Marraskuu, kuoleman kuukausi.
Olen aina vähän pelännyt tätä. Kylmää, pimeää kuukautta, joka murjottaa autuaan alkusyksyn ja uutta toivoa valollaan valavan keskitalven välissä. Viimeistään nyt huomaa heijastimen tarpeen sekä mennessä että tullessa, havahtuu veivaamaan lämpöpattereiden termostaatteja kohti kolmosta ja viettää kaiken ajan villasukkiin verhoutuneena. Kun säätilalla on suora yhteys mielentilaan, tuntuu kiiltävän mustana luimiva marraskuu aina etukäteen ajanjaksolta, jonka haluaisi mieluiten harpata kokonaan ylitse.
Olen kuitenkin alkanut muuttaa suhtautumistani vuoden toiseksiviimeiseen kuukauteen, vaikkei se viime vuosien kokemusten valossa olekaan ollenkaan loogista.
Toista lasta odottaessa puolitosissani naureskelin sille kauhukuvalle, jossa en mitenkään pääsisi ulos ovesta kaksivuotiaan ja vastasyntyneen kanssa. En tuolloin aavistanut miten musta talvestani olikaan tulossa. Oletuksenani oli ylitsepääsemätön pukemisrumba, sohjoiset kadut joilla tuplarattaat eivät kulkisi eteenpäin, sysipimeä puisto jossa saisin pönöttää yksin ja palelluttaa varpaani. Kun sitten kaksikuinen vauva käsivarsillani sain kohdata tiedon siitä, että minut oli vaihdettu toiseen, tuntui kahden lapsen sujauttaminen talvihaalareihin arjen helpoimmalta asialta. Jotenkin sekin talvi kuitenkin meni, muuttui harmaana vellovasta epävarmuudesta uudeksi uljaaksi elämäksi.
Ehkä tähtiini onkin kirjoitettu parisuhteiden kariutumista nimenomaan vuoden pimeimpien päivien kohdalle: vuosi sitten palauduin tyttökaverista sinkkuäidiksi, ja nyt tein sen taas. Sen kolmen vuoden takaisen pohjakosketuksen jälkeen erot kuitenkin tuntuvat vähemmän ja sattuvat eri kohtiin, eivätkä hetkauta perusarkea kovinkaan pahasti. Vaikka nyt päätös oli omani, ei tämä silti mikään tavoiteltu tila ole – mieluummin olisin kainalossa kuin avautuisin hiljaisessa huoneessa hohtavalle tietokoneen näytölle.
Kiitän kaikkea kokemaani siitä, että tunnen paitsi itseni, myös toiveeni entistä paremmin. Olen taatusti hankala ja vaadin paljon, mutten tahdo tyytyä. Painolastini pyörii jaloissa ja mielessä, mutta uskon silti olevani ihan kohtalaisen kelpo kumppani. Nyt minun kuulemma kannattaisi hengitellä hetki ihan itsekseni, mutta koska olen kärsimätön ja ehkä liiankin nopea liikkeissäni, on puhelimeen ladattu Tinder ja kalenteriin treffi-ikkuna. Jospa sitä kävisi vaikka kerran pettymässä oikealle pyyhkäisemäänsä ennen kuin vajoaa lopputalveksi yksinäisyyden synkkään syleilyyn. Onneksi on Hottikset ja Ensitreffit alttarilla, jotka pitävät kaltaiseni haaveilijankin kiinni realistisessa parisuhdekäsityksessä.
Kuluneet marraskuun ensimmäiset päivät ovat olleet poikkeuksellisia, kuumempia kuin koskaan. Aurinko lämmittää lempeämmin kuin juhannuksena, ulkovaatteissa on saanut palata askeleen taaksepäin. Iltaisin olemme katselleet pinkkinä hohtavia muumipilviä, aamuisin olen hämmästellyt häikäiseviä säteitä. En millään muista ostaa kaupasta lamppuja loppuunpalaneiden tilalle, joten vietämme iltamme juhlavalaistuksessa ja lapset lusikoivat puuronsa puolipimeässä keittiössä.
