välillämme oli täydellisesti, olimme taas kolmen vuoden jälkeen yhdessä ja osasimme viimein arvostaa toisiamme. Meillä oli tietenkin toisiimme jälleen tutustuminen ja luottamaan oppiminen kesken, mutta kaikki oli niin täydellisesti radallaan. Ja sitten hän soitti.

”Pääsen vuoden vaihteessa Amerikkaan pelaamaan koripalloa, hyvällä tuurilla jopa 10 vuodeksi.” Kirosin kaikki maailman luonnon voimat ja kohtalot huutoitkien. Vitun epäreilua! Kolme vuotta olin odottanut ja kärsinyt ja sitten saanut kuulla, että elämäni rakkaus rakastaa minua vieläkin. Olin saanut otteen siitä äärettömästä onnesta ja hymyilystä kipeistä poskista. Ei ollut vittu reilua, että meidän suhdettamme vielä koetellaan. Tämä ihminen on se, johon 100% luotan ja kenen kanssa olen todella valmis ja halukas muuttamaan yhteen, hankkimaan lapsia, menemään naimisiin jne. Ei ole vittu reilua!!

Itkin loppuillan tasaisin väliajoin. Pyörin sängyssä itkien enkä saanut unta. Seuraavan päivän olin kuin horroksessa, valuin kaikkialle hitaasti, katsoin koko päivän yhtä samaa sarjaa ja koitin harhauttaa itseäni ajattelemasta tapahtunutta. Sain itseni vaivoin raahattua lenkille ja senkin kävelin läpi itkien. Illalla olin riutunut tarpeeksi ja juttelimme taas poikaystäväni kanssa.

Kumpikaan meistä ei todellakaan halunnut tilanteen olevan totta suhteemme osalta. Olimme juuri saaneet toisemme takaisin. Ei ollut oikein, että joutuisimme taas erilleen. Sovimme, että nautimme niin kauan kuin aikaa vielä on emmekä tuhlaa aikaa suremiseen. Ei olisi mitään järkeä yrittää etäsuhdetta 10 vuotta enkä ollut valmis muuttamaan Amerikkaan. Mahdollisuuden ohittaminen ei tietenkään tullut kuuloonkaan. Vaikka poikaystäväni olisi niin halunnutkin, en olisi suostunut. Ei ole oikein luopua unelmistaan toisen vuoksi, ei vaikka toisen jättäminenkin sattuisi.

Hän rupesi heti selittämään kuinka minun pitäisi jatkaa elämää hänen lähdettyä. Pitäisi löytää uusi ja unohtaa hänet. Itkin vain. Kuinka paljon sattuikaan kuulla nuo sanat, jatkaa elämää ilman sinua. Siitä päivästä lähtien olen pyöritellyt ajatusta mielessäni. Samaa mitä vuoden ennen yhteen palaamistamme. Pitäisi tutustua johonkuhun siinä mielessä, kertoa asioita ja päästää hänet sisään. Pitäisi luottaa. Pitäisi rakastaa.

Ei vitussa. En suostu. En tule koskaan rakastamaan ketään näin paljon. Joten olen yksin niin kauan kuin kestän. Itken itseni uneen ja riudun yksinäisyyteen. Sitten. Kun tarpeeksi olen kärsinyt enkä kestä enää. Tutustun johonkuhun. Teen alusta asti selväksi, että rakastan toista, mutta en voi saada häntä, joten tarvitsen jonkun. Tarvitsen jonkun, joka ymmärtää etten koskaan tule todella rakastamaan häntä enkä miettisi sekuntiakaan hänen  luokseen jäämistä jos minulla jostain syystä olisikin mahdollisuus todellisen rakkauteni kanssa. Menisimme tämän toisen vaihtoehdon kanssa naimisiin ja hankkisimme lapsia. Eläisimme onnellisina elämäämme.

Joskus ehkä tapaisimme jälleen elämäni rakkauden kanssa. Ehkä hän ei olisi kenenkään kanssa ja olisin  eronnut ja saisimme taas mahdollisuuden. Ehkä. Mutta tuon ehkän toteutumisen odottaminen hajoittaisi minut. Se, että ehkä joskus vielä voisin saada unelmani. Sen mahdollisuuden odottamiseen en pysty. En pysty pitämään elämääni  tauolla siihen asti, että ehkä saan mitä haluan. En pysty.

No, ehkä kuukauden elettyäni tämän asian kanssa, lisää uutisia tuli. Poikaystäväni ei lähdekään vuoden vaihteessa Amerikkaan, MUTTA vaara ei ollut ohi. Hän kertoi, kuinka hän jatkaa yrittämistä niin kauan, että jotain kautta hänet otetaan sinne pelaamaan. Niin kauan kuin hän vain on hyvässä kunnossa, hän jatkaa yrittämistä.

En tiedä oliko tämä jopa pahempi isku minulle. Epätietoisuus siitä, milloin hänet menetän, mutta 99% varmuus siitä, että tulen hänet menettämään ennemmin tai myöhemmin. En voi suunnitella yhteistä tulevaisuuttamme paria kuukautta pidemmälle. Milloin tahansa hän voi pudottaa sen pelätyn uutisen:”Lähden Amerikkaan”.

Kidutan itseäni ollessani hänen kanssaan peläten, milloin hänet menetän. Elän unelmaelämääni ja kasvatan kiintymystäni häntä kohtaan niin, että hyvästien tullessa murrun täysin, koska en suostunut päästämään irti aikaisemmin itseäni säästääkseni. Minulle olisi parhaaksi jättää hänet mahdollisimman pian. Jättää ja unohtaa. Minun pitäisi löytää uusi ja elää elämää jonkun kanssa, joka ei saa minua kärsimään yhtä paljon. Se olisi järkevä asia tehdä.

Mutta mitä jos hän ei lähdekään? Mitä jos hän tulee toisiin aatoksiin? Mitä jos hän rakastaakin minua niin paljon, ettei voi jättää minua? Mitä jos mitä jos mitä jos…

En pysty kävelemään pois. Ajattelemaan järkevästi. En halua ajatella järkevästi. Haluan, että koko vitun maailma painuu niin vitun vittuun että saan elää elämäni poikaystäväni kanssa rauhassa. Vitun koripallo. Vitun toisten unelmien kunnioittaminen. Vitun saatanan rakkaus ja tunteet.

#imgood