Lojuin viikonlopun viimeisenä päivänä sohvalla, kuuntelin sadekuurojen ropinaa ja tutkailin treffiseuralaisen kanssa päivän elokuvatarjontaa. Hän oli jo aiemmin yrittänyt mainostaa uutta Mad Maxiä – jolloin minun mielikuviini tuli lähinnä välähdys Mel Gibsonista liian tiukassa nahka-asussa ampumassa erinäisillä pössyköillä (joiden speksejä en tiedä) ja törmäilemässä ajoneuvollaan (jonka speksejä en tiedä senkään vertaa) niin, että yksityisautoilua vastustavaa viherpiiperöä ja katujen kunnossapidosta osansa saavaa veronmaksajaa hirvittää.

Noh, sain kuulla että elokuvasarjan uusin tulokas, Mad Max: Fury Road ei pitäisi sisällään Gibsonia. Ja että raina oli saanut täydet tähdet elokuvakriitikolta. Päätin olla kohtalaisen kiva tyttökaveri, ostin pussillisen irtokarkkia ja asetuin avoimin mielin elokuvateatterin saliin aika monen pojankoltiaisen ja muutaman muun paikalle pakotetun naispuolisen deitin kanssa.

Sitten: BOOM.

Jos uutta Mad Maxiä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, olisi se ehkä hullu. Elokuva koostuu käytännössä kahdesta takaa-ajosta, eikä juonen seuraamiseksi tarvitse olla erityisen etevä. Kaksituntinen on täynnä ryminää, räiskettä, kaahailevia sota-ajokkeja ja räjähteleviä rekkoja. On vauhtia, vaaraa, pölyä, verta, hikeä, bensaa – ja äidinmaitoa. On mutantteja, kääpiöitä, koneilla kyllästettyjä semi-ihmisiä ja imetysautomaatteina toimivia naisorjia. On huikeita maisemia (tai oikeastaan niiden puutetta – vain autiota aavikkoa) ja ääniraita, joka pitää otteessaan.

On kaikkea äärimmäisen järkevää, kuten sotakulkueen keulassa sähkökitaraa soittava heppu.

Vähäsanainen Max jää väistämättä statistiksi, kun elokuvan päätähteys annetaan vahvoille naisille. On yksikätisenä, naama mustattuna ja hiukset kynittynäkin seksiä tihkuva Charlize Theron ja tämän pelastettavina olevat viattomat vaimot. On moottoripyörillä päristelevät supermummot, jotka tekevät seniorikansalaisesta uskottavan action-sankarin.

City-vihreä löytää leffasta ihailtavan määrän yhteiskuntakritiikkiä ja feminismiä, ja yksinvaltiaan säännöstelemä Aqua Cola oli suoruudessaan suorastaan hulvaton heitto. Anarkisti-exäni toteaisi varmasti sen, että tuota on lähivuosikymmeninä luvassa, kun öljy loppuu ja luonnonvarat ovat harvojen hullujen vallassa.

Eniten omia tunteitani elokuvassa herättelivät kuitenkin huomionhakuiset ja hyväksyntää kaipaavat puoli-ihmiset, kalmanvalkeat ja varaosilla varustetut war boyt, jotka taistelevat paikasta suuren johtajan valokeilassa ja ikuisesta taivaspaikasta Valhallassa. Yhteyttä islamistiterroristien itsemurhaiskuihin ei voi välttää, kun keskenkasvuiset sotapojat uhraavat itsensä suuremman tarkoituksen nimissä. Kepeämmälläkin mielellä voi nuorukaisten rällästystä seurata: jos tulisi maailmanloppu ja jäljelle jäisi vain amiksen autopuoli, näky olisi varmaan just tollasta.

(Ja mikä olisikaan sopivampaa, kuin autokoulussa ikäkriiseilevän poikakaverin ensimmäinen ajotunti leffatreffejä seuraavana päivänä. Omissa kuvitelmissani hän kaahasi harjoitteluparkkipaikalta kaasu pohjassa huutaen Witness me!, sylki polttoainetta bensatankkiin ja spreijasi suunsa kromisuihkeella. Mihin ajo-opettaja totesi lakonisesti Mediocre.)

Yhteen elokuvaan on saatu upotettua järjetön määrä rahaa, ja onneksi se myös näkyy. Yhden älyttömän kaahailukohtauksen jälkeen tulee toinen, aseet tai autot eivät lopu kesken. Puhumisen sijaan painitaan, ruhot runnoutuvat renkaiden alle ja lopussa irtoaa yksi naamakin old school- tyyliin. Ja vaikka räjähtävä toiminta on ehkä inhokkini elokuvagenreistä, olin parituntisen ajan kutakuinkin liimautunut penkkiini ja osa karkeistakin jäi syömättä.

Siispä. Naiset. Menkää katsomaan Mad Max: Fury Road. Se on oikeasti aika hullun hyvä. Siitä voi tykätä, vaikka joutuisi kuiskaten kysymään ”mikä on V8” tai vaikkei silleen niinku oikeasti yhtään tykkäisi väkivallasta.