Tulevat, olevat, menneet
Hei siellä.
Blogi on ollut räikeämmin paitsiossa kuin Birgir Bjarnason ja täysin suunnittelematon postaustauko venähti lähes kahden kuukauden mittaiseksi. Virtuaalihiljaisuuden taustalla ei ole terveyshuolia, perhepiirin pimeitä kuulumisia tai itsensä etsimistä, ei edes someähkyä tai vihersmoothievälipalojen ja brunnereiden väliin sijoittuvaa meta-ahdistusta blogin tyylistä, tarkoituksesta tai täytteestä. En nyt vain kirjoittanut hetkeen mitään muuta kuin työpapereita, heippalappuja ja synttärikortteja – kiitos ja anteeksi teille jotka (vau!) kaipailitte.
Kuten vuoden tauon jälkeen tavatun vanhan ystävän kanssa, tuntuu nyt oikealta kertoa viimeisimmät ja tärkeimmät kuulumiset. Ja ehkä vähän niitä turhempiakin. Nimittäin: minulle kuuluu hyviä asioita. Ja se jos mikä on aika hieno huomio.
Aloitetaan iholta. Kilpirauhasarvot ovat kohdallaan, voin mainiosti, dekolteen dramaattinen arpikin tuntuu jo melkein omalta. Muuten fyysinen kuntoni on hävettävän huonolla tolalla, odotan kai edelleen jokakeväistä lenkki-innostusta ja vuoden ensimmäisen puolikkaan jumppakertojen hinnat liikkuvat naurettavissa sfääreissä. Kävin minä tuossa kerran puistojoogassa, muuten olen harrastanut lähinnä seksiä.
Syynä ja seurauksena viimeisimmälle ovat sydämenkuvat silmissä ja ihana rakastunut olotila. Tänäkin aamuna koetin ottaa nukkuvasta miehestä kuvan todisteeksi, jotta uskoisin että ensitreffeillä mutteripannuni huomioinut henkilö (jaa sanoiko joku ettei tuntematonta Tinder-deittiä kannata päästää ensitapaamisella kotiinsa iltateelle?) ostaa nyt töistä tullessaan kahvia jääkaappiini, suukottaa silloinkin kun ympärillä pyörii epämääräinen määrä lapsia ja halaa yövuoron jälkeen kunnes minun on lähdettävä töihin.
Niin, työt! Uudessa työsopimuksessani lukee maaginen sana toistaiseksi, ja alani ja maailmantalouden tilojen vastaisesti sain vakituisen työpaikan. Tajusin vasta läheisten onnitteluista, että tämä lienee ihan oikeasti melkoisen muikea saavutus. Naiseudestani huolimatta osasin myös neuvotella sekä työajan ja palkan suorastaan suloiselle tasolle. Ja nyt tietysti sekoan ja hankin vähintään asuntolainan, farmariauton sekä yllätysvauvan.
No, pankki tuskin minuun vielä ihan luottaa, mutta kummallisen muuttokuumeen olen saanut kehiteltyä. Plärään päivät pitkät vapaita asuntoja, kävin jo paria katsomassakin, mutta tuskin vaihdan majapaikkaa ellei jokin oikein himottavaksi hiottu timantti tule vastaan. Haaveissani on pieni piha, tai edes puistokaistale ulko-oven vierustalla ja esikoisen tulevan koulumatkan kannalta optimaalinen sijainti. Mutta en minä tästä kotipesästä kovin helposti luovu, vaikka vaihtelunhalu pitääkin Vuokraoven asuntohaun selatuimmissa sivustoissa.
Entäpä sitten esikoinen, eskarilainen, nyt jo kuusivuotias. Hän lukee aamusta iltaan, kikattaa ilman etuhampaita pierujutuille ja opettelee hallitsemaan uutta polkupyöräänsä. Pikkusisko viilettää edellä omalla potkupyörällään, hurmaa hymyllään koko huoneen ja rakastaa pinkkejä prinsessajuttuja. Lapset pomppivat tasajalkaa ilosta kun päiväkoti sulki ovensa kesätauon ajaksi ja lomalomaloma alkoi. Koko heinäkuun elämmekin sitten kuin pellossa. Omaa lomani on takana viikon verran, ja päiviin on mahtunut suloisia hetkiä, retkiä Viikinsaareen ja Reposaareen, jäätelöä auringossa ja kirjastohengailua sateella, kotiäitielämää muistuttavaa kaverikyläilyä, täyteen pakattua takapenkkiä ja siskonpetiin kannettuja nukkuvia lapsia, lounassushia, iltapalanakkeja, päiväkahveja ja take away -thairuokaa. Aika paljon myös kiukuttelua, komentelua ja äiti en kekki mitään tekemittä.
Silloin kun en osaa kuvata muuta, käännän kameran kohti kukkia. Tai tarkennan hieman ohi, kolmenkympin kriisiä potevalle kadulle.
Saattoi tuolle bloggaustauolle nimittäin olla jokin ihan oikea syykin. Olin keväällä vähän liian kuormittunut, pää ei osannut olla kaikissa tarvittavissa paikoissa eikä kaulankatkaisu ainakaan helpottanut tilannetta. Nyt olen selvittänyt arjen palasia, osaan ehkä paremmin keskittyä olennaiseen ja tunnustaa omat voimavarani. Vaikka kesä on lomalomaloman ansiosta vielä aivan kesken, katson jo kohti syksyä aika toiveikkain ja valoisin silmin. Tiedossa on työhaasteita, mutta myös varmuutta ja selkeyttä, draivia ja dynamiikkaa niin kuin nyt it-kuplassa kuuluu ollakin. Työpäivän jälkeen minulla on toivottavasti innokas esikoululainen ja päiväkodista edelleen kotiin tanssahteleva kolmevuotias. Mistäänhän en mitään tiedä, mutta toivon niin, että vielä pimenevinä iltoinakin saan käpertyä lämpimään kainaloon ja purkaa päiväni kuunteleville korville. Ehkä viisipaikkaisen laina-auton täyttävä laumamme lähenee vielä hiukan. Ja ehkä lenkki-innostus onkin siirtynyt syksyyn, ehkä jumppaan trikooni puhki jälleen marraskuussa?
Juuri nyt pojat potkivat palloa televisiossa, jälkikasvu kuorsaa kerrossängyssä ja lokit kivahtelevat avoimen ikkunan takana. Silmissä on väsymys – kuopus heräsi vähän turhan aikaisin huhuilemaan onko nyt aaaamu – ja vatsa kaipailee iltapalaa. Haaveilen omasta saunasta ja pihakoivusta, Porista, politiikasta ja jazzista, kylmästä kolasta ja pienestä hetkestä vailla vastuuta. Ja siitä, että hyvä olo olisi tätä hetkeä seuraavissakin.
