Nykyihminen pitää saavuttaa kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Siksi hän ei voi panna puhelintaan äänettömälle, hiljentää ilmoituksia somesta eikä etenkään sanoa kenellekään ei. Jos niin tekee, downshiftaa ja sen lisäksi, että syrjäytyy ja marginalisoituu, muuttuu näkymättömäksi ja tuntemattomaksi ja lopulta niin mitättömäksi, ettei toimittaja tule edes säälistä tekemään juttua ruumiista, jotka haudataan yksin.

Nämä kaikki vaatimukset saavutettavuudesta sekä tietysti nykyisen elämäntapamme hektisyys kuormittavat. Elämäntavoissa ja -tyyleissä on aina ollut haasteita ja hankaluuksia. Veikkaan, etten kovinkaan paljoa nauttisi siitä, että joutuisin löntystelemään lypsylle aamuyöllä. Stressaantuisin siitä, että synnyttäisin peräjälkeen kolmetoista lasta ja joutuisin mahduttamaan heidät kymmenneliöiseen mökkiin. Sikäli Facebookin, Twitterin ja Instagramin pyhä kolminaisuus ja tämä elämänmeno sopii minulle paremmin.

Tähän kaikkeen ratkaisuksi on ehdotettu mikrotaukoja. Parin tunnin välein tulisi pitää pieni tauko, jonka aikana voi joogata, jumpata, venytellä tai hengitellä, ajatella mukavia asioita, kuunnella valaan laulua tai katsella akvaariota.

Tyl-sää.

Huomasin jälleen, että syön levottomuuteeni ja tylsyyteen. Enkä muuten rouskuta paprikaa, vaan tarvitsen mielellään suklaata. Teollinen pullapitkokin käy. Oikeastaan mikä tahansa, jossa hiilihydraatteja ja rasvaa on liikaa ja katastrofaalisessa suhteessa keskenään, sopii tähän. Ottaisin siis mikrotaukoon arkisessa kontekstissa semanttisen lähestymistavan. Mikroaaltouunissa kahdessa minuutissa lämpiää mikä tahansa edellä kuvailemani stressieines varmasti valmiiksi ja pienissä kierroksissa mistä tahansa tekee parissa minuutissa selvää. Neljän minuutin mikrotauko todella olisi sitä. Suosittelisin tähän Hoviruoan Vihistä, ellei se maistuisi paremmalta kylmänä. Makuasia tosin sekin eikä se lämmitettynäkään pahalta maistu. Kerron silti salaisuuden: Elämäni parhaan Vihiksen vetelin kerran puoli viideltä aamuyöllä kotisohvallani. Tungin väliin illasta jääneitä perunalastuja, söin ja nukahdin. Täydellistä, sanoisin.

Jos oikein stressaa ja hermostuttaa, minulle tulee sellainen olo, että tahtoisin lyödä pääni ikkunalasista lävitse. Oikeaan pelkoon ei ole syytä, mutta tiedätte varmaan kaikki tällaiset omituiset olot. Koska jäljestä ei varmasti tule kovin kaunista, voi päätään hakata vähemmän fataalisti esimerkiksi seinään, mikäli sen tekee kevyesti. Parhaassa tapauksessa lähtee taju hetkeksi ja kunhan siitä virkoaa, jaksaa taas hienosti. Jos seinä kuulostaa liian pahalta, mitä se epäilemättä onkin, hyvänä seinänkorvikkeena toimii nyrkkeilysäkki. Kaveri voi pitää säkkiä paikoillaan, kun itse takoo siihen otsaansa. Sitten vaihdetaan vuoroja.

Game of Thrones toimii stressinhallintaohjelmana paremmin kuin hyvin. Se myös lisää emotionaalista stressiä, kun hahmoihin kiintyy ja kiintyminen siinä sarjassa tietää sitä, että hahmo kuolee varmasti. Perusturvallisuuteni järkkyi punaisten häiden myötä ja tuskin koskaan palaa. Hyvä suoritus siihen nähden, että kiintymyssuhteet ja perusturvallisuus luodaan varhaislapsuudessa, minulle ikää ehti tulla kolmekymmentä ja risat ennen kuin kaikki meni. GoTin juju onkin siinä, että siinä ei ehdi murehtia, kun leuka auki tuijottaa kunnon taistelua, jonka jälkeen henki ei pihise kenessäkään. Kun on katsonut jaksot kerran, voi poimia parhaat kohtaukset päältä ja fiilistellä. Aitoa onnea tuottaa Aryan ja Walder Freyn kohtaaminen kutoskaudella, jos tiedätte, mitä tarkoitan. Ei mene montaa minuuttia.

Voisi kai sitä liikkuakin, mutta jos viisisataa kaloria ei pala tuelta, ei suotta kannata nousta. Se on kaikki tai ei mitään. Päivässäni on nyt se hetki, kun puhelimeni on äänettömällä, varmuuden vuoksi vielä tilassa, jossa minuun ei saa edes yhteyttä enkä näe ilmoituksia, vaikkei näköni puhelimeen edes ylety. Kohta otan ilmoitukset käyttöön, panen äänet täysille ja toivon, että puhelin soisi. Jotenkinhan tässä pitää olla olemassa.