Elinehto

Kaikkea saa tehdä. 

Kaikkea pitää tehdä. 

Kaikkia ovia täytyy tempoa, 

kaikkia kuita kurkotella. 

On vain yksi ehto, 

elinehto: 

Värisevää sielua 

ei saa tallata. 

(Tommy Tabermann)

Tommy Tabermann oli kaunosieluinen ja viisas ihminen.  Hänen kuolemastaan tuli tämän kuun alussa kymmenen vuotta. Hän lähti aivan liian aikaisin, hänellä olisi annettavaa tänäkin päivänä sekä sanataiteilijana että poliitikkona.

Tabermann onnistuu vangitsemaan intohimoisen ja sekä hyvässä että pahassa rakkaudessa riutuvan sielun olemuksen. Itse tutustuin hänen tuotantoonsa 13-vuotiaana ja osaan edelleen suosikkirunoni ulkoa. En kaksikymmentä vuotta sitten osannut aavistaa, miten kyseinen runo varkaudesta minuun vielä vaikuttaisi, ehkä onneksi. Toisaalta jos kyseeseen tuli itseään toteuttava ennuste, olisin valinnut toisin.

Tabermann ehti toimia myös kansanedustajana ja hoksasin hänen elämäntyönsä jääneen hieman kesken. Värisevän sielun tallomatta jättäminen voidaan ymmärtää elinehdoksi, mutta se ei välttämättömyydessään suinkaan jää ainoaksi järkeväksi. Rakkauden yhteydessä kannattaa puhua myös toisesta ehdosta, aviosellaisesta.

Olen kuullut mitä kirjavampia tarinoita siitä, miten sitä avioehtoa ei koskaan sitten tehty, sillä siitä tuli morsiusparille hehkuvan kuuma kiistakapula. Avioehtoa voidaan pitää epäluottamuksen ja rakkaudettomuuden osoituksena. Sitä voidaan pitää myös täysin absurdina paperinpalana; kuka nyt naimisiin mennessään ajattelee eroamista! Sitä ei välttämättä tule ajatelleeksi, jos kovin nuorena alttarille rynnii, sillä mahdollinen omaisuus siintää vielä kaukana tulevaisuudessa ja sittenkin vielä pitkään pankin rahoittamana.

Vuodet ovat tehneet minusta kyynisen pessimistin, mutta pohjimmiltani olen ällöttävä romantikko. Uskon rakkauteen viimeistään toisella silmäyksellä. Ollessani rakastunut elelen jossain toisessa universumissa, jossa en muistuta epärakastunutta minääni ollenkaan. Osaan vetää silmilleni vaaleanpunaiset lasit ja nähdä koko maailman niiden lävitse. Tiedän tismalleen, mitä tapahtuu, kun järki lähtee.

Aivan idiootiksi en kuitenkaan tunnustaudu. Avioehdon tekemistä ei tulisi miettiä sekuntiakaan. Jos toinen tulevista puolisoista tekee siitä kynnyskysymyksen naimisiinmenolle, avioliittoa ei pitäisi solmia lainkaan. Tulevaisuudesta ei tiedä, mutta siihen kannattaa varautua. Rakkauden huumassa mikään ei tunnu tympeämmältä kuin visioida niitä huonoja lopputuloksia, mutta tilastollisesti on täysin mahdollista, että ero tulee. Niin ikään väittäisin, että avioerotilastojenkin takana elää sellaisia entisiä pariskuntia, jotka solmivat aikanaan liittonsa vilpittömästi vannoen ikuista rakkauttaan.

Olen kieltäytynyt eduskuntavaaliehdokkuudesta kahdesti useistakin eri syistä. Jos vastaisin siihen kysymykseen tahdon, tekisin ilman muuta aloitteen sellaisesta avioehdosta, jonka voisi jokainen ihminen laatia jo ennen naimisiinmenoa. Minä voisin siis tällä sekunnilla naimattomana naisena allekirjoittaa asiakirjan, jossa avio-oikeus ei minun omaisuuttani koskisi nyt eikä tulevaisuudessa. Voimaan se tulisi sinä päivänä, kun mahdollisesti siviilisäätyni muuttuisi rouvaksi. Ellei niin koskaan tapahdu, sitä ei mihinkään tarvittaisi.

Yhden ihmisen avioehto ei tietenkään avioliitossa raha-asioiden hoitamiseksi riittäisi. Lienee hyvä idea harkita testamenttia ja myös toisen osapuolen avioehtoasiat pitäisi hoitaa kuntoon sellaisten puuttuessa. Toisen osapuolen avioehto toimisi kuitenkin sellaisena ilmauksena, joka pakottaisi tulevan avioparin käsittelemään myös epämiellyttävät mutta välttämättömät talousasiat ilman, että niihin liittyisi henkilökohtaisuuksia.

Mikäli tällainen olisi mahdollista, en epäröisi. Minä tai mahdollinen tuleva puolisoni ei lakkaa olemasta vastuussa myös itsestään ja omista raha-asioistaan, vaikka toistemme kuviot sotkisimmekin. En halua koskaan tilanteeseen, jossa päättyneellä rakkaudella pyyhitään pöytä ja putsataan lompakko olin minä sitten kummassa asemassa tahansa. Aivan täydellisen murtumattomina eivät minunkaan kuplani seinät sentään pysy, luojan kiitos!