En osaa elää. En selviä tästä, en hallitse tätä, enkä täytä elämisen ehtoja siten, että tämä jatkuisi. Todennäköisesti menehdyin jo useita vuosia sitten ja mikäli en, kertoo se vain hyvästä tuurista ja onnesta, jota en todellakaan ansaitse.

Meitä varoitellaan milloin mistäkin. Istuminen tappaa, karsinogeenit tappavat, ientulehdus tappaa, aurinko tappaa, kuu tappaa, vedenjuontiinkin voi kuolla. Varoituksiin suhtautuminen on kiinni siitä, ketä varoitetaan ja kuinka epämiellyttävä varoitus on. Lihansyönnin terveysvaikutukset yhdistettynä ympäristö- ja eläinasioihin kuitataan naureskelulla. Sen sijaan tupakointia pidetään yleisesti vaarallisena ja aurinkosuojaan verhoudutaan ainakin ulkomailla.

En provosoidu siitä, että minulta yritetään kieltää jotain kivaa oman parhaani nimissä. Tajuan, että jossa voisi tilastollisesti elää mahdollisimman terveenä mahdollisimman pitkään, on hyvä tehdä asioita, jotka tukevat omaa terveyttä. Se sen sijaan harmittaa, että mitä ikinä tekee, toimii aina joko väärin tai tekee aivan liian vähän.

En eroa juurikaan kaltaisistani peruspirkoista.  Liikuntaharrastukseni tulevat ja menevät, selkärankainen syöminen samaten. Näin elin reilut kolmekymmentä vuotta. Sitten tuli iskias, joka pysyi kivuttomana ainoastaan kävelemällä tai Panacodeilla. Jälkimmäiset loppuivat melko pian eikä niitä oikein voi joka välissä popsia. Niinpä aloin kävellä.

Nyt reilua vuotta myöhemmin en ole kertaakaan aloittanut liikuntaa uudelleen. Ei ole tarvinnut, sillä en missään vaiheessa ole lopettanut. Jossain vaiheessa asetin itselleni 10 000 askeleen päivätavoitteen arkeen ja siinä olen pysynyt.

Sitten luin lehdestä, ettei 10 000 askelta riitä yhtään mihinkään. Tai siis riittäisi, jos viettäisin päiväni pääosin makuuasennossa ja sykkeeni kohoasi kahdesta askeleesta maksimiin. Mutta kun en vietä eikä kohoa, kymmenellätuhannella voidaan vitsailla. Saan kävellä ne suoraan hautaan.

Epätoivon synnyttää riittämättömyyden tunne. Vaikka erilaisiin verkkovalmennuksiin voisi kuka tahansa syytää määrättömästi rahaa, ne eivät oikaise. Havaintojeni mukaan valmennusten ongelma ainakin jossain vaiheessa oli se, että jokaiselle yritettiin tarjota samaa fitness-muottia. Yksi ongelma liittyy syömisten yksipuolisuuteen ja siihen, että yhtäkkiä lenkkeilyä ei laskettukaan enää liikunnaksi ja tie epäonnistumiseen pedattiin sillä, ellei käy kahdeksaa kertaa viikossa salilla.

Kenen mättöpäiväksi kutsutaan sellaista, jona kaurapuuroon kipataan mansikkahillosilmä? Oikeasti fitness-kisoihin osallistuvan dieetissä moinen saattaa vapaamman syömisen kriteerit täyttää, mutta tavalliselle ihmiselle, joka haluaa pitää itsensä kunnossa, sen on minun järkeni mukaan tarkoitettava jotain muuta. Kahdeksan pizzan ja hillosilmän väliin mahtuu kokonainen repertuaari tavallista ja kokonaista elämää, joka on mahdollisuus porskuttaa alusta loppuun suhteellisen terveenä siltä osin kuin siihen voi ihminen itse vaikuttaa.

Voi pitää paikkansa, että tässä pitäisi vielä lisätä liikuntaa ja sen erilaisia muotoja. Tulisi varmaan lisätä kuormittavia vetoja ja askelten määrää normaalin elämän ja työssäkäyvän ihmisen aikataulujen mukaisesti. ”Ei mitään väliä -päivien määrää lienee syytä tarkastella ja vähentää, sama pitäisi tehdä laadullisesti ja lopettaa vuorokauden kuudennen pizzan kohdalla.

Tutkimuksiin tulisi uskoa kamppailematta sen enempää. Tärkeä ulottuvuus, joka tästäkin unohtuu, on ihmisten tavallisuus ja toisaalta vaikeutemme kulkea keskipolkuja ja havittelemme usein sellaisia elämäntyylejä, jotka eivät toteudu meillä luonnollisesti. Tärkein viesti näiden askeltutkimusten lomassa jäi sanomatta, sillä se ei huomioinut ihmisyyttä vaan muut indikaattorit: Kävele. Liiku. Kiipeile. Juokse. Hengästy ja hikoile. Tee niin vaikka tunti päivässä.

