Rakastinko suurimman osan kynsilakoistani roskiin?

Kymmenisen vuotta sitten päätin, että alan lakata kynsiäni. Sen jälkeen kynsissäni on aina ollut lakka. Joskus hieman epäsiisti ja lohkeillut, mutta pääsääntöisesti katseen kestävä. Enää en ajattele sitä manikyyrinä vaan identiteettinä ja huolestun itsestäni ja jaksamisestani, mikäli laiminlyön tapaani.

Omistamani kynsilakkakokoelma vertautuu helposti Imelda Marcosin kenkiin. Olen pulittanut varmasti satoja ja taas satoja euroja lakoista erilaisissa punaisen, sinisen, keltaisen ja oranssin sävyissä. Olen ostanut tuoksulakkoja, jellylakkoja, koristelakkoja ja hologrammilakkoja. Jokaisesta putelista asetonin hajuista litkua olen suunnattomasti myös nauttinut.

Jokin aika sitten tein huolestuttavan huomion. Lakkaan kynteni aina samoilla sävyillä ja kierrätän muutamaa pulloa, jolloin kulutan lakkoja myös loppuun. Aiemmin sellainen ei tullut kyseeseen lainkaan. Kynsissäni on joko punaista tai nudea, mutta mitään muuta en niihin oikeastaan ole läiskinyt. Viime kesänä kerran vihreää ja vaikka sävy on ihana, kynsissäni se näytti yhtäkkiä vastenmieliseltä.

Kun aloin vähentää kodistani tavaroita, kävin läpi myös lakkani ja melko surutta luovuin sävyistä, joita en enää käytä, jotka eivät tunnu ollenkaan kotoisilta ja kerrankin maltoin luopua myös kuivuneista tai lähes kuivuneista. Aloin haaveilla korkeintaan kymmenen lakan omistamisesta ja tajusin, että nykyisillä tavoillani siinäkin on puolet liikaa.

Vanhenen ja tylsistyn. Vääjämättä se on edessä. Kun kolme vuotta sitten muutin, heitin pois leimailu- ja koristelutarvikkeeni jossakin hetken mielijohteessa. Kolme vuotta myöhemmin en tunne rahtustakaan katumusta vaan iloa siitä, etteivät rutiinini vaadi minulta pikkutarkkaa työskentelyä, jossa aina menee jokin pieleen. Olen sopinut itseni kanssa, että mikäli äkillinen halu yllättää, voin kustantaa koristelulakkaukseni ammattilaisella. Ei ole yllättänyt, sillä eihän se edes ole kovin Parisian chic. Parisian chicin ansiosta en myöskään enää koskaan pidä hiuslenkkiä ranteessani.

Aion jatkossakin pukeutua huulipunaan ja kynsilakkaan. Luulen, että olen meikannut ensimmäistä kertaa omiin ristiäisiini ja tuskin sitä koskaan lopetankaan. Hiukan jännittää, mitä tässä tapahtuu seuraavaksi. Onko seuraava ikääntymisen merkki se, että minuun piikitetään Botoxia tai hyaluronihappoa vai alanko hieroa naamaani hopeavettä?

Huolestuttavinta ei liene kuitenkaan se, että kynsilakkojeni määrä vähenee. Traagisinta on se, etten enää välttämättä automaattisesti käännä radiokanavaa, jos radiossa soitetaan Lauri Tähkää. Sen lisäksi, että tavoitan joidenkin sanoitusten herkkyyden, särmäni ovat hioutuneet sellaisiksi, etten enää tunne inhoa. Osaan syleillä maailmaa kypsästi, tai niin sen ainakin itselleni selitän.

Pelkään, että vanhenen kuin juusto. Voimakkaiden juustojen ystäviä ajatus tietysti kiehtoo, mutta minulle, jolle briekin on hiukan hiinä ja hiinä ja joka ei koske fetajuustoon, skenaario näyttäytyy viheliäisenä. En tahdo, että minusta tulee pahanhajuinen, pahimmillaan toukkia kihisevä kasa jalkahikeä homepilkuilla. Taidan siis kääntää radiosta jonkun nuorisolaisille tarkoitetun radiokanavan ja twerkata kuin viimeistä päivää, mikäli issiashermoni sen kestää.

 

Kauneus Oma elämä Musiikki

Haluanko miljonääriksi?

