Itsenäisyydestä

Liekö syynä äidinmaidosta imetty tasapäisyyden tavoite, karaisemalla kasvattava ilmasto vai jokin aivan muu: maassamme on tapana pärjätä itse. Itsenäisyys on kansallisella tasolla toki tykinlaukausten ja iltapukujen arvoinen, mutta kannattaako yksittäisen ihmisen pyrkiä itsenäisyyteen? Pitäisikö meillä ennemminkin olla enemmän sisua avunpyyntöön ja rahkeita lähimmäisenrakkauteen?

Suomalainen nainen on maailman mittakaavassa aika lähellä vastakkaisen sukupuolen oksaa tasa-arvopuussa. Täällä omat rahansa tienaava ja sähkölaskunsa maksava nainen on normi, ravintolalasku pistetään pennilleen puoliksi ja oven avaava herrasmies voi saada syytteen sovinismista. Itsellisen emännän tulee hallita tukossa olevat putket ja seinään porattavat reiät, kurotettava ylähyllylle jakkaran avulla ja turvattava selustansa eläkevakuutuksella.

Minäkin olen tottunut pärjäämään itse. Osaan pitää huolen kodista, kehosta, kukkarosta ja kakaroistakin. Täytän veroilmoituksen, maksan vuokran, varaan hammaslääkärin (ai niin joo) ja tarpeeksi kauramaitoa kaappiin. Valjastan vain välineet avukseni: herätyskellon aamuksi, television lastenohjelmat tiskaustunniksi ja nakkipaketin joka toiseksi perjantaiksi.

Mutta en minäkään kaikkeen pysty, enkä haluaisikaan. Ulkoistan varhaiskasvatusvastuun ilomielin koulutetuille ammattilaisille ja pyydän naapurista jaffa-apua vatsataudin keskellä. Olen myös entistä enemmän alkanut käyttää palkkaeurojani palveluihin: vaatekaupassa luotan myyjän sanaan ja arvioon, kahvini saa mieluusti keittää joku muu ja kotisiivouksesta haaveilen kaiken aikaa.

Tiedän kuitenkin sen turhautumisen tunteen, joka iskee kun omat kyvyt eivät riitä ja on pakko pyytää apua. Töissä hermostun, kun html-taitoni loppuvat kesken ja joudun ottamaan koodarin käsipuoleen. Lastenhoitoapua tarjoavalle varamummolle tunnen aina olevani kiitollisuudenvelassa, vaikkei kuulemma ole syytä. Kerrossängyn kasaamisestakaan en voi kantaa täyttä ylpeyttä, koska en nyt vaan ihan kyennyt yksin nostamaan yläsänkyä alasängyn päälle. Kun pyörittää itse omaa arkeaan, alkaa jo unohtaa avun mahdollisuudet: ruokakauppareissua tai roskien vientiä ei tässä huushollissa hoida kukaan muu, vaikka kuinka toivoisin. Asukuvatkin täytyy ottaa itse eteisen peilistä.

itse2.jpg

Väitän, että nimenomaan toisten auttamista tämä kaamosmasennukseen vaipuva kansakunta kaipaisi. Sitä, ettei aina oltaisi niin pirun itsenäisiä ja pärjääviä. Että ei hampaat irvessä puskettaisi harmaan kiven läpi vaan pyydettäisiin kaverilta jeesiä, otettaisiin vastaan se kiven ympäri kiertotietä tarjoavan kuskin tarjous. Että ei uskottaisi jokaisen äidin olevan paras lapselleen ihan joka hetki, vaan kysyttäisiin kuulumisia, vapautettaisiin toviksi vastuusta, otettaisiin vauva hetkeksi omille käsivarsille. Että ei palautettaisi astioita tarjottimella kahvilan nurkassa tönöttävään kärryyn, vaan pidettäisiin fikauskokemus kaukana arkisesta tahmasta.

Minä olen pyytänyt äidiltä villasukat ja entiseltä puolisolta hoitoapua keskellä yötä. Olen käyttänyt ystäviä muuttoapuna ja poikaystäviä selänpesijöinä. Kun olen erokriisin keskellä soittanut hätäpuhelun ja saanut veroeuroilla kustannettua kotiapua, minua kehuttiin rohkeudesta, vaikka koin olevani heikompi kuin koskaan. Ihmisten aidon auttamishalun huomaaminen on täyttänyt sydämen kiitollisuudella, joka on koko elämän onnellisuuden kannalta ehkä se tärkein tunne heti rakkauden jälkeen.

