Olen kai maininnut, että ajattelen aina jotain. Se on usein hyvästä, toisinaan turhaa ja joskus jopa vähän työlästä. Esimerkiksi yöt mieluummin olisin vain unessa enkä katselisi psykedeelisillä erikoistehosteilla paranneltua semirealistista kuvausta tulevasta työpalaverista (jos olen stressaantunut, etsin unissa aina housujani). Kun esitän poikakaverille superärsyttävän mitä-sä-mietit -kysymyksen kainalossa makoillessani, ihmettelen aina kun vastaus on no en nyt oikeastaan mitään. Miettisinpä minäkin joskus ei-mitään. Jos joku yhtä uuvuttava tampio kysyisi minulta mietteitäni, voisin luetella kuutisen asiaa edellisen kolmenkymmenen sekunnin ajalta.

Ainainen aivohyörinä aiheuttaa asiattomia assosiaatioita ja ulos sinisestä tulevia mielenilmauksia. Ajatusketjuni on jo luonut monta silmukkaa siinä vaiheessa kun suuni avautuu. Joskus joudun vallan keskittymään siihen, etten aloittaisi argumentaatiotani tarinan keskiosasta tai olettaisi kuulijan seuranneen kuvitelmiani ilman äänihuulten kautta kulkevan tekstityksen tarjoamista.

En tiedä onko syy tässä pääkopan päättymättömässä päättelyketjussa, mutta olen aika hyvä ratkomaan ristikoita. Koulussa pärjäsin kai pitkälti siksi, että tiesin mitä missäkin tilanteessa kannattaa tehdä – osasin nähdä opettajan arvostaman lopputuloksen jo siinä vaiheessa kun ohjeita alettiin käydä läpi. Tämän lisäksi muistin varsin hyvin sen, mitä minulle oli kerrottu tai minkä olin kirjan sivulla 46 nähnyt.

Sitten tuli lapsi, tuli toinen. Meni yöunet, meni toiset. Harmaat aivosolut tuntuivat valuvan maidon mukana liivinsuojiin tai sortuvan harakiriin Neppajymykerhon tunnarin kuullessaan. Opiskelu oli paljon haastavampaa, ennen ystävän tapaamista tsemppasin muistaakseni edelliskerralla mainitut elämänmuutokset. Maailmanpolitiikan muutosten sijaan luin lehdestä mieluummin paikallisten yksinkertaista kinastelua tekstaripalstalla. Nolotti, ärsytti. Ja sitten varmaan unohdin, että nolotti ja ärsytti.

Sanotaan, että kotiäitiys vie naisen älykkyyosamäärästä kolmasosan. Mutta älä vielä lannistu: nuo pinnasängyn ja pottailun väliin pudonneet pinnat kuulemma palaavat! Ehkä niin onkin – kyllä mää ihan kohtalaisen skarppi tyyppi olen. Mutta ihan entiseen malliin ei muistikapasiteetti ota vastaan uutta informaatiota, ja koukeroisimmat juonenkäänteet vaativat äänekästä aivojen raksutusta elokuvateatterissa. Kummallisinta on, että helpommin kuin Facebookin yksityisyysasetusten uudistuksia tai Kreikan kriisin käänteitä mielestäni saa kaivettua vanhoja, turhia, mitättömiä muistoja. Ehkä ne sitten vievät tilaa tähdellisimmältä tiedolta.

Muistan ala-asteen englanninopettajani puhelinnumeron (en viitsi sitä tässä huudella, jos vaikka tuossa taloudessa olisi edelleen lankapuhelin käytössä). Itse asiassa ainoat ulkoa muistamani puhelinnumerot ovat omani, lapsuudenkotini, äitini, siskoni, ex-mieheni ja tuon muinaisen Mrs. Teacherin.

