148 tuntia viikossa

Kun tämä semisti lomalta tuntuva kotiäitihenkinen kesälöllöttely loppuu (eli elokuun alussa), aloitan osa-aikatyöt. Paikka on keväältä tuttu ohjelmistoyritys ja työpiste tietääkseni ihan entisellä paikallaan, mutta tilille alkaa tupsahtaa mystinen asia nimeltään palkka, työnkuva vähän laajenee ja työaika puolestaan puolittuu.

Osa minusta suhtautuu osa-aikatyöhön ilolla, ja pari kaveria sanoo aidosti kadehtivansa tilannettani. Onhan tässä puolensa: aikaa on enemmän kaikkeen muuhun, lasten hoitopäivät pysyvät aisoissa eikä arki ole yhtä aamu- ja iltapuurojen väliin ajoittuvaa härdelliä. Byrokratian määrä ja kotona makaamiseen kannustava tukijärjestelmä pitävät kuitenkin huolen siitä, ettei puolikkaalla työviikolla kovin rennosti pääse rikastumaan. Pieniin tuloihin tottuneelle tämä vaihtoehto on kuitenkin ihan jees.

Viime viikot olen silti käyttänyt pohtimalla sitä, mihin kulutan ne 148 tuntia viikossa, joita en vietä työkonetta näpyttäen, asiakkaita palvellen tahi haalien enkä edes palaverissa pönöttäen. Sijoitan mielikuvituskalenteriin päiväkotipäiviä ja muhistelen syyllistymisastetta siitä, että olisin töissä vain osan lasten hoitopäivistä. Suunnittelen vaihtoehtoista toimintaa puuttuvalle työajalle: koulutusta kenties, oman osaamisen kehittämistä, vapaata kirjoittamista tai jossain kohtalaisen kaukana puolivakavissa tulevaisuuskuvissa hyvin epävarmasti häämöttävää viestintäyrittäjyyttä kohti kauhomista? Yksi ainakin houkuttelee – vihdoinkin enemmän aikaa bloggaamiseen! Itseäni kiehtoo ajatus siitä, että tämä oma pikku harrastus kulkisi vähän ammattimaisempaan suuntaan. Nähtäväksi jää, veisikö se tie uusille urille tai tuntemattomille teille.

iitti3.jpg

Avauduin jo hetki sitten normien paineesta parisuhdekysymyksissä. Samat yhteiskunnan ja kulttuurin raamit näkyvät hyvin työelämässäkin, ja varsinkin sen perinteestä poikkeavissa muodoissa. Moni asia on ajateltu niin, että valtaosa väestä elää virastoaikojen viisareiden mukaan. Onneksi tänä päivänä apteekkiin pääsee iltamyöhäiselläkin, verkossa voi shoppailla vaikka aamuviideltä ja jokunen kahvila on avoinna myös sunnuntaina. Mutta jos et istu työpaikalla kahdeksasta neljään, olet jotakuinkin epätyypillisessä työsuhteessa. (Paitsi jos olet hoitaja, poliisi tai postinlajittelija – heidän kolmet vuoronsa ovat ihan ookoo.) Omassa kuplassani epätyypillinen on kuitenkin tyypillisintä: vakityöt ovat karanneet kuvitelmien ulkopuolelle ja töitä tehdään pätkissä, vuoroisa, etänä, kotona, nollasopimuksella, toimimellä tai ei ollenkaan, koska saimme 357 hyