Tekninen henkilö

Työskentelen pienessä it-firmassa. Ohjelmistoalan yrityksessä. Softatalossa. Olen luonnollisesti työyhteisömme ainoa nainen, kummasti korkeimmin koulutettu ja lähestulkoon vanhin (täytänhän ensi kuussa kolmekymmentä). Ryhdikkäänä yritän edustaa yrityksen humanistisiipeä, suodattaa koodareiden kielestä tekniset termit ja löytää ydinviestin kaikista niistä kolmekirjaimisista käsitteistä joita he teksteissään viljelevät. Osin olen jo sulautunut joukkoon – minullakin on PGP-avain, olen kirjoittanut git-komentoja terminaaliin (ja tämähän ei viittaa Ruotsiin lähtevään risteilyalukseen) ja löytänyt jotain aidosti fiilistelyn arvoista WordPressin uudesta versiosta. Olen kuulemma tekninen henkilö, vaikken sitä haluaisi myöntää.

Uuden työn myötä olen löytänyt yhteyden nörttien kanssa muutenkin kuin ensitreffeillä (mikä juttu se sitten on, en tiedä). On kiehtovaa päästä osaksi it-maailmaa, haalia murusia siitä tiedosta joka tätäkin yhteiskuntaa koko ajan enemmän pyörittää. Nämä tyypit tässä tekevät niitä järjestelmiä, joihin me kirjaudumme, joille annamme tietomme ja uskomme salaisuutemme. Joku sopivan noheva voisi varmasti napata tämänkin tekstin, tämän elämän, ja tehdä siitä omansa.

helmi.jpg

Tajuan, miksi Facebook puhuu välillä älytöntä suomea ja melkein käsitän mitä käytännössä tarkoittaa 404 tai palvelimeen ei juuri nyt saada yhteyttä. Opin juuri, miksi junalippua ei kannata ostaa vasta junasta – edes verkkokaupan kautta. Blogimaailmaakin katson uudesta kulmasta: onkohan noilla ylläpito kunnossa, voi miksi kuvat latautuvat noin hitaasti, tuossakin olisi voinut käyttää Maintenance-plugaria. Huvitun itsekin, kun saarnaan tuttaville tietoturvasta kuin oikeakielisyydestä ikään.

Ehkä vain innostun työstäni, ehkä jonkinlainen johdatus on vienyt minut tähän suuntaan. Osaan vieläkin hyräillä parikymmentä vuotta sitten kotiin kannetun modeemin valintaäänen. Ala-asteeni, piskuinen kyläkoulunpahanen sai seinäänsä Microsoft-palkinnon 90-luvun lopulla toteutetusta verkkolehtiprojektista. Yläasteen atk-tunneista muistan vain häiritsevästi tyttöjen olkapäihin nojanneen opettajan ja iäti jatkuneet ja turhilta tuntuneet Word-harjoitukset. Yliopistossa opettelin html-alkeet ja väänsin kasaan verkkosivut, jotka herättäisivät tänä päivänä suunnatonta hilpeyttä. Löysin blogit, tutkin niitä yhden kandintyön verran, perustin myöhemmin omani. Some on vienyt sydämeni, verkkoyhteisöjen voima on vetänyt hiljaiseksi. Olen tavannut lasteni isän kymmenen vuotta sitten chatissä ja tämänhetkisen heilani deittipalstalla, kuvaan aamupalani Instaan ja seuraan alani ilmiöitä Twitterissä.

En ehkä ole diginatiivi, mutta kohtalaisen kartalla kuitenkin. Tunnen verkkoviestinnän, sisällöntuotannon, somen, SEO:n ja sovellukset. Auttamatta olen kuitenkin valovuosia jäljessä teknisessä ymmärryksessä kun vastassa ovat kuusivuotiaana ohjelmoinnin aloittaneet työkaverit. Tunnen itseni dinosaurukseksi, kun esittelen palaverissa ideoitani kynällä paperille piirrettynä tai kun paljastan että ikäiseni (voi luoja) ihmiset käyvät kyllä edelleen kirjastoissa (siis niissä rakennuksissa) oikeita kirjoja lainaamassa. Siis ihan kotiin kassissa kantavat tietoa, eivätkä vain etsi elämyksiään pilvestä (sitä tehtiin silloin joskus, ja vähän eri merkityksellä).