Muistan miltä tuntui se yksi ainoa kerta, kun minua tukistettiin. Muistan minkä väriset pitkät kalsarit minulla oli silloin ala-asteella, kun ruokajonossa seistessäni joku ilkeä poika kiskoi päällihousuni nilkkoihin. (Se oli silloin joku juttu, että vedettiin housut alas. Kai sen oli tarkoitus olla sairaan noloa. Siihen aikaan vastattiin myös kaikkeen isäs oli x kun sua teki tai vaihtoehtoisesti x sulla on housuissas. Sanotaankohan noin enää?) Muistan kuinka kesälomareissuilla istuin Volkkarin takapenkillä keskipaikalla, tönin kyynärpäillä isoja sisaruksiani ja manguin ol-kaa hil-jaa. Vaseliinipurkki tuo tähän päivään lapsuuden talvet ja lumilinnan teossa kastuneet rukkaset. Ja sen, miten kesken leikkien käytiin sisällä jotta äiti vetäisi heijastinnauhalla koristellut rukkaset takaisin haalarinhihojen päälle.

Muistan yläasteen luokanvalvojamme kertomat top 3 -itsemurhavinkit.

En (onneksi) muista miltä ensisuudelma – siis se haparoiva pusu ihan väärän pojan kanssa – tuntui, mutta muistan millaista oli ensimmäinen seksi toisen synnytyksen jälkeen. Muistan kätilön kädet olkapäilläni, kun hän totesi sua taitaa vähän ponnistuttaa. Kun oikein pinnistelen, muistan vastasyntyneen tuoksun. Kun lämmitän kauratyynyn kipeitä hartioita varten, muistan miltä yläkropassa tuntui kolme päivää vanhan vauvan kanssa.

Eniten muistan ihmisten repliikkejä, lennähtäneitä lauseita jotka eivät ehkä olleet tarkoitettuja ihan niin merkityksellisiksi. Sen miten joku kehui, toinen loukkasi. Joku sytytti, toinen satutti. Sit se sanoi niin ja mä olin ihan että näin. Kursiivilla kirjoitettavia kirjaimia, jotka on painettu minuun polttomerkeiksi.

Tänään puin ystäväni kanssa niitä pahimpia sanoja ja tekoja, niitä jotka muistaa ehkä ainiaan. On mahdotonta pakottaa itsensä unohtamaan, ehkä on myös asioita joihin sopii termi anteeksiantamaton. Joskus tekisi mieli vaihtaa mielessä pyörivät oman elämän elokuvauusinnat ensi-iltoihin, korvata pari menneen maailman puhelinnumeroa uusien ohjelmistojen salasanoilla. Olla ajattelematta sitä mitä tapahtui viidennellä luokalla tai vuosi sitten, pyyhkiä pois yksi iljettävä tekstiviesti tai se aivan järkyttävä asukokonaisuus jossa esiteininä tanssahtelin serkkuni häissä. Olla miettimättä ei-mitään, muistaa vain tässä hetkessä tärkein.

No mutta. Ehkä Alzheimer aikanaan korjaa kaiken.

Yleisen elämäni hallinnan tason voi helpoiten päätellä siitä, mitä kaikkea jääkaapistani löytyy. Nimensä mukaisesti sinne hyvin usein jää asioita, ruokamaailman fossiileja jotka painautuvat kiinni pisaraiseen takaseinään. Hyvinä kausina tuo hyytävä kaappi kätkee sisäänsä tuoremehua ja luomumunia, tofua ja eilen tehdyn linssikeiton. Huonompina nakkipaketti tervehtii hyllytoveriaan pinaattilettua ja edelliskuun päivämäärillä varustetut maitotölkit seisovat asennossa ovenpielessä niskalaukausta ja viimeistä leposijaa odottaen.

Kun asetuin asumaan kolmistaan lasteni kanssa, roskien viemisestä muodostui aivotyötä vaativa ongelma. Se piti ajoittaa vapaailtaan, muistaa ottaa mukaan to do -listaan. Napata vaipparoskis mukaan jumppaan mennessä, käydä kippaamassa biojätteet kun lasten isä vielä hetken odotti eteisessä. Useammankin kerran pyysin ex-puolisoa viemään roskapussin mennessään, vaikkei hänellä tietenkään ollut avainta jätekatokselle.