Mutta missä sinä viivyt, masentava marraskuu? Ehkä se odottaa kulman takana, vaanii meitä kepeän mielen kanssa kommelluksesta toiseen koikkelehtivia. Kurjuuden maksimoimiseksi aloitin herkkulakonkin! Kieltäydyin kahvin kanssa tarjotusta konvehdista ja työkaverin leipomista kekseistä. Sorruin sitten kaapista löytyneisiin irtokarkkeihin ja söin lapsilta salaa yhden ikivanhan tikkarin. Tämän tunnustuksen myötä on tarkoitus elää herkuitta jouluun saakka, ihan vaan jotta olo olisi parempi.
Lapsetkin aloittivat syyssairastelun, juuri kun olin koputellut kaikki puupinnat läpi kolmevuotisneuvolassa ja päivitellyt terveitä papereitamme. Flunssa tuli taloon ja olemme nuhjanneet viime päivät neljän seinän sisällä. Huomenna toivon pääseväni töihin, ettei kodin siisteystaso karkaa aivan käsistä. Tänään olen nimittäin imuroinut, pyyhkinyt, pessyt, pyykännyt sohvapäällisiä ja pyöräyttänyt makuuhuoneen sisustuksen ympäri niin, että nukkumasoppeni tuntuu taas jotenkin uudelta. Samalla olen jälleen huomannut, kuinka lapset toden totta ovat kasvaneet: voin asettaa arvokkaita ja rikkoutuvia esineitä alle metrin korkeudelle ja pöytälampun sängynpäätyyn, kenenkään ei tarvitse enää edes päästä rattailla parvekkeelle. Voin pyytää pienokaisia viemään omat vaatteensa pyykkikoriin ja nalkuttavaksi naiseksi kovaa vauhtia kasvava kuopus itse huomauttelee petaamatta jääneistä sängyistä. Enää ei tunnu kovin vaivalloiselta edes se, että ahtaassa eteisessä pitää saada kaksi kertaa yhdeksän vaatekappaletta päälle (ja jotain itsellekin) ennen uloslähtöä. Tänään heivasin potankin varaston uumeniin ja pistin samalla poistomyyntiin vessalukemistona toimineen sivukirjaston. Hassua, miten kylpyhuoneeseen ilmestyi yks kaks ihan tyhjä nurkkaus.
Töissä marraskuu maistuu kiireeltä: tietyt tavoitteet pitää saavuttaa ennen joulua, tehtävälistani tuntuu pidemmältä kuin työtunnit. Koetan kalenterissani sovittaa yhteen aika monta urasuunnitelmaa, täysin siinä onnistumatta. Tasan vuosi sitten aloitin täydennyskoulutuksen yliopistolla, tutustuin viiteentoista mahtavaan viestintäihmiseen ja aloitin ammatillisessa elämässäni aivan uuden vaiheen. Nyt olemme kaikki tahoillamme, mutta silti suunnittelemme suuria tuleville vuosille ja yritämme jälleen saada doodlattua sopivan pikkujoulupäivämäärän. Taas on yksi viiteryhmä, jossa voi päivitellä ajan kulumista. (Ja taas yksi postaus, jossa pyydän anteeksi kännykkälaadun kuvia – kamera kun kököttää toimistolla.)
Ja missäkö on tämän kirjoituksen punainen lanka? Ehkä piilossa sen kerän sisällä, josta käsistään kätevämmät kutovat lämpimiä lahjoja. Tai ehkä se repsottaa siitä villaviltistä, johon kaikkien sääntöjen mukaan nyt pitäisi käpertyä, pitäisi sytyttää kynttilät ja juoda teetä ja nauttia tästä pimeydestä. Saattaa se olla myös solmittuna sormeni ympärille, muistutttamaan siitä mikä kaikki onkaan nyt hyvin, kalenterin hönkimästä kalmasta huolimatta.