Kun saa apua, muuttuu itsekin helpommin auttajaksi. Itsenäinenkin tarvitsee toisia, ilman yhteisöä olisi miltei mahdoton pysyä elossa. Minä tarvitsen arkeeni ihmisiä, joille voi jakaa tunteet ja tuiskut, surut ja suhdesotkut. Tarvitsen apukäsiä perheen pyörittämiseen ja lähikahvilan cappuccinoja tekemään aamuistani auvoisampia. Näistä avuista olen valmis antamaan jotain takaisinkin, olkoon se sitten vastapalveluksia tai riihikuivaa rahaa. Tai sitten ihan vain pieni kaunis sana nimeltänsä kiitos.

(Tarvitsisin myös ihmisen poraamaan seiniini niitä reikiä, saa ilmoittautua.)

Tänään juhlitaan 98-vuotiasta Suomea. Siniristiliput läimivät tankoja rankkasateessa, päivä on kääntynyt jo harmaasta pimeäksi. Oman päiväni tärkein elämys oli keittiössäni syntynyt maitokahvi, jota en keittänyt, lämmittänyt, vaahdottanut tai tarjoillut itse. Se hymyilytti aika lailla.

itse1.jpg

Hyvää itsenäisyyspäivää! Ollaan hyviä myös toisillemme.

Suhteet Oma elämä Uutiset ja yhteiskunta

Miehet Tinderissäni

Huomasitte kai, että palasin jokunen tovi sitten tyttökaverista sinkkuäidiksi. Ilman itkua ja draamaa, ihan miellyttävissä tunnelmissa. En kuitenkaan siksi, että nimenomaan haluaisin olla yksin tai ilman parisuhdetta.

Ystävän painostuksella ja sohvalla sekä toisen siiderin kohdalla suostuinkin sitten lataamaan puhelimeeni diginatiivien deittisovellus Tinderin. No jos nyt ihan vaan mielenkiinnosta katson että miten se ylipäänsä toimii. Siis sillä lailla ammatillisessa mielessä, kun täytyyhän uudet viestintäkanavat tuntea. Vastahan tässä yksi suhde päättyi, olisi varmaan hyvä olla ihan itsekseen ja kuka niitä turhia treffejäkään enää jaksaa. Että jos nyt sitten kaverin mieliksi ja iltaviihteeksi vähän katseltaisiin tarjontaa sillä lailla täysin leikkimielellä.

Vähän niin kuin ostaisi kotiin pussillisen irtokarkkeja ja kertoisi syövänsä niitä vasta huomenna.

DSC_0457.JPG

Yks kaks mobiilissa on mieskirjasto, jota selailee vaivihkaa bussissa, päiväkodin eteisessä ja toimiston nurkassa. Vasemmalle vätykset, vatsalihastensa esittelijät ja vihaisen oloiset, oikealle muutama harva mukavalta vaikuttava. Pähkäilyä etiketistä: mitä matchille tehdään, aloittaako mies keskustelun vai pitääkö olla aloitteellinen feministi, saako virhehipaisun peruttua? Mikä ihme on superlike ja miksi kaikki kertovat pituusmittansa? Alun haparoinnissa pyyhkäisin epähuomiossa oikealle tyypin, jonka kanssa olen jo käynyt treffeillä parisen vuotta sitten. Yksillä treffeillä. Huono match, ei ole tarvetta uusia.

Minulla on sangen kirjava nettideitti -track record, ja silmäni on aika hyvin harjaantunut bongaamaan potentiaaliset deittikumppanit. Leijonariipus, ”osaa puhua ja pussata”, elämänsä pelastajaa odottava tai moottoripyörän selässä poseeraava uros saa minulta irvistyksen ja hylkäystuomion. Tinderin nopeus ja armottomuus oli kuitenkin uutta. Samaten yllätyksenä tulivat miesehdokkaiden toistuvat valokuvateemat: 1. minä koiran kanssa 2. minä häissä (ei sentään omissa?), 3. minä kuuden eri extreme-harrastuksen parissa. Jokerina paikallinen erikoisuus – Tampereen Torni-hotellin kattoterassilla napattu selfie. Ei, se ei ole uniikkia enää kahdennenkymmenennen kuvan kohdalla.