En tahtoisi toteuttaa elämääni näin enkä etenkään myöntää seuraavaa, mutta lähden helposti mukaan villityksiin ja otan ne omikseni. Yleensä kaava menee siten, etten pitkään aikaan edes tajua jonkin asian trendikkyyttä. Sitten saatan päättää, että ihan periaatteesta en lähde ollenkaan seilaamaan aallonharjoille vaan mukamas pitäydyn kaiken maailman kotkotusten yläpuolella. Ennen pitkää, yleensä melko aikaisin, huomaan jääneeni trendin vangiksi.

Käytän sujuvasti leggingsejä, vaikka alkuun ne tuomitsin jyrkästi. Hurahdin hiukan korealaiseen kosmetiikkaan ja nappasin kymmenvaiheisen ihonhoitorutiinin omakseni, vaikka päätin, etten suostu haalimaan itselleni enää yhtään tarvetta. Uusin kelkka, johon hyppäsin, liittyy sijoittamiseen.

Olen perinyt kotoani ajatuksen, jonka mukaan ihmisen pitää säästää ja henkilökohtaiseen vaurastumiseen kannattaa pyrkiä, jos voi. Duunaritaustaisessa perheessäni arvostetaan vakituista työpaikkaa ja säännöllisiä kuukausituloja. Kasvatukseni perusteella siis hallittu rahan käyttö on ollut minunkin ajatuksissani arvaamattomassa arvossa. En vain ole sitä oikein toteuttanut.

Osakesalkussani on vuosikausia ollut vanhoja puhelinosakkeita, mutta loppuvuodesta aloin pohtia salkkuni laajentamista. Luonnehdin itseäni persaukiseksi ja kiinteät kuukausittaiset kulut pitävät huolen siitä, etten missään nimessä pääse elämään leveästi. Päätin kuitenkin uudistaa talouteni ja se onnistui paremmin kuin hyvin veronpalautusten kilahtaessa tililleni. Sillä tavalla minä nimittäin olen säästänyt, raahaamalla veroprosentin sen verran korkeaksi, että olen kuitannut itselleni joulukuussa sen verran, että seuraavan kesän matka on varattu, tukku vaatteita ostettu ja lopuilla tartuttu hetkeen.

Ensimmäisen rahasto-osuuteni sijoittaminen jännitti minua enemmän kuin mikään elämäni aikana ennen. Käteni hikosivat, syke takoi varpaissa asti ja täristen tein sen. Sijoitin ilmastorahastoon viisitoista euroa ja menin paniikkiin, kun mitään ei moneen päivään tapahtunut. Opin, että merkinnässä menee hetki. Ostin hiukan myös suoria osakkeita ja sitten myin, kun tiesin pääseväni voitolle. Tein kaiken juuri siten kuin sijoittamiseen vihkiytyneet ihmiset eivät suosittele, mutta voi veljet, millainen fiilis treidaamisesta tulikaan! Tein voittoa 32 senttiä. Tunsin itseni talousguruksi.

Pääsin keskustelemaan uudesta harrastuksestani pikkujoulujen aikaan, kun yövyin ystäväni luona. Aamukahvipöydässä kysyin ystäväni puolisolta sijoittamisesta ja rahastoista ja sen sellaisesta. Kun ystäväni puoliso kysyi minulta, mitä rahastoni tekee, hämmästyin. ”En minä tiedä”, vastasin. ”Mitä rahastot nyt tekee? Käy töissä, kuskaa lapsia harrastuksiin ja käy lenkillä.”

Kauhu keskustelukumppanini kasvoilla oli taatusti aitoa ja hän tiedusteli minulta varovasti, olinko heittänyt koko omaisuuteni kiinni mekanismeihin, joista en tajunnut yhtään mitään. Olin tietysti. Viisitoista euroa tuntui sellaiselta summalta, joka makasi minulla aidosti ylimääräisenä ja nyt se siellä sitten kasvatti itseään.

Päädyin juttusille pankkiin ja päätin sijoittaa ilmastorahastoon 35 euroa kuukaudessa. Lisäksi jokainen tekemäni korttimaksu siirtää säästölippaaseen euron. Siirrän kuukausipalkastani syrjään itselleni ennen kuin teen mitään muuta. Mietin arkipäivän ostokseni tarkemmin ja olen tyytyväinen siitä, että säästän lyhytjänteisesti, keskipitkästi ja pitkästi. Kenties jonakin päivänä ostan isomman asunnon tai pidän sapattivapaata. Tai menetän kaiken, kuka tietää.

Työ ja raha Oma elämä Raha Vastuullisuus