Blogissa ja sen kulisseissa

Ei tarvitse kovin kauaa perkaa verkkoa, kun päätyy kiivaaseen keskusteluun sosiaalisen median siloitellusta pinnasta, blogosfäärin kulissinomaisista kotiasetelmista tai Facebookissa jaettavasta pakkopositiivisuudesta. Itsekin tiedän blogitekstien takana piilevistä todellisuuksista. On asukuvien taakse kätkettyä apatiaa, rehellisyydellään ruusuja ansaitsevia pettäjiä ja mietelauseiden välistä tursuavaa masennusta. Pirteän pinnan alla voi muhia mitä vain, oikealla filtterillä saa tiskitkin näyttämään taiteelta.

 

Olen ollut kilpirauhasleikkauksen jälkeen paljon tavallista väsyneempi. Voimaton, jaksamaton, itkuherkkä ja jumissa. Juuri kun olo alkoi muistuttaa etäisesti normaalia, sain kaiken muun voivottelun kuorrutteeksi muhkean kevätflunssan. En jaksanut kuumeessa kuljettaa lapsia päiväkotiin, tein ruoaksi taas pastaa, miksi aina pastaa ja vietin vappuaattoillan Gilmoren tyttöjen kanssa, en suinkaan ihanassa herraseurassa heilutellen viikkokausia sitten ostettuja keikkalippuja ja tanssien pikkumekossa vaikka en osaa. Edelleen jossakin poskiontelon ja aivolohkon välimaastossa asuu kolpakollinen räkää, mutta viikkojen tauon jälkeen olen vihdoin kyennyt esimerkiksi tekemään jonkinmoisella tehokkuusasteella töitä, avaamaan tietokoneen, näyttämään ihmismäiseltä ja olemaan ihan kiva äiti – ja kumppanikin kai.

Tyroksiinivajeissa muutuin päiväuni-ihmiseksi, joka ei juurikaan jaksanut. Sairaslomalla ei syntynyt suurta suomalaista innovaatiota, ei edes talvihaalareiden pesua tai väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa. Joku saattaisi syyttää saamattomaksi, ja itseäni olen tainnut sättiä koko alkuvuoden tekemättömistä asioista ja toteutumattomista suunnitelmista. Useampi on kuitenkin kehottanut lepäämään rauhassa (ei kuitenkaan sillä lopullisella tavalla) ja olemaan itselleen armollinen. Sulta on just poistettu sellainen tehokkuus-jaksavuus-umpirauhanen, työtoveri muistutti kun märisin omaa turhuuttani.

Oli jopa vähän hätkähdyttävää huomata, miksi sairasloman aikainen olotila tuntui etäisesti tutulta. Saatoin olla jokseenkin samanmoinen kuopuksen odotusaikana: huolella kyllästetty yliherkkä harmittelija, joka ei jaksanut tarpeeksi, kirosi ruhonsa rajallisuuden ja purki kaiken ympärilleen itkuna ja parkuna. En taatusti ollut tuolloin vuoden puolison arvomerkin ansaitsija, ja niinpä sainkin kahden keltaisen jälkeen punaisen kortin parisuhteestani. Tuon ajanjakson muisteleminen on hankalaa, eikä saman olon havaitseminen herättänyt nytkään hilpeyttä. Mikäli yhtään ymmärrän masennusta sairastavia, pystyn ehkä pieneltä osin samaistumaan: järki sanoo että kaikki on hyvin, tämä johtuu vain hormoneista – mutta ei sen tajuaminen auta jaksamaan. Juuri nyt oloni on kuitenkin varsin hyvä, iloinen ja virkeäkin. Hormonit alkavat löytää paikkansa, en enää elä särkylääkeannoksesta seuraavaan ja keho kaipailee jo menoa ja vetreyttä.

 

Blogikin on kärsinyt vajaatoiminnasta. Päänsärky on pitänyt tietokoneen loitolla, päivät ovat kuluneet lasten kanssa tai peiton alla. On tässä toki hyviäkin hetkiä ollut: omahoitajan hellää huolenpitoa, kolme heliumpalloa vapputorilta, täysin asiatonta koripalloanalyysia, asuntohaaveita ja auringonsäteissä paistattelevien kaupunkilaisten katselua. Kehityskeskusteluja ja työtarjouksia, siideriä terassilla ja kuohuvaa kotisohvalla.

