Inkerin vikaa

25.10.2015 sanna inkeri

Hankitut ominaisuudet eivät periydy

Tuntuu siltä kuin puut olisivat pudottaneet viimeiset lehtensä yhdellä oksankohautuksella. Huoahtaneet, todenneet että ehkä tämä oli tässä, puhaltaneet ulos vihoviimeiset vihreät henkoset ja karistaneet kellertävissä sävyissä märkänä väreilleen peitteen rippeet päältään. Lehtipeitteet makaavat maassa, takertuvat kengänpohjiin ja liikahtavat laiskasti lätäköiden reunoilla. Sade tekee kaduista liukkaita, pilvet halaavat kaupungin värittömäksi. Kellojen viisareita koitettiin siirtää kohti valoa, mutta koko päivä nauraa ihmisten epätoivoiselle yritykselle kaikella harmaudellaan.

Ja minulla on ikävä lapsiani.

Kaksi vuotta sitten, kun koin ensimmäisen lapsivapaan viikonloppuni, olin hämmennyksestä hurmoksessa ja mahdollisuuksista muikeana. En tarkalleen muista mitä kaikkea tein, mutta oletettavasti suhasin jumpassa tai uimahallissa, söin halloumisalaattia hiljaisessa keittiössä ja join toisenkin lasillisen viiniä ystävän kanssa. Tuolloin arkipäivät kahden lapsen kanssa olivat sen verran täyteläisiä, että viikonloppu ilman velvoitteita tuntui kepeältä höyheneltä, jolla sai kutitella ihan vaan itseään.

Itse asiassa kaivoin esiin blogitekstin, joka on päivätty 20.10.2013, ja löysinkin valokuvia pizzalaatikoista ja punaviinistä, popcornista ja puhtaista lakanoista. Silloin kirjoitin:

Olen saanut sisustaa ja siivota, syödä pizzaa ja siemailla viiniä. Supatella syvällisiä, snäksätä sohvalla, seurustella ja suukotella. Siristellä silmiä syysauringossa ja kietoa käpälät kuuman teemukin ympärille. Surrakin sain, mutta ihan vähän vain. Nyt alkaa uusi aika, ihan uudelta tuntuvassa kodissa. Sisustus pyörähti kummien avustuksella uusiksi, lapset uinuvat lastenhuoneessa, ja aamuaurinko paistaakin nyt äitin makuuhuoneeseen. Vähän on vaikeaa ja haikeaa, mutta nyt on oikea aika tälle luopumiselle. Latteni kuitenkin tilasin soijamaidolla, vanhasta muistista. Yhden yhden vanhemman vapaaviikonlopun aikana ehti tapahtua monta muutosta. Siinä sivussa oli aika ihanaa – myös se nukkuminen, ilman pieniä häiriköitä.

Voi kuinka tuo tuntuukaan kaukaiselta. Tuolloin imetysväliä pidempi aika erossa pikkuisista tuntui mullistavalta, ehkä herkältä ja haikealta, muttei koskaan ikävältä. Niin karulta kuin se ehkä kuulostaakin, olin yleensä perjantai-iltapäivään mennessä saanut lapsista sen verran tarpeekseni, että kestin pari yksinäistä yötä vallan mainiosti. Kahden vuoden joka toisen viikonlopun jälkeen on sitten tullut tämä sunnuntai-illan tunne, jossa meinaan naputella Whatsappiin ”voiskohan lapset tulla jo tänään mulle” ja yritän psyykata itseni ajattelemaan, että kyllä tämä oma rauhakin on arvokasta.

Mitä siis on tapahtunut? Lapsista on tullut isompia, helpompia, itsekseen pärjääviä ja koko ajan vähemmän hoivaa ja hösäämistä tarvitsevia. He leikkivät kaksin, pukevat yksin, huutavat vessasta kun tarvitaan pyyhkijää. Ketään ei tarvitse kanniskella, syöttää tai sylitellä keskellä yötä. Työpäivinä lapset ovat useamman tunnin päiväkodissa kuin hereillä kotona, heillä on ihan omat sosiaaliset ympyränsä joissa yritän pysytellä edes ulkokehällä kuuntelemassa. Kun nelivuotias oppi lukemaan ja vaati itse tavata iltasadun itselleen ja pikkusiskolle, parahdin tulleeni täysin tarpeettomaksi. (Tämä oli onneksi innokkaan lukijan vaihe vain, ja nukutukseen kuuluu edelleen kahden kirjan mittainen lukuhetki, jossa minä olen äänessä.) Nyt minulla on enemmän omaa aikaa myös heidän kanssaan, ja omalla ajalla enemmän tilaa kaipaukselle.

