Kelloja, keltarauhashormonia ja konmaria
Jossakin vaiheessa keskellä kolmenkympin kriisiäni havahduin siihen, että biologinen kelloni tikitti. Tai pikemminkin kolisteli jossain kaapissa, johon olin sen lykännyt samalla, kun yhä useampi parisuhteen alkuni karahti kiville ja aloin pelätä yksinäistä vanhuutta. Mielikuvassani kuolen kotiin yksin eikä kukaan kaipaa minua. Kissani joutuvat lopulta syömään mätänevän ruumiini nälkäänsä, mutta siitä minä en enää tietenkään mitään […]