Pienestä, arkisesta, paskaisesta hommasta tuli symboli uudelle arjelle ja sen älyttömyydelle. Kyllähän tässä elämässä olisi muutakin mietittävää kuin oman kotitalouden jätteiden jatkokäsittely.

Kun sitten jälkikasvu vähän kasvoi ja lapsivapaat viikonloput ilmestyivät elämääni, huomasin saman sunnuntairituaalin toistuvan. Pari tuntia ennen lasten kotiutumista tyhjensin jääkaapin jäämistöt, kuskasin roskikset ulos ja raijasin ruokakaupasta viikon tarpeet valmiiksi. Sitten istuin sohvalla irtokarkkipussin kanssa ja yritin selvittää, oliko tuntemani kummalinen tunne äidillistä ikävää vai ärtymystä siitä, että lapset ihan kohta soittaisivat ovisummeria.

Tänä aamuna heräsin tuntia ennen lasten saapumista (voi päiväkoti, kuinka sinua jo kaipaankaan). Päässä tuntui ravintolaillallisen juomatarjoilu, kankeassa kehossa toissapäiväinen tehojumppa. Eilisen verran niskassa viiltänyt noidannuoli sentään oli pelästynyt viinin, Buranan ja kauratyynyn pyhää kolminaisuutta. Rattaiden rengas on edelleen rikki, yritin psyykata itseni kasvatuksellisesti tärkeään kiireettömään ruokakauppakäyntiin.

Pesin hampaat, puuteroin naaman. Avasin jääkaapin ja kippasin roskapussiin kaiken syömäkelvottoman. Lähettelin anteeksipyyntöjä ilmastolle ja ympäristöjärjestöille, kun tajusin ylähyllyllä nököttäneen avaamattoman jauhelihapaketin, jota kukaan äiti ei ollut muistanut suorittaa soosiksi asti. Kirosin alahyllylle valuneen epämääräisen einesnesteen, hymähdin turkkilaisesta ravintolasta mukaan pakatulle jälkiruokalajitelmalle. Baklava on vielä syömättä.

Pidätin refleksinomaisesti hengitystä kylpyhuoneen roskapussin kohdatessani, kaipasin hetken kaksivuotiasta mutten hänen pottakriisiään. Näyttelin jo valmiiksi kohtauksen, jossa vaihdamme kuulumiset: lapsilla kaikki ok, minullakin ihan kiva ilta. Ruoka oli hyvää, tosi tunnelmallinen ravintola. Ehkä se joskus on luonnollista, että istumme samassa päivällispöydässä.

Avasin kaihtimet, päästin kylmän valon ja kesäisestä kaukana olevan tuulen parvekkeelta sisään. Kannoin roskat ulos, toivoin etten kohtaisi naapuriasunnon partaista hipsteriä ellei hän olisi erityisen mieltynyt kiukkuisiin naisiin ilman rintaliivejä. Kaupassakin olisin käynyt, jos se pirulainen olisi auennut ennen yhdeksää.

Paahdoin leipää, keitin kahvia. Otin muutaman valokuvan ja laitoin Coldplayn levyn soimaan. Kirjoitin. Mietin, sanovatko kuvat tai sanat kenellekään samaa kuin minulle, jos en selitä.

Pöydälle jäänyt piirustuspaperi on sutattu täyteen punaista: minäkin luulin, että siinä näkyy viisivuotiaan kokema turhautuminen ja vuosikausien terapiaa vaativa epäreiluuden kokemus, kun yhden aamupäivän verran eväsin lapsilta pääsyn television eteen ja tietokoneelle. Sinkkosen lempeää hymyä kasvoilleni irvistellen kuuntelin tuntikausia (?) jatkunutta kitinää, väninää, itkua ja raivoa siitä, kuinka hinä haluan Haitaa tai mutta kun minä tykkään siitä ruudusta. Kun pienet sitten päätyivät pöydän ääreen piirtelemään (kuinka kehittävää!), toinen taiteili minulle kukkasia ja toinen tuon punaisuuden. Ja ei, se ei ole raivoa, vaan ruusu läheltä.

Summeri soi. Kohta oveltani kuuluu kikatusta. Ja juuri nyt alkoi aurinko paistaa.