Lapsillani on onnekas asema, heillä on kaksi rakastavaa vanhempaa ja kaksi turvallista kotia. He lähtevät isänsä luokse iloisina ja palaavat aina tohkeissaan takaisin. Minä piilotan ikäväni hyvästien hetkellä, mutisen sen vasta pieneen kuontaloon kun sellainen palaa kotiin. Joskus kuopus ei tahtoisi mennä isän luokse (koska isä on poika!), joskus esikoisen riemunkiljahdukset isän hakuvuorosta tuntuvat epäoikeutettuna pistona omassa äitisydämessäni. Tajuan oman epätasa-arvoni, kun käytän sanamuotoa isin kotona mutta kavahdan, kun lapsi kertoo jonkin asian olevan äidin luona. Asetelma ei enää ole se, että minä saan tasaisen arjen pullataikinan ja toinen vanhempi parhaat rusinat, mutta omistushalua koko pellillisestä on silti vaikea välttää.

Ja jos joku juuri nyt kertoisi kadehtivansa eronneen äidin puolivapaata arkea humputteluineen ja harrastusmahdollisuuksineen, haluaisin ojentaa pienen palan kaikkia sisälläni sykkiviä tunteita ja pyytää arvioimaan uudestaan. Olemme rakentaneet perheestämme toimivan ja arjesta onnellisen, mutta en minä haluaisi olla joko-tai-vanhempi, aina joko yksin vastuussa tai sitten jossain muualla.

Kuulen usein, kuinka kuopukseni kanssa muistutamme kasvonpiirteiltämme toisiamme hämmentävän paljon. Itse en osaa yhtäläisyyttä aina huomata, ehkä omat kasvonsa näkee aina vähän vääristyneesti. Valokuvista kyllä ymmärrän, kuinka meillä on samanlaiset söpöt sinisilmät ja niitä kehystävät villit kulmakarvat, jotka takaavat kivuliaita hetkiä pinsettien parissa toisessakin polvessa. Kuopukseni on topakka ja tomera, kertoo itse keksimiään tarinoita nousevalla intonaatiolla, vaihtelee vaatteita mielialan mukaan ja loukkaantuu verisesti jos maailma ei pyöri kolmevuotiaan akselin ympärillä. Ihan kuin minäkin. Ja kun tyttäreni tanssii Antti Tuiskun tahdissa, hymyilee kaikelle pienelle ja söpölle ja himoitsee pinkin lisäksi suklaisia asioita, tiedän että on meissä muutakin samaa kuin hentoiset sääret ja herkkä hymy.

Viisivuotiaani jaksaa hämmentää älyllä ja tarkalla vaistollaan. Hän tuntee kartat paremmin kuin minä, huomaa aamupalaleivän muuttuneen Sveitsin muotoiseksi ja jaksaa lukea kirjoja uudestaan ja uudestaan. Hän luennoi ennen aamukahdeksaa sisarelleen, kuinka ei ole olemassa kahta Tyyntämerta vaikka siltä voisi näyttää ja laskee, että värikyniä on kolme kolmea eli 27 (minultakin kesti hetki hoksata, mistä laskutoimituksesta oikein oli kyse). Kun päivällispöydässä esikoiseni lihapullahaarukka pysähtyy ilmaan ja katse liimautuu maitotölkin kylkeen, muistan kuinka en itsekään lapsena kyennyt keskittymään aamupalaan jos pöydässä oli kirjaimista muodostuvia sanoja. Paremman puutteessa luin vaikka Maamiehen kalenteria tai mehutölkin ravintoaineita. Edelleenkin luen kaiken tekstin minkä näen ja luulen muistavani, että Hirudoid Forte -lääkeaineen vaikuttava aine on mukopolysakkaridipolysulfaatti (muistattehan, tuntuuko joskus siltä että on pakko nostaa jalat ylös?). Tajuan usein vasta jälkikäteen, miksi poikani ei pidä tietyistä asioista – suunnilleen samoista syistä, mistä itse tunnen oloni epämukavaksi väkijoukoissa, saan pasmat sekaisin muuttuneista aikatauluista tai huonon olon katuliituihin koskemisesta. Olkoon erityisherkkyyttä tai muita persoonallisuuden piirteitä, pikkuhiljaa niiden kanssa oppii toimimaan parhaalla tavalla.