Uskon edelleen tieteeseen, mutta tässä kohdassa survon faktan väliin inhimillisyyden ja kehotan sekä itseäni että kaikkia muitakin lähtemään reippailemaan vaikka kolme kertaa viikossa. Se ei riitä, mutta voi olla, että kuolema ei sitten ole niin tuskallinen kuin se pahimmassa tapauksessa voisi. Tai sitten on, mutta ei murehdita siitä, eletään ensin.

Viime viikonloppuna etsin rakastamastani krääsäkaupasta lehtiötä, joka kiinnittyisi magneetilla jääkaapin oveen. Haluaisin sellaisen, jotta voisin kätevästi kirjoittaa siihen vaikka kauppalistan ja muut asiat, jotka pitää saada tehtyä. Yksi löytyikin, mutta en ostanut sitä, sillä sen ulkoasu ei miellyttänyt. Täysin tyypillinen päätös ihmiseltä, joka saattaa kulkea korkokengissä, jotka aiheuttavat koko kropan läpäisevät tulehdukset sen jälkeen, kun niissä ei pääse liikkumaan mihinkään päin.

En tiedä, jäänkö nyt paljosta paitsi. Jääkaapin ovessani killuu yksinäinen muistilappu, jossa lukee ”kahvia”. Kirjoitin sen tilanteessa, jossa piti muistaa ostaa kahvia kaupassa. En koskaan ottanut lappua mukaan, mutten myöskään poistanut, vaikka lapun kirjoittamisen jälkeen olen ostanut kahvia toistakymmentä pakettia.

Puolitoista vuotta sitten jonkin haasteen innoittamana keräsin kirjahyllyni päälle pinon, jotka tulisi lukea. Idea kuulosti hyvältä. Omistan paljon kirjoja ja yleensä kirjoja jää lukematta siksi, etten oikein malttaisi avata ja lukea jotakin kirjaa. Ajattelen, että luen ensin tämän ja sitten tämän ja säästelen tätä. Loppujen lopuksi lukematta jäävät sekä kirjat, jotka voivat odottaa että ne, joiden en haluaisi odottavan, mutta joita säästelen.

Kirjahyllyni lämmittäjiä kerääntyi parikymmentä. Ne lämmittävät edelleen, mutta vain toisessa paikassa. Puolitoista vuotta on kulunut ja aina on ilmestynyt uusia syitä, miksi niihin en ole tarttunut. Nyt näin jo unta, että pakkasin niistä pokkarit lomalle luettavakseni. Uskon alitajuntani antaneen minulle ratkaisun pyytämättä tai vaihtoehtoisesti jokin kosminen voima näytti minulle enneunessa kelvon toimintamallin. En valita vaan noudatan unessa näkemääni, joskaan aivan kaikkia niteitä en voi ruumassakaan rahdata.

Malttamisen teema ajaa minut muissakin elämäni osa-alueissa perikatoon. Kun löydän kivan vaatteen, voiteen, poskipunan, tuoksun tai televisiosarjan, ne jäävät käyttämättä, sillä en malta kuluttaa niitä. Käytän siis ensin maltilla, mutta kun vaatevoidemeikkituoksutvsarja alkaa yhtään kulua, lopetan sen käytön kuin seinään ja fiilistelen sillä, miten kiva asia minulla elämässäni onkaan. Ja siinähän käy niin, että vaate menee pois muodista tai minä muutun siihen epäsopivaksi, voide pilaantuu, meikki samaten, tuoksu härskiintyy ja sarja poistuu kaikista maailman suoratoistopalveluista.

Ilahduinkin valtavasti, kun sain käytettyä suosikkivartaloöljyäni kokonaisen pullollisen. Olin valmistautunut surujuhlaan uudella pullollisella. Kun pirskottelin pullon tyhjäksi tunsin itseni kaikkien vartaloöljyjen suojeluspyhimykseksi. Sitten minuun iski pelkotila: Entäs, jos tämä lopetetaan? Mitä minä sitten teen? Päätin, etten murehdi asiaa vielä, vaan lotraan niin paljon kuin sielu sietää ja orvaskesi imee. Tartun hetkeen ja otan ehkä ”Carpe diem” -tatuoinnin ja rasvaan sitä, sillä Tummeli ei maailmasta hetkessä lopu.

Pitäisi siis alkaa elää sen sijaan, että fiilistellessään antaisi sen mennä ohitse. Pitäisi lukea hyllynlämmittäjäkirjat, lakata kynsiään ja lotrata kasvonaamioilla. Pukea vaatteet, jotka on ostanut viime viikolla ja kun ne sitten tulevat tiensä päähän tavalla tai toisella, hankkia uusi, kiva vaate. Ostaa varastoon hiukan (ei liian montaa pulloa) sitä suosikkia, jotta voi elää huoletonna. Käyttää jalkineita, joissa voi hengittää itkemättä.

Sillä kun heittää ruumiinhajuista voidetta roskiin, ei enää tee mieli fiilistellä, kun sen joutuu tekemään omalla idiotismillaan.