Mopo rotkoon ja mikrotauolle

Nykyihminen pitää saavuttaa kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Siksi hän ei voi panna puhelintaan äänettömälle, hiljentää ilmoituksia somesta eikä etenkään sanoa kenellekään ei. Jos niin tekee, downshiftaa ja sen lisäksi, että syrjäytyy ja marginalisoituu, muuttuu näkymättömäksi ja tuntemattomaksi ja lopulta niin mitättömäksi, ettei toimittaja tule edes säälistä tekemään juttua ruumiista, jotka haudataan yksin.

Nämä kaikki vaatimukset saavutettavuudesta sekä tietysti nykyisen elämäntapamme hektisyys kuormittavat. Elämäntavoissa ja -tyyleissä on aina ollut haasteita ja hankaluuksia. Veikkaan, etten kovinkaan paljoa nauttisi siitä, että joutuisin löntystelemään lypsylle aamuyöllä. Stressaantuisin siitä, että synnyttäisin peräjälkeen kolmetoista lasta ja joutuisin mahduttamaan heidät kymmenneliöiseen mökkiin. Sikäli Facebookin, Twitterin ja Instagramin pyhä kolminaisuus ja tämä elämänmeno sopii minulle paremmin.

Tähän kaikkeen ratkaisuksi on ehdotettu mikrotaukoja. Parin tunnin välein tulisi pitää pieni tauko, jonka aikana voi joogata, jumpata, venytellä tai hengitellä, ajatella mukavia asioita, kuunnella valaan laulua tai katsella akvaariota.

Tyl-sää.

Huomasin jälleen, että syön levottomuuteeni ja tylsyyteen. Enkä muuten rouskuta paprikaa, vaan tarvitsen mielellään suklaata. Teollinen pullapitkokin käy. Oikeastaan mikä tahansa, jossa hiilihydraatteja ja rasvaa on liikaa ja katastrofaalisessa suhteessa keskenään, sopii tähän. Ottaisin siis mikrotaukoon arkisessa kontekstissa semanttisen lähestymistavan. Mikroaaltouunissa kahdessa minuutissa lämpiää mikä tahansa edellä kuvailemani stressieines varmasti valmiiksi ja pienissä kierroksissa mistä tahansa tekee parissa minuutissa selvää. Neljän minuutin mikrotauko todella olisi sitä. Suosittelisin tähän Hoviruoan Vihistä, ellei se maistuisi paremmalta kylmänä. Makuasia tosin sekin eikä se lämmitettynäkään pahalta maistu. Kerron silti salaisuuden: Elämäni parhaan Vihiksen vetelin kerran puoli viideltä aamuyöllä kotisohvallani. Tungin väliin illasta jääneitä perunalastuja, söin ja nukahdin. Täydellistä, sanoisin.

Jos oikein stressaa ja hermostuttaa, minulle tulee sellainen olo, että tahtoisin lyödä pääni ikkunalasista lävitse. Oikeaan pelkoon ei ole syytä, mutta tiedätte varmaan kaikki tällaiset omituiset olot. Koska jäljestä ei varmasti tule kovin kaunista, voi päätään hakata vähemmän fataalisti esimerkiksi seinään, mikäli sen tekee kevyesti. Parhaassa tapauksessa lähtee taju hetkeksi ja kunhan siitä virkoaa, jaksaa taas hienosti. Jos seinä kuulostaa liian pahalta, mitä se epäilemättä onkin, hyvänä seinänkorvikkeena toimii nyrkkeilysäkki. Kaveri voi pitää säkkiä paikoillaan, kun itse takoo siihen otsaansa. Sitten vaihdetaan vuoroja.

Game of Thrones toimii stressinhallintaohjelmana paremmin kuin hyvin. Se myös lisää emotionaalista stressiä, kun hahmoihin kiintyy ja kiintyminen siinä sarjassa tietää sitä, että hahmo kuolee varmasti. Perusturvallisuuteni järkkyi punaisten häiden myötä ja tuskin koskaan palaa. Hyvä suoritus siihen nähden, että kiintymyssuhteet ja perusturvallisuus luodaan varhaislapsuudessa, minulle ikää ehti tulla kolmekymmentä ja risat ennen kuin kaikki meni. GoTin juju onkin siinä, että siinä ei ehdi murehtia, kun leuka auki tuijottaa kunnon taistelua, jonka jälkeen henki ei pihise kenessäkään. Kun on katsonut jaksot kerran, voi poimia parhaat kohtaukset päältä ja fiilistellä. Aitoa onnea tuottaa Aryan ja Walder Freyn kohtaaminen kutoskaudella, jos tiedätte, mitä tarkoitan. Ei mene montaa minuuttia.

Voisi kai sitä liikkuakin, mutta jos viisisataa kaloria ei pala tuelta, ei suotta kannata nousta. Se on kaikki tai ei mitään. Päivässäni on nyt se hetki, kun puhelimeni on äänettömällä, varmuuden vuoksi vielä tilassa, jossa minuun ei saa edes yhteyttä enkä näe ilmoituksia, vaikkei näköni puhelimeen edes ylety. Kohta otan ilmoitukset käyttöön, panen äänet täysille ja toivon, että puhelin soisi. Jotenkinhan tässä pitää olla olemassa.