On ihmeellistä nähdä palasia itsestään toisissa ihmisissä. Heissä on puolet minua, eikä aina sitä parasta. Samalla geenisysäyksellä on saatu aikaan kaksi kovin erilaista sisarusta, jotka ovat hitsautuneet tiukaksi tiimiksi. On kivaa kun on tollanen pikkusisko leikkikaverina sanoo toinen, ja toinen huhuilee aamulla isoveljensä hereille. He kulkevat käsi kädessä kirjastoon ja asettuvat peräkanaa puurojonoon. He lietsovat toisensa aivan käsittämättömän turhauttaviin kiistoihin, taistelevat siitä kumpi saa olla mikäkin Oktonautti ja saavat draaman aikaan vitamiinipastilleista. Ja joskus he kikattavat omille puuhilleen niin, että on mahdoton päästä hauskuuteen mukaan.

Voin vain kuvitella, millaisia takaumia omat vanhempani saavat katsellessaan seitsemän serkuksen muodostamaa lastenlapsijoukkoa. Siähää olit justii tommonen, saattoi äitini todeta kun ihmettelin tyytyväistä ja kolmatta tuntia päiväunia posottavaa vauvaani. Kyläkaupassa minut muistettiin vuosikymmenten jälkeenkin siitä, kuinka karkkihyllyllä kinuamisen sijaan huusin pää punaisena kaupan keskellä PAKKITAA, ja nyt kuopukseni on yhtä perso tuolle punaiselle vihannekselle. Ja kun joku sukulainen erehtyy ihmettelemään lukutaitoista leikki-ikäistä, kerrotaan että minäkin vaadin hoitopaikassa jotain vaikeempaa luettavaa kun pidin lukuhetkeä vanhemmille lapsille. (Olin jo tuolloin ilmeisen näsäviisas, oivoi.)

On vanhemmuuden upeimpia tunteita, kun tajuaa olevansa uskomattoman ylpeä lapsistaan. Se on isompaa kuin sosiaaliseen mediaan tuutatut se-oppi-kävelemään-videot tai silmäkulmien kyyneleet kevätjuhlan intiaanilaulun aikana. Sitä on kiitollinen, onnellinen, epäuskoinenkin siitä että juuri meistä on kaiken epätäydellisen vanhemmuuden sivutuotteena syntynyt kaksi tuollaista kultaista kimpaletta. Kai siinä on samalla aika pirun ylpeä myös itsestään.

Tämän tekstin tekoaikana vaaleanharmaa taivas muutti sinertävää sävyään monta astetta tummemmaksi. Kaupungin koristeiksi sytytetyt sadat valot on laitettu loistamaan, vastapäisessä talossa kokataan illallista ja pisarat napsuvat ikkunalautaan. Minä kuuntelen Antony and the Johnsonsin Fistful of Lovea ja itken hieman, niin kai minulla on sunnuntaisin ikään kuin tapana.

Suhteet Ystävät ja perhe Vanhemmuus

24.10.2015 sanna inkeri

Sovittelua

Hoksasin tässä yhtenä iltana suihkussa, että minulla ei ole koskaan ollut yhtä aikaa miestä, lapsia ja työtä (eikä ehkä koskaan tule olemaankaan, auts). Tiedänköhän minä siis itse asiassa mitään siitä, miten työ ja perhe yhdistetään sulavasti sopusoinnuksi ja kaikkia osapuolia tyydyttäväksi täydellisyydeksi?