Tänään vietimme iloisen kevätpäivän Kangasalla pupujuhlissa ja söimme kolmistaan iltapalan parvekkeella. Kukkakassissa huomisaamua odottavat päiväkodissa istutetut yllätykset (”te on helne!”), keittiötä koristaa valkovuokkokimppu ja ystävä lahjoitti puuttuvat mansikatkin kakkuuni. En ole ihan vielä karistanut kaikkea melankoliaa äitienpäivän yltä, mutta ainakin minulla on huikean hienot lapset, ilta-aurinko parvekkeella ja taas omemmalta tuntuva mieli ja keho.

DSC_1938.JPG

 

Toivon oikein aurinkoista äitienpäivää kaikille äideille ja tyttärille!

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

Vaaleanpunaisia raitoja

Kommenttiosiossa pyydettiin kirjoittamaan miehistä. Mistä niitä löytää, miten niitä saa, kuinka luodaan huulille se hurmaava hymy joka saa kaksilahkeisen kääntämään päätään muutaman asteen vasemmalle ja antamaan suudelman?

Olen ehkä vihoviimeinen ihminen antamaan miesneuvoja tai deittivinkkejä. En tunne treffailusääntöjä tai hallitse iskuilmeitä. En tiedä, mistä saa puhua missäkin vaiheessa ja minkävärinen paita kuuluisi pukea ensitreffeille. Luulen lapsellisesti, että parinmetsästyksessä pätevät samat vinkit kuin kaikessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa: kuuntele, keskustele, ole avoin ja oma itsesi (muttei mitään näistä liikaa). Muista tarhasta tutut tärkeimmät sanat: kiitos, anteeksi ja nyt on minun vuoroni (tarjota). Pro-vinkkeinä paljastan seuraavat: sovi tapaaminen kynttilänvaloon, lakkaa kynnet punaisiksi äläkä piilota hymyäsi.

(Toverini kauhisteli kerran salakuuntelemiaan ensitreffejä, joissa käytiin systemattisesti läpi kaikki existä lapsiin ja eroista alkoholinkäyttöön. Odotapa vaan, totesin, toisella kierroksella nuo on selvitetty viimeistään ennen toista viinilasillista.)

Koska olen aikataulurajoitteinen ja viihdyn huonosti baaritiskillä (se on aina vähän liian korkealla ja täynnä selkiä), arvostan digitalisaation tuomia deittailumahdollisuuksia. Ja viimeisen viiden kuukauden perusteella olen valmis antamaan viisi tähteä ja enemmänkin Tinderille, joka toi omaan maailmaani yhden uuden kovin tärkeän.

Mutta en ehkä osaa kirjoittaa miehistä, haluaisin kertoa vain yhdestä.

Jokin universumin tuulissa ja treffisovelluksen algoritmeissa johdatti kohdalleni ihmisen, jonka kanssa sopisitte hyvin yhteen. Hänellä oli kuvassaan kammottava kukkapaita ja kasvoillaan lempeä hymy, profiilitekstissään alkusointuja, viesteissään pisteisiin päättyviä virkkeitä, päättäväisyyttä ja porilaisuuden peittämää positiivisuutta. Ensitapaamisella kiinnostus vaihtui ihastukseen, jo jonkin aikaa olen väittänyt olevani rakastunut ja niin kyllä olenkin. Vellon vaaleanpunaisessa hattarassa, hykertelen hymyssäni ja puran pakahtumistani emojiövereiksi ystävän puhelimeen.