Itsehän näytän miltä näytän, ja koetan kolmella lauseella kertoa sen olennaisimman. Kiva, fiksu ja kärsimätön, kaksi lasta joita en ota mukaani treffeille. Onhan se ihan kutkuttavaa tarkistaa, tarttuuko joku tällaiseen painolastiin ja kohtaavatko katseet virtuaalisella baaritiskillä.

 

Kerrotaan, että kasvokkaiskohtaamisessa ensivaikutelma syntyy seitsemässä sekunnissa. Suunnilleen sama aika taitaa kulua siihen, kun tinderöivä treffihaaveilija vilkaisee valokuvaa, klikkaa esiin lyhyen esittelytekstin ja tekee päätöksen jatkomahdollisuuksista. Koska olen tällainen nihkeä nirsoilija, enkä oikeastaan kaipaa ihan ok -treffejä, näytän vihreää valoa vain jos jonkinlainen kiinnostus herää ihan oikeasti. Jos mies näyttää hyvältä, asuu lähellä, kirjoittaa kauniisti…ja kertoo kaipaavansa seuraa seikkailuilleen maailman toiselle laidalle laskettelun ja laskuvarjohyppelyn merkeissä, palaan omaan realistiseen jauheliha-arkeeni ja valitsen vasemman vaihtoehdon.

Olen avoin uusille tuttavuuksille ja yleensä uskon ihmisistä hyvää, mutta muinaiseen villiin sinkkukesään sijoittuva treffihistoriani toi vastaan monen sortin mieseläjää. Treffiseurana on ollut laumastaan karkaileva lestadiolaisnuorukainen, epäsiisti sosiaalitukien aalloilla ajelehtija ja ”eronnut” kaksosten isä, jonka vaimon kanssa kävin absurdia viestinvaihtoa muutaman kuukauden kuluttua tapaamisesta. Kirjaimina kiinnostavalta vaikuttava kandidaatti on voinut olla livenä tuppisuinen tumpelo tai omat toiveeni ”kevyestä tapailusta” on tulkittu selväksi kutsuksi seksisuhteeseen. Tinderissä tunnelma on kaikin puolin kevyempi, ja vastaan onkin tullut paikallispolitiikkoa, tv:stä tuttua koomikkoa ja toimistolla päivittäin kohtaamani heppuli (kuinka kiusallista!). Yhtä pinnallista ja piinallistahan tuo virtuaalipälyily on kuin mikä tahansa tanssilattialla tuijottelu tai kuntosalilla kiinnostavien hahmojen kyräily. Ja ihan yhtä riskaabelia on lähteä elokuviin somessa seuraan liittyneen kuin kadulla vastaan kävelevän kanssa.

 

Olin vasta oppinut käyttämään sovellusvalikkoni uusinta tulista tulokasta, kun sain jo kutsun treffeille. Eräs ystävä oli kauhuissaan – joko taas! Hän ei ollut vielä päässyt yli aiemmistakaan. Toinen kaveri (samainen, jonka vuoksi koko treffikanavan avasin) oli innoissaan ja usutti heittäytymään. Itse kohautin olkiani, kai olisi parasta käydä nopeasti pettymässä ja palata sitten itkemään ikuista yksinäisyyttä sohvanmutkaan suklaalevy kainalossa. Jostain syystä päivällinen uuden ihmisen kanssa jännittikin enemmän kuin ennen, pienistä viesteistä kasvoi kutkuttavia odotuksia. Menetin puolet ikävuosistani miettiessäni mitä mikin lausahdus tarkoitti ja minkä paidan pistäisin päälleni.

Ensimmäinen mätsäys saattaa päätyä vuorokauden kestäville ensitreffeille. Ja kun tarpeeksi hulluna heittäytyy, voi ajautua vaikka vieraaseen kaupunkiin kuuntelemaan paikallista punk-bändiä ja seisoskelemaan lähekkäin tuulivoimalan huminassa. Saattaa jopa saada satakuntalaisen suusta ulos sen kaikista kauneimman kohteliaisuuden: ”Et sääkää iha paska tyyppi oo.” Toki saattaa myös pettyä, hypätä väärään suuntaan tai päätyä piankin lähtöruutuun. Mutta pelko on pahin este onnelle, uskalluksella sitä on ennenkin unelmia saavutettu. Jos tästä ei jää muuta käteen, niin ainakin poskilihakset vahvistuvat jatkuvasta hymyilystä.

Eli siis: Tinderille viisi tähteä, omalle elämälle yksi erityisen kirkas ylimääräinen.

Muoti Oma elämä Rakkaus Ostokset