Kuluneen vuoden aikana kuluneet fraasit työn ja perheen yhteensovittamisesta ovat koskettaneet minuakin, ja odotan edelleen missä piilee tämän pyörityksen vaikeus. Onhan arki toki sitä, että asiakastapaamisessa laukusta löytyykin neuvolakortti ja päiväkodin kuravaatelokerosta puuttuu aina yksi hanska juuri oman lapsen kohdalta. Sitä, että aamut ovat minuuttiaikataululla toistettuja suorituksia ja että kodin, työpaikan ja tarhan välisiä etäisyyksiä edetään aina hieman keskivertovauhtia nopeammin. Mutta ainakaan vielä en ole huomannut, että työn tekeminen olisi hankalaa lasten takia tai lasten kanssa oleminen vaikeaa työn vuoksi. Tähän voi toki olla syynsä lyhennetyllä työajalla, joustavalla työyhteisöllä, edellä kuvatun pyhän kolminaisuuden kärkipisteiden kätevällä sijainnilla tai sitten sillä, etten kovin paljoa pingota tämän perhearjen kanssa. Ja tietysti on totta sekin, etten ole neurokirurgi jolle huonot yöunet ovat elämän ja kuoleman kysymys, ja se, että jos huomaan itseni tai lasten kaipaavan vähän enemmän löllöilyä, voin pitää vapaapäivän tai näpytellä työasioita eteenpäin kotoa käsin.

No mutta sulla ei olekaan sitä parisuhdetta, jonka eteen pitää tehdä töitä. Jos oikein kovasti tsemppaan ja yritän visioida arkeeni myös puolison, kai sellaisellekin kohtalaisen helposti löytyisi sijaa. Keksin montakin hetkeä, joissa se puoliso olisi jopa plussaa – ainakin iltayhdeksän jälkeen sohvalla (tai sängyssä, kröhöm). Se, mikä on vaikeampi sovittaa kuvioon, on kaikki ihan oma. Miten ehtiä jumppaan, kuinka keritä lenkkipolulle, koska saa kalentereihin sopimaan kolmen työssäkäyvän äiti-ihmisen tapaamisen jota myös ystävyydeksi jossain kohtaa kutsuttiin?

On aina yhtä riipaisevaa lukea eläköityneiden yritysjohtajien haastatteluja, joissa he toistelevat kuinka olisivat halunneet olla enemmän läsnä lasten elämässä näiden ollessa pieniä. Toisaalta katson kadehtien it-alalla porskuttavia miespuolisia hahmoja, jotka eivät tuo isyyttään tai (anteeksi nyt vain) puuduttavaa talvihaalarivertailua työpalavereihin tai kahvipöytäkeskusteluihin. Minusta on mielettömän hienoa, että sen seitsemän minuutin aikana, jonka kuljen päiväkodin portilta toimiston ovelle (matka-aikaa kylläkin pidentää se mukaan ostettu maitokahvi, jota en vielä osaa aikatauluttaa kotona suoritettaviin aamutoimiin) pystyn vaihtamaan äitivaihteelta työmoodiin, ja joudun kääntämään aivoni muunlaisiin ongelmiin kuin kolmevuotiaan kuontalon letittämiseen. Sama toimii myös toisinpäin: kun nappaan hiekalla kuorrutetut nakerot mukaani, voin raportoida työasiat niinkin syvällisesti kuin no mä tein vähän kirjotusjuttuja ja tietokonejuttuja ja rasittaa loppuillan aivojani lähinnä vastailemalla viisivuotiaan maantiede-visaluihin. Jos päivällä tunsin itseni typeräksi kun näpyttelin vääriä numeroita laskutuspalveluun, voin illalla saada ihailua tietämällä Moldovan pääkaupungin.