 

 

Hyvinvointi Hyvä olo Terveys

Mitä tänään pelättäisiin?

Käytän nyt sekundaarilähdettä, mitä hieman häpeän. Tosin tämä ei ole opinnäytetyö. Toiset ovat kopioineet sellaisesta suurimman osan eikä heitä hävetä ollenkaan. Lopetan nämä vertaukset ihmisiin ja tilanteisiin, joihin en tahdo tulla verratuksi tähän, mutta sanoinpahan nyt, kun teki mieli.

Aloin lukea mainiota teosta, Matt Haigin Huomioita neuroottiselta planeetalta. Kerron joskus myöhemmin, kuinka pitkän matkan olen kulkenut järjettömästä kirjojen ostelijasta järjettömään kirjojen varailijaan (kiitos kirjastolaki!), mutta sen aika tulee myöhemmin.

Haig siteeraa teoksensa alkulehdillä Michel de Montaignea, joka on muuten idolini. Hän pystyi tekemään sen, mistä minä haaveilen: Kirjoittamaan esseitä. Aika monta. Sellaisia, joita luetaan vielä satoja vuosia kirjoittamisen jälkeenkin ja joita joku tuntematon ei kukaan siteeraa sekundaarilähteen avulla blogissaan. Ei sillä, Haigkin vaikuttaa ihailtavalta tyypiltä avoimine ajatuksineen ja terävine huomioineen.

Montaigne toteaa, että ihminen, joka pelkää kärsimystä, kärsii jo itse pelosta. Voi veljet, miten paikkansapitävää. En olisi itse sanonut paremmin, vaikka tiedän tarkalleen ilmiön, josta hän puhuu.

Minä pelkään kaikkea. Olen aina pelännyt. Varhaisimmista peloistani syytän Hälytys 911 -nimistä tv-sarjaa. Pelkäsin tulipaloa (pelkään vieläkin), murtovarkaita (en kerrostalon neljännessä kerroksessa enää niinkään) ja jopa kaasuvuotoa huushollissa, jossa mikään ei pelannut kaasun avulla. Pelkäsin sitä, että nielaisisin kieleni. Muut todennäköisesti toivoivat sitä.

Isosiskoni pelkää sitä, että hukun kylpyammeeseen tai että parvekkeen seinä pettää ja tipahdan maahan. Kiitti vaan sisko, yritän kyllä laihduttaa.

Suhtaudun helposti asioihin niin, että ne menevät pieleen. Kun niin sitten käy, luhistun, sillä en kuitenkaan oikeasti tietenkään tahdo asioiden menevän pelkäämälläni tavalla. Elämäntapaoppaiden mukaan vedän siis epäonnistumisia puoleeni, sillä universumi ei tunnista sanaa ”ei” ja kun toivon, etten oksentaisi, universumi tunnistaa vain sanan ”oksentaa”. Kansankynttilänä olen sitä mieltä, että universumi tulisi lähettää koulupsykologin tutkimuksiin pikaisesti, sillä kyllä noin vanhana pitää jo ymmärtää hiukan käsitteitä.

Vasemman käsivarteni tatuoinnissa lukee ranskaksi, ettei rakkaudessa ole pelkoa. Se ei toteudu ainoastaan suhteessa toiseen ihmiseen vaan myös suhteessa ja rakkaudessa omaan itseen ja koko elämään. Vaikka raamattu tältä osin viisaasti toteaakin, rohkenen silti muodostaa toisinaan myös täysin vastakkaisen mielipiteen: Minun rakkauteni suhteessa kaikkeen sisältää pelkoa välillä jumalattoman paljon.

Tänäänkin pelkäsin hirvittävän montaa asiaa. En jaksa edes luetella niitä kaikkia, sillä alan pelätä niitä uudestaan, jos niistä ehdin ylikään päästä. Pelkäsin mittanauhaa, peiliä, ajan loppumista, itseni naurunalaiseksi saattamista, paidan nousemista, housujen rikkoutumista ja muuta tällaista mullistavaa. Pelkäsin minä sitäkin, etten osaa tai jaksa kirjoittaa, jolloin rutiinini hajoavat ja kadotan elämänhallinnan ja sitä kautta elämäni.

Pelkäsin montaa muutakin asiaa ja ennen kaikkea sitä, että alan pelätä liikaa, jolloin lamaannun. Sitten hengitin syvään eikä mikään muuttunut paremmaksi. Mutta muistin, että asiat on asetettava mittasuhteisiinsa ja että ansaitsen itseltäni parempaa kuin päätöntä masokismia, jonka pakotan kaiken keskellä sadistiksi. Näillä soutelen yön yli ja herään aamulla uusiin kärsimyksiin.

 

Hyvinvointi Oma elämä Ajattelin tänään