valopallot.jpg

Vähän on vielä matkaa siihen, että osaisin sanoa työskenteleväni it-alalla ilman selittelevää sivulausetta tai huvittunutta hymähdystä. Eilen jätin tietokoneeni töihin – käsittämätön ajatus kollegoille. Puhelimeni osoittaa entistäkin enemmän lopullisen pimahtamisen merkkejä, mutten millään jaksaisi selvittää mikä on minulle sopivin malli ja kuunnella kännykkämyyjän vouhkaamista gigoista ja pikseleistä. Tämä sylissäni kuumeneva kannettava on kulkeutunut kotiini entiseltä appiukolta, jaksaa juuri ja juuri pyörittää yksinkertaisinta käyttöjärjestelmää eikä tahdo löytää langatonta verkkoakaan. Sellainen minulla sentään nyt on: laajakaistamyyjä soitti kerrankin täydellisellä hetkellä (tunsin itseni vähän pettäjäpiispaksi, kun edelleen surffailin entiseltä poikaystävältä ”lainassa” olleella nettitikulla). Modeemin asennuksessa suurin kysymys oli se, miten saisin tuon epäesteettisen johtoja tursuavan möhkäleen piilotettua sisustukseen.

Juuri nyt istun lattialla verkkopiuhan ja virtajohdon välissä, todennäköisesti vain pahennan niskassa juilivaa noidannuolta. En edelleenkään saa aivojani täysin kiedottua sen tekniikan ympärille, joka mahdollistaa näiden sanojen jakamisen kaikille teille siellä. Mutta onneksi joku on siihen kyennyt, keksinyt kaiken tämän, luonut tämän huikean väylän ajatusten kuljettamiselle ilmojen halki. Kiitos heille, ja kiitos teille.

(Ja anteeksi, etten ole hetkeen vastannut kommentteihinne. Luen kyllä jokaisen, ja sydämessä tuntuu kauniiden sanojen kohdalla tökkäys muutenkin kuin virtuaalisesti.)

 

Suhteet Oma elämä Työ Ajattelin tänään

Hääparille

”Sinun jäljiltäsi
katson itseäni;
silmieni ympärillä
onnelliset poimut.”

”After you,
I look at myself;
around my eyes
happy wrinkles.”

Arvoisat juhlavieraat, ihana hääpari. Tänään me juhlimme rakkautta. 
Dear guests, my dearest wedding couple. Today we celebrate love.

”Jos se joskus kosii ja mennään naimisiin, niin sitten ihan vaan johonkin ravintolaan syömään ja that’s it.” Näin totesi muuan neiti joskus muinoin – ehkä noin vuosi sitten. Onneksi nainen saa kuitenkin vaihtaa mielipidettään, ihan niin kuin asuaan juuri ennen kesän tärkeintä juhlaa.

Siispä tänään me juhlimme rakkautta, kaikilla mausteilla. Ja onneksi juhlimme – rakkaus on paras syy järjestää juhlat. 
 

Sanotaan, että rakkaus on mittaamatonta. Mutta ehkä se ei vain välitä mittayksiköistä?

Ehkä rakkaus ei vaan tee koostaan numeroa.
Se ei laske, kuinka monta kertaa toinen ajattelee toista päivän aikana.
Se ei punnitse aamupainoaan tai vertaile senttejä yleisessä saunassa.
Rakkaus ei aseta paremmuusjärjestykseen tunteita, tekoja, anteeksipyyntöjä tai yhdessä nukuttuja öitä.

Rakkautta ei voi mitata, ei punnita eikä puristella. – Mistä sen sitten tunnistaa?

Katseista, kosketuksesta, sydämen takana tuntuvasta täyttymyksestä.

Tänään rakkaus kuultaa sulhasen kalvosinnapeissa ja tuoksuu morsiamen kädessä olevassa kimpussa. Se loistaa pihamaan lampuissa ja kuplii kuohuviinilasin pinnalla. Tänä iltana ilma on kevyt rakkaudesta.

Lopuksi haluan siteerata kolmea oman elämäni tärkeimmistä naisista. Ensin lempirunoilijaani Eeva Kilpeä, jonka sanoilla aloitinkin puheeni. Kilpi kirjoittaa:

”Sinun tuoksusi minussa
monta päivää
monta päivää
rakastan itseäni.”

Toiseksi lainaan kaksivuotiasta tytärtäni, hääparin kummityttöä – joka aloittaa lähes kaikki sanat h-kirjaimella. Hän saattaa nukkua yön omassa sängyssään, ja kiipeää sitten aamulla kainalooni ja kuiskaa:

”Hinä hakattan tinua, hinulla oli tinua ikävä.”

Ja kolmanneksi kerron totuuden omalta äidiltäni, jolla on neljännenkymmenenkolmen vuoden kokemus näistä rakkaushommista. Äiti sanoo:

”Tää on nyt tät.”

 

R ja A,
toivon teille onnea, iloa ja ennen kaikkea rakkautta. Tänä iltana ja aina.

Dearest R and A,
I wish you joy, happiness and most of all love. Today, and always.

 

 

(Puheeni ihanan hääparin juhlassa 8.8.2015)
 

Suhteet Rakkaus