Usein naisten puheissa toistuu riittämättömyyden tunne, jota koetaan niin työpaikalla kuin kotona lasten kanssa. Ei olla tarpeeksi läsnä legoleikeissä, ei täysillä mukana virkistyspäivissä, eikä ehkä pystytä siihen sadan ja kymmenen prosentin työsuoritukseen johon vain itseensä keskittyvällä parikymppisellä sinkkumiestyökaverilla on mahdollisuus. Tämä saa aikaan sen, että aina on liian vähän jotakin tai ainakin väärässä paikassa. Mutta tuleeko riittämättömyys ulkoa vai kumpuaako se samasta epävarmuudesta, joka saa naiset vähättelemään osaamistaan työhaastatteluissa tai perfektionismista, jolla kahmitaan kaikki vastuu perhearjen pyörittämisestä omille harteille?

Sain jo aiemmin kommenttilaatikossa aikaan pienen hurrikaanin, kun ilmoitin ärsyyntyväni jos minut luokitellaan uraorientoituneeksi äidiksi. Koetin selventää asiaa avaamalla sitä, kuinka ylipäänsä herneytän nenäni ulkopuolelta tulevista lokeroista tai ihmisten jaottelusta sellaisiksi tai tällaisiksi. Yritin myös kyseenalaistaa koko käsitettä – kuka puhuu tässä maassa uraorientoituneesta isästä, saatika työssäkäyvästä isästä? Toistamalla tiettyä puhetta pidämme helposti yllä lokeroita ja ennakko-oletuksia, joista itseasiassa haluaisimme eroon. Ihan yhtä lailla ärsyynnyn, jos joku mainitsee ettei ole yhtään kotiäitityyppiä – hyvin usein sen tyypittelyn sisälle kun on rakennettu arvoasteikko, jolla itse halutaan kohota korkeimmalle portaalle.

Minut voisi kai helposti mieltää uraorientoituneeksi: olen hankkinut korkean koulutuksen, haluan tehdä mielekästä työtä ja saada siitä myös palkkaa, tahdon myös edetä tehtäviin joissa saan toteuttaa itseäni ja hyödyntää taitojani. Äitiyttäkään ei käy kiistäminen, kaksi kupeiden hedelmää sen todistavat. Ja olinhan minä neljä vuotta (neljä! vuotta!) kaikki arkipäivät lasteni kanssa kotona (tai naapurissa juomassa kahvia, mutta kuitenkin), joten lienen äitimittarillakin hc-tasoa. Mutta saisinko olla noita asioita erikseen? Saanko olla uraorientoitunut ilman äitiys-aspektia, ja toisaalta äiti ilman työminän vaikutuksia? Käyntikortissani voi lukea viestintäasiantuntija, mutta kerrossängyn kekkalointia kuunnellessani on kommunikaatio-osaamiseni aivan kunniattomalla tasolla. Ja kun tuotan työpuhetta, toivoisin välttäväni aloituksia siis mun kuopuskin just sanoi että.

Viimeistään nyt joku huudahtaa, että älä nyt jumalauta väitä etteikö äitiys vaikuttaisi työntekoon ja työnteko äitiyteen. En väitäkään. En minä voi lähteä työkomennukselle Kiinaan ensi kuussa tai jäädä päivittäin kello viiden jälkeen toimistolle jos haluan välttää lastensuojelun kotikäynnin. En myöskään välttämättä jaksa väsätä täysipainoisia aterioita ihan joka päivä tai leikkiä illalla lasten kanssa prinsessateatteria.

Kaikkein vähiten väitän, etteikö äitiys vaikuttaisi työn saamiseen: lisääntymisikäisen tai jo lapsia pusanneen naisen palkkaaminen on työnantajalle raivostuttava riski, jota ymmärrettävästi halutaan vältellä – ja johon pitäisi poliittisella päätöksenteolla puuttua. Harvassa taitavat olla esimieheni kaltaiset yrittäjät, jotka eivät edes kierrellen utele työhaastattelussa jälkikasvun tulosta tai olosta, jotka myös itse jäävät kotiin kipeän lapsen kanssa tai jotka toivovat etten vastailisi sähköposteihin työajan ulkopuolella, koska on fiksumpaa ottaa iisisti. Toisaalta vakituinen työpaikka säännöllisine työaikoineen on tässä ajassa jo sellainen utopia, että siihen tuskin uskoo edes se sukupuoli, joka ei voi ottaa tasapuolista vastuuta esimerkiksi lapsen synnyttämisestä.

