Huomasitte kai, että palasin jokunen tovi sitten tyttökaverista sinkkuäidiksi. Ilman itkua ja draamaa, ihan miellyttävissä tunnelmissa. En kuitenkaan siksi, että nimenomaan haluaisin olla yksin tai ilman parisuhdetta.

Ystävän painostuksella ja sohvalla sekä toisen siiderin kohdalla suostuinkin sitten lataamaan puhelimeeni diginatiivien deittisovellus Tinderin. No jos nyt ihan vaan mielenkiinnosta katson että miten se ylipäänsä toimii. Siis sillä lailla ammatillisessa mielessä, kun täytyyhän uudet viestintäkanavat tuntea. Vastahan tässä yksi suhde päättyi, olisi varmaan hyvä olla ihan itsekseen ja kuka niitä turhia treffejäkään enää jaksaa. Että jos nyt sitten kaverin mieliksi ja iltaviihteeksi vähän katseltaisiin tarjontaa sillä lailla täysin leikkimielellä.

Vähän niin kuin ostaisi kotiin pussillisen irtokarkkeja ja kertoisi syövänsä niitä vasta huomenna.

Yks kaks mobiilissa on mieskirjasto, jota selailee vaivihkaa bussissa, päiväkodin eteisessä ja toimiston nurkassa. Vasemmalle vätykset, vatsalihastensa esittelijät ja vihaisen oloiset, oikealle muutama harva mukavalta vaikuttava. Pähkäilyä etiketistä: mitä matchille tehdään, aloittaako mies keskustelun vai pitääkö olla aloitteellinen feministi, saako virhehipaisun peruttua? Mikä ihme on superlike ja miksi kaikki kertovat pituusmittansa? Alun haparoinnissa pyyhkäisin epähuomiossa oikealle tyypin, jonka kanssa olen jo käynyt treffeillä parisen vuotta sitten. Yksillä treffeillä. Huono match, ei ole tarvetta uusia.

Minulla on sangen kirjava nettideitti -track record, ja silmäni on aika hyvin harjaantunut bongaamaan potentiaaliset deittikumppanit. Leijonariipus, ”osaa puhua ja pussata”, elämänsä pelastajaa odottava tai moottoripyörän selässä poseeraava uros saa minulta irvistyksen ja hylkäystuomion. Tinderin nopeus ja armottomuus oli kuitenkin uutta. Samaten yllätyksenä tulivat miesehdokkaiden toistuvat valokuvateemat: 1. minä koiran kanssa 2. minä häissä (ei sentään omissa?), 3. minä kuuden eri extreme-harrastuksen parissa. Jokerina paikallinen erikoisuus – Tampereen Torni-hotellin kattoterassilla napattu selfie. Ei, se ei ole uniikkia enää kahdennenkymmenennen kuvan kohdalla.

Itsehän näytän miltä näytän, ja koetan kolmella lauseella kertoa sen olennaisimman. Kiva, fiksu ja kärsimätön, kaksi lasta joita en ota mukaani treffeille. Onhan se ihan kutkuttavaa tarkistaa, tarttuuko joku tällaiseen painolastiin ja kohtaavatko katseet virtuaalisella baaritiskillä.

Kerrotaan, että kasvokkaiskohtaamisessa ensivaikutelma syntyy seitsemässä sekunnissa. Suunnilleen sama aika taitaa kulua siihen, kun tinderöivä treffihaaveilija vilkaisee valokuvaa, klikkaa esiin lyhyen esittelytekstin ja tekee päätöksen jatkomahdollisuuksista. Koska olen tällainen nihkeä nirsoilija, enkä oikeastaan kaipaa ihan ok -treffejä, näytän vihreää valoa vain jos jonkinlainen kiinnostus herää ihan oikeasti. Jos mies näyttää hyvältä, asuu lähellä, kirjoittaa kauniisti…ja kertoo kaipaavansa seuraa seikkailuilleen maailman toiselle laidalle laskettelun ja laskuvarjohyppelyn merkeissä, palaan omaan realistiseen jauheliha-arkeeni ja valitsen vasemman vaihtoehdon.

Olen avoin uusille tuttavuuksille ja yleensä uskon ihmisistä hyvää, mutta muinaiseen villiin sinkkukesään sijoittuva treffihistoriani toi vastaan monen sortin mieseläjää. Treffiseurana on ollut laumastaan karkaileva lestadiolaisnuorukainen, epäsiisti sosiaalitukien aalloilla ajelehtija ja ”eronnut” kaksosten isä, jonka vaimon kanssa kävin absurdia viestinvaihtoa muutaman kuukauden kuluttua tapaamisesta. Kirjaimina kiinnostavalta vaikuttava kandidaatti on voinut olla livenä tuppisuinen tumpelo tai omat toiveeni ”kevyestä tapailusta” on tulkittu selväksi kutsuksi seksisuhteeseen. Tinderissä tunnelma on kaikin puolin kevyempi, ja vastaan onkin tullut paikallispolitiikkoa, tv:stä tuttua koomikkoa ja toimistolla päivittäin kohtaamani heppuli (kuinka kiusallista!). Yhtä pinnallista ja piinallistahan tuo virtuaalipälyily on kuin mikä tahansa tanssilattialla tuijottelu tai kuntosalilla kiinnostavien hahmojen kyräily. Ja ihan yhtä riskaabelia on lähteä elokuviin somessa seuraan liittyneen kuin kadulla vastaan kävelevän kanssa.

Olin vasta oppinut käyttämään sovellusvalikkoni uusinta tulista tulokasta, kun sain jo kutsun treffeille. Eräs ystävä oli kauhuissaan – joko taas! Hän ei ollut vielä päässyt yli aiemmistakaan. Toinen kaveri (samainen, jonka vuoksi koko treffikanavan avasin) oli innoissaan ja usutti heittäytymään. Itse kohautin olkiani, kai olisi parasta käydä nopeasti pettymässä ja palata sitten itkemään ikuista yksinäisyyttä sohvanmutkaan suklaalevy kainalossa. Jostain syystä päivällinen uuden ihmisen kanssa jännittikin enemmän kuin ennen, pienistä viesteistä kasvoi kutkuttavia odotuksia. Menetin puolet ikävuosistani miettiessäni mitä mikin lausahdus tarkoitti ja minkä paidan pistäisin päälleni.

Ensimmäinen mätsäys saattaa päätyä vuorokauden kestäville ensitreffeille. Ja kun tarpeeksi hulluna heittäytyy, voi ajautua vaikka vieraaseen kaupunkiin kuuntelemaan paikallista punk-bändiä ja seisoskelemaan lähekkäin tuulivoimalan huminassa. Saattaa jopa saada satakuntalaisen suusta ulos sen kaikista kauneimman kohteliaisuuden: ”Et sääkää iha paska tyyppi oo.” Toki saattaa myös pettyä, hypätä väärään suuntaan tai päätyä piankin lähtöruutuun. Mutta pelko on pahin este onnelle, uskalluksella sitä on ennenkin unelmia saavutettu. Jos tästä ei jää muuta käteen, niin ainakin poskilihakset vahvistuvat jatkuvasta hymyilystä.

Eli siis: Tinderille viisi tähteä, omalle elämälle yksi erityisen kirkas ylimääräinen.