Työskentelen pienessä it-firmassa. Ohjelmistoalan yrityksessä. Softatalossa. Olen luonnollisesti työyhteisömme ainoa nainen, kummasti korkeimmin koulutettu ja lähestulkoon vanhin (täytänhän ensi kuussa kolmekymmentä). Ryhdikkäänä yritän edustaa yrityksen humanistisiipeä, suodattaa koodareiden kielestä tekniset termit ja löytää ydinviestin kaikista niistä kolmekirjaimisista käsitteistä joita he teksteissään viljelevät. Osin olen jo sulautunut joukkoon – minullakin on PGP-avain, olen kirjoittanut git-komentoja terminaaliin (ja tämähän ei viittaa Ruotsiin lähtevään risteilyalukseen) ja löytänyt jotain aidosti fiilistelyn arvoista WordPressin uudesta versiosta. Olen kuulemma tekninen henkilö, vaikken sitä haluaisi myöntää.

Uuden työn myötä olen löytänyt yhteyden nörttien kanssa muutenkin kuin ensitreffeillä (mikä juttu se sitten on, en tiedä). On kiehtovaa päästä osaksi it-maailmaa, haalia murusia siitä tiedosta joka tätäkin yhteiskuntaa koko ajan enemmän pyörittää. Nämä tyypit tässä tekevät niitä järjestelmiä, joihin me kirjaudumme, joille annamme tietomme ja uskomme salaisuutemme. Joku sopivan noheva voisi varmasti napata tämänkin tekstin, tämän elämän, ja tehdä siitä omansa.

Tajuan, miksi Facebook puhuu välillä älytöntä suomea ja melkein käsitän mitä käytännössä tarkoittaa 404 tai palvelimeen ei juuri nyt saada yhteyttä. Opin juuri, miksi junalippua ei kannata ostaa vasta junasta – edes verkkokaupan kautta. Blogimaailmaakin katson uudesta kulmasta: onkohan noilla ylläpito kunnossa, voi miksi kuvat latautuvat noin hitaasti, tuossakin olisi voinut käyttää Maintenance-plugaria. Huvitun itsekin, kun saarnaan tuttaville tietoturvasta kuin oikeakielisyydestä ikään.

Ehkä vain innostun työstäni, ehkä jonkinlainen johdatus on vienyt minut tähän suuntaan. Osaan vieläkin hyräillä parikymmentä vuotta sitten kotiin kannetun modeemin valintaäänen. Ala-asteeni, piskuinen kyläkoulunpahanen sai seinäänsä Microsoft-palkinnon 90-luvun lopulla toteutetusta verkkolehtiprojektista. Yläasteen atk-tunneista muistan vain häiritsevästi tyttöjen olkapäihin nojanneen opettajan ja iäti jatkuneet ja turhilta tuntuneet Word-harjoitukset. Yliopistossa opettelin html-alkeet ja väänsin kasaan verkkosivut, jotka herättäisivät tänä päivänä suunnatonta hilpeyttä. Löysin blogit, tutkin niitä yhden kandintyön verran, perustin myöhemmin omani. Some on vienyt sydämeni, verkkoyhteisöjen voima on vetänyt hiljaiseksi. Olen tavannut lasteni isän kymmenen vuotta sitten chatissä ja tämänhetkisen heilani deittipalstalla, kuvaan aamupalani Instaan ja seuraan alani ilmiöitä Twitterissä.

En ehkä ole diginatiivi, mutta kohtalaisen kartalla kuitenkin. Tunnen verkkoviestinnän, sisällöntuotannon, somen, SEO:n ja sovellukset. Auttamatta olen kuitenkin valovuosia jäljessä teknisessä ymmärryksessä kun vastassa ovat kuusivuotiaana ohjelmoinnin aloittaneet työkaverit. Tunnen itseni dinosaurukseksi, kun esittelen palaverissa ideoitani kynällä paperille piirrettynä tai kun paljastan että ikäiseni (voi luoja) ihmiset käyvät kyllä edelleen kirjastoissa (siis niissä rakennuksissa) oikeita kirjoja lainaamassa. Siis ihan kotiin kassissa kantavat tietoa, eivätkä vain etsi elämyksiään pilvestä (sitä tehtiin silloin joskus, ja vähän eri merkityksellä).

Vähän on vielä matkaa siihen, että osaisin sanoa työskenteleväni it-alalla ilman selittelevää sivulausetta tai huvittunutta hymähdystä. Eilen jätin tietokoneeni töihin – käsittämätön ajatus kollegoille. Puhelimeni osoittaa entistäkin enemmän lopullisen pimahtamisen merkkejä, mutten millään jaksaisi selvittää mikä on minulle sopivin malli ja kuunnella kännykkämyyjän vouhkaamista gigoista ja pikseleistä. Tämä sylissäni kuumeneva kannettava on kulkeutunut kotiini entiseltä appiukolta, jaksaa juuri ja juuri pyörittää yksinkertaisinta käyttöjärjestelmää eikä tahdo löytää langatonta verkkoakaan. Sellainen minulla sentään nyt on: laajakaistamyyjä soitti kerrankin täydellisellä hetkellä (tunsin itseni vähän pettäjäpiispaksi, kun edelleen surffailin entiseltä poikaystävältä ”lainassa” olleella nettitikulla). Modeemin asennuksessa suurin kysymys oli se, miten saisin tuon epäesteettisen johtoja tursuavan möhkäleen piilotettua sisustukseen.

Juuri nyt istun lattialla verkkopiuhan ja virtajohdon välissä, todennäköisesti vain pahennan niskassa juilivaa noidannuolta. En edelleenkään saa aivojani täysin kiedottua sen tekniikan ympärille, joka mahdollistaa näiden sanojen jakamisen kaikille teille siellä. Mutta onneksi joku on siihen kyennyt, keksinyt kaiken tämän, luonut tämän huikean väylän ajatusten kuljettamiselle ilmojen halki. Kiitos heille, ja kiitos teille.

(Ja anteeksi, etten ole hetkeen vastannut kommentteihinne. Luen kyllä jokaisen, ja sydämessä tuntuu kauniiden sanojen kohdalla tökkäys muutenkin kuin virtuaalisesti.)