Blogissa ja sen kulisseissa
Ei tarvitse kovin kauaa perkaa verkkoa, kun päätyy kiivaaseen keskusteluun sosiaalisen median siloitellusta pinnasta, blogosfäärin kulissinomaisista kotiasetelmista tai Facebookissa jaettavasta pakkopositiivisuudesta. Itsekin tiedän blogitekstien takana piilevistä todellisuuksista. On asukuvien taakse kätkettyä apatiaa, rehellisyydellään ruusuja ansaitsevia pettäjiä ja mietelauseiden välistä tursuavaa masennusta. Pirteän pinnan alla voi muhia mitä vain, oikealla filtterillä saa tiskitkin näyttämään taiteelta.
Olen ollut kilpirauhasleikkauksen jälkeen paljon tavallista väsyneempi. Voimaton, jaksamaton, itkuherkkä ja jumissa. Juuri kun olo alkoi muistuttaa etäisesti normaalia, sain kaiken muun voivottelun kuorrutteeksi muhkean kevätflunssan. En jaksanut kuumeessa kuljettaa lapsia päiväkotiin, tein ruoaksi taas pastaa, miksi aina pastaa ja vietin vappuaattoillan Gilmoren tyttöjen kanssa, en suinkaan ihanassa herraseurassa heilutellen viikkokausia sitten ostettuja keikkalippuja ja tanssien pikkumekossa vaikka en osaa. Edelleen jossakin poskiontelon ja aivolohkon välimaastossa asuu kolpakollinen räkää, mutta viikkojen tauon jälkeen olen vihdoin kyennyt esimerkiksi tekemään jonkinmoisella tehokkuusasteella töitä, avaamaan tietokoneen, näyttämään ihmismäiseltä ja olemaan ihan kiva äiti – ja kumppanikin kai.
Tyroksiinivajeissa muutuin päiväuni-ihmiseksi, joka ei juurikaan jaksanut. Sairaslomalla ei syntynyt suurta suomalaista innovaatiota, ei edes talvihaalareiden pesua tai väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa. Joku saattaisi syyttää saamattomaksi, ja itseäni olen tainnut sättiä koko alkuvuoden tekemättömistä asioista ja toteutumattomista suunnitelmista. Useampi on kuitenkin kehottanut lepäämään rauhassa (ei kuitenkaan sillä lopullisella tavalla) ja olemaan itselleen armollinen. Sulta on just poistettu sellainen tehokkuus-jaksavuus-umpirauhanen, työtoveri muistutti kun märisin omaa turhuuttani.
Oli jopa vähän hätkähdyttävää huomata, miksi sairasloman aikainen olotila tuntui etäisesti tutulta. Saatoin olla jokseenkin samanmoinen kuopuksen odotusaikana: huolella kyllästetty yliherkkä harmittelija, joka ei jaksanut tarpeeksi, kirosi ruhonsa rajallisuuden ja purki kaiken ympärilleen itkuna ja parkuna. En taatusti ollut tuolloin vuoden puolison arvomerkin ansaitsija, ja niinpä sainkin kahden keltaisen jälkeen punaisen kortin parisuhteestani. Tuon ajanjakson muisteleminen on hankalaa, eikä saman olon havaitseminen herättänyt nytkään hilpeyttä. Mikäli yhtään ymmärrän masennusta sairastavia, pystyn ehkä pieneltä osin samaistumaan: järki sanoo että kaikki on hyvin, tämä johtuu vain hormoneista – mutta ei sen tajuaminen auta jaksamaan. Juuri nyt oloni on kuitenkin varsin hyvä, iloinen ja virkeäkin. Hormonit alkavat löytää paikkansa, en enää elä särkylääkeannoksesta seuraavaan ja keho kaipailee jo menoa ja vetreyttä.
Blogikin on kärsinyt vajaatoiminnasta. Päänsärky on pitänyt tietokoneen loitolla, päivät ovat kuluneet lasten kanssa tai peiton alla. On tässä toki hyviäkin hetkiä ollut: omahoitajan hellää huolenpitoa, kolme heliumpalloa vapputorilta, täysin asiatonta koripalloanalyysia, asuntohaaveita ja auringonsäteissä paistattelevien kaupunkilaisten katselua. Kehityskeskusteluja ja työtarjouksia, siideriä terassilla ja kuohuvaa kotisohvalla.
Tänään vietimme iloisen kevätpäivän Kangasalla pupujuhlissa ja söimme kolmistaan iltapalan parvekkeella. Kukkakassissa huomisaamua odottavat päiväkodissa istutetut yllätykset (”te on helne!”), keittiötä koristaa valkovuokkokimppu ja ystävä lahjoitti puuttuvat mansikatkin kakkuuni. En ole ihan vielä karistanut kaikkea melankoliaa äitienpäivän yltä, mutta ainakin minulla on huikean hienot lapset, ilta-aurinko parvekkeella ja taas omemmalta tuntuva mieli ja keho.
Toivon oikein aurinkoista äitienpäivää kaikille äideille ja tyttärille!