Osallistuin alkuviikosta Mothers in Business -verkoston järjestämään tilaisuuteen, jossa Nuorgamin Emmi puhui perheen ja työn sovittamisesta samaan unelmaan. Emmin perheen kuvio onkin jokseenkin hengästyttävää kuultavaa: kaksi vuoden ikäerolla syntynyttä lasta, jotka eivät ole säännöllisessä päivähoidossa ja kaksi vanhempaa, jotka työskentelevät yrittäjinä hyvinkin epäsäännöllisin työajoin. Emmi esitteli tilastoja vanhempainvapaiden naispainotteisuudesta ja nosti esille yhteiskuntapolitiikan ongelmia tasa-arvoisen vanhemmuuden toteutumisessa. Itseäni jäi tilaisuuden päätyttyä mietityttämään: onko työn ja perheen yhteensovittaminen mahdollista vain, jos kuviossa on mukana kotona lapsia hoitava isä? Kun on itse käynyt läpi pikkulapsiajat, joissa miehen kotiinjääminen olisi ollut mahdottomuus (joko taloudellisista tai muista syistä), tuntuu koti-isyyden vaatimus pistona sydänlihaksessa. Miten sovitamme töitä ja perheitä yhteen me, joilla ei ole isyysvapaalla naisen urakehitystä buustaavaa puolisoa? Itse valitsin ammatillisen harakirin ja tekaisin lapset jo opiskeluaikana, kuvitellen että kuopuksen vauvavuoden jälkeen marssisin hilpeästi töihin ja jättäisin puolison koti-isäilemään seuraavaksi vuodeksi. Kun näin ei tapahtunut, on uraäiti-ongelmiin etsittävä ratkaisuja muualta. Voisiko ratkaisevammassa asemassa sittenkin olla esimerkiksi työelämän yleinen joustavuus, etätyömahdollisuudet ja työajan lyhentäminen? Entä voisimmeko olettaa, että vuoden 2015 isä ottaa ihan omasta tahdostaan tasapuolisen vastuun vauvastaan, ja enemmän korjattavaa löytyisi vaikkapa muinaisiin toimistoaikoihin fiksatuista päiväkotien aukioloajoista, jotka tekevät vuoro-, reissu- ja keikkatyöläisistä tai heidän puolisoistaan hankalia asiakkaita?

Mitenkä se työ ja perhe sitten meidän huushollissa sovitetaan yhteen? Niin, että käydään ruokakaupassa kerran viikossa ja sallitaan saman jauhelihakastikkeen lämmittäminen myös kolmantena iltana. Niin, että opetellaan multitaskaamisen jalo taito ja hämmennetään sitä kastiketta samalla kun osallistutaan työporukan keskusteluun ja piirrellään lasten kanssa. Niin, että lomitetaan omat ja lasten isän työt niin, etteivät päiväkotipäivät veny ja virkistyspäivän jälkeisenä aamuna saa nukkua. Ehkä niinkin, että jätetään työasiat puhelimen ruudun taakse ja piilotetaan puhelin iltayhdeksältä (tässä on vielä opettelua). Niin, että annetaan itselle armoa, keskitytään olennaiseen ja pidetään kalenterissa tarpeeksi tyhjyyttä (en esimerkiksi keksi, missä kohtaa minulla tai lapsilla voisi olla jokin säännöllinen harrastus..). Ja niin, että painostetaan päättäjät tuomaan jotain tolkkua tähän touhuun, eikä innostuta sellaisista hervottomista ehdotuksista kuin työajan pidentäminen tai päivähoitoryhmien kasvattaminen.

Mitä mieltä te olette? Tykätkää tai tyrmätkää, sana on vapaa! Ja jos teillä on hihassanne mainio vinkki perhe-työ-kombon kanssa pärjäämiseen, jaattehan sen muillekin.

Kuva on lainattu Hub Tampereen sivuilta. Tarkkasilmäisimmät ehkä huomaavat, mistä avokonttorissa tunnistaa äidin – hän on se, joka on paikalla ja tekee töitä.

Suhteet Ystävät ja perhe Vanhemmuus Työ