Rakastinko suurimman osan kynsilakoistani roskiin?

Kymmenisen vuotta sitten päätin, että alan lakata kynsiäni. Sen jälkeen kynsissäni on aina ollut lakka. Joskus hieman epäsiisti ja lohkeillut, mutta pääsääntöisesti katseen kestävä. Enää en ajattele sitä manikyyrinä vaan identiteettinä ja huolestun itsestäni ja jaksamisestani, mikäli laiminlyön tapaani.

Omistamani kynsilakkakokoelma vertautuu helposti Imelda Marcosin kenkiin. Olen pulittanut varmasti satoja ja taas satoja euroja lakoista erilaisissa punaisen, sinisen, keltaisen ja oranssin sävyissä. Olen ostanut tuoksulakkoja, jellylakkoja, koristelakkoja ja hologrammilakkoja. Jokaisesta putelista asetonin hajuista litkua olen suunnattomasti myös nauttinut.

Jokin aika sitten tein huolestuttavan huomion. Lakkaan kynteni aina samoilla sävyillä ja kierrätän muutamaa pulloa, jolloin kulutan lakkoja myös loppuun. Aiemmin sellainen ei tullut kyseeseen lainkaan. Kynsissäni on joko punaista tai nudea, mutta mitään muuta en niihin oikeastaan ole läiskinyt. Viime kesänä kerran vihreää ja vaikka sävy on ihana, kynsissäni se näytti yhtäkkiä vastenmieliseltä.

Kun aloin vähentää kodistani tavaroita, kävin läpi myös lakkani ja melko surutta luovuin sävyistä, joita en enää käytä, jotka eivät tunnu ollenkaan kotoisilta ja kerrankin maltoin luopua myös kuivuneista tai lähes kuivuneista. Aloin haaveilla korkeintaan kymmenen lakan omistamisesta ja tajusin, että nykyisillä tavoillani siinäkin on puolet liikaa.

Vanhenen ja tylsistyn. Vääjämättä se on edessä. Kun kolme vuotta sitten muutin, heitin pois leimailu- ja koristelutarvikkeeni jossakin hetken mielijohteessa. Kolme vuotta myöhemmin en tunne rahtustakaan katumusta vaan iloa siitä, etteivät rutiinini vaadi minulta pikkutarkkaa työskentelyä, jossa aina menee jokin pieleen. Olen sopinut itseni kanssa, että mikäli äkillinen halu yllättää, voin kustantaa koristelulakkaukseni ammattilaisella. Ei ole yllättänyt, sillä eihän se edes ole kovin Parisian chic. Parisian chicin ansiosta en myöskään enää koskaan pidä hiuslenkkiä ranteessani.

Aion jatkossakin pukeutua huulipunaan ja kynsilakkaan. Luulen, että olen meikannut ensimmäistä kertaa omiin ristiäisiini ja tuskin sitä koskaan lopetankaan. Hiukan jännittää, mitä tässä tapahtuu seuraavaksi. Onko seuraava ikääntymisen merkki se, että minuun piikitetään Botoxia tai hyaluronihappoa vai alanko hieroa naamaani hopeavettä?

Huolestuttavinta ei liene kuitenkaan se, että kynsilakkojeni määrä vähenee. Traagisinta on se, etten enää välttämättä automaattisesti käännä radiokanavaa, jos radiossa soitetaan Lauri Tähkää. Sen lisäksi, että tavoitan joidenkin sanoitusten herkkyyden, särmäni ovat hioutuneet sellaisiksi, etten enää tunne inhoa. Osaan syleillä maailmaa kypsästi, tai niin sen ainakin itselleni selitän.

Pelkään, että vanhenen kuin juusto. Voimakkaiden juustojen ystäviä ajatus tietysti kiehtoo, mutta minulle, jolle briekin on hiukan hiinä ja hiinä ja joka ei koske fetajuustoon, skenaario näyttäytyy viheliäisenä. En tahdo, että minusta tulee pahanhajuinen, pahimmillaan toukkia kihisevä kasa jalkahikeä homepilkuilla. Taidan siis kääntää radiosta jonkun nuorisolaisille tarkoitetun radiokanavan ja twerkata kuin viimeistä päivää, mikäli issiashermoni sen kestää.