IMG_0865.JPG

Menin naimisiin ensimmäisen poikaystäväni kanssa, erosin toisen lapsen ollessa vauvanrääpäle ja kokeilin sinkkuäitihetken jälkeen onneani parissa pidemmässä parisuhteessa. Kahden lapsen arkeen on kohtalaisen haastavaa yhdistää treffejä, tapailua tai seurustelua, mutta suhdeyritelmät eivät ole kariutuneet aikatauluvaikeuksiin vaan yhdessä tai erikseen havaittuun yhteisen tulevaisuuskuvan puutteeseen. Nyt yhteen sovitetaan vuoroviikkovanhemmuutta, kolmivuorotyötä ja sen seitsemää kalenteria, ajoitetaan tapaamisia niin iltayhdeksään kuin aamuseitsemään, varastetaan hetki kahdenkeskiselle lounaalle tai puolikas viikonloppu viisihenkiselle perherykelmälle. Kaikkein huikeinta on kuitenkin tunne siitä, että tätä voisi haluta myös huomenna, ensi syksynä, ehkä vaikka aina.

Olen jo ollut tarpeeksi kauan minä (ja lapset), haluan jo päästää päähäni haaveen meistä. Haluan jakaa elämän ja ennen kaikkea arjen, kertoa toiselle kauppalistan ja kiistellä siitä miten parisänky kuuluu pedata. Haluan saunavuoron ja lapsilauman, aikuisiltapalan sohvalle ja suukon ennen nukahtamista. Kuudensadan gramman jauhelihapaketin ja päiväkahvihetken, jossa toinen täyttää mutteripannun ja toinen lämmittää maidon.

Ja nyt kun lukijaraadin kyynikkojaosto puhisee ja pyörittelee silmiään: tiedetään, tiedetään. Onnistumisprosentti ei todellakaan ole uusintakierroksen puolella, kyllä tässä kaikki osapuolet tietävät miten metsään voi parisuhteensa rysäyttää eivätkä omatkaan purppuraiset päiväuneni jatku pidemmälle kuin kohtaan ”kukahan ne sitten veisi päiväkotiin…ja minne”. Kiire ei ole kellään ja nyt on oikein hyvä – mutta salaa kumpikin selailee asuntoilmoituksia ja miettii, voisivatko neljän kodin lapset sopia samaan talouteen. Pohdimme, kuinka monta huonetta oikein pitäisi olla ja mistähän me sitten riideltäisiin, miten luotaisiin koti kaikille ja annettaisiin jokaiselle omaakin huomiota. Ihan vaan leikittelemme ajatuksilla, joiden muuttuminen oikeaksi arjeksi tuntuu ensimmäistä kertaa mahdolliselta.

 

Hänellä on lempeän hymyn lisäksi leveät hartiat, pehmeät kädet ja kutkuttava kosketus. Hän jaksaa kuunnella, kysyä, kirjoittaa viestejä hämärästä lastenhuoneesta. Hän tietää miten hengityskone toimii ja missä kohdassa Let it go’ta Elsa taikoi jäiset portaat. Hänkin katsoo Noin viikon uutisia ja lopettaa karkinsyönnin vasta kun kulho on siirretty kauemmas. Minä olen oppinut tulkitsemaan huonoja päiviä, kahvivajetta ja satakuntalaiseen negaatioon kätkettyjä kauniita ajatuksia (jos porilainen sanoo ”ei mua haittaa vaikka tulisit kylään”, otathan sen lämpimänä tervetulotoivotuksena). Olen saanut aamupaloja, iltasuukkoja, tulppaanikimpun ja tuntenut olevani tärkeä. Olen uskaltanut itkeä uudessa kainalossa pahaa oloa, pelkoa ja kaikkea sellaista älä-tee-tätä-treffeillä-tyyppistä, kuten omien lasten ikävää tai entisen puolison jättämiä arpia. Tällä viikolla olen ollut erityisen rasittava, autettava, likaisilla hiuksilla ja teipatulla kaulalla kuorrutettu parka: tiistaina tehty kilpirauhasleikkaus pitää kehon huterana eikä mielikään ihan pilvettömällä taivaalla paistattele. Universumin merkki ehkä sekin, että tapasin elämäni sairaanhoitajan juuri ennen kaulassa lymyilleen kyhmyn löytymistä.

Että mistä niitä miehiä löytää ja miten niitä saa? Sattumalta. Onnella. Tuurilla. Ehkä pienellä ihmeellä. Ja pitämällä huulet pehmeinä, siitäkin on kuulemma hyötyä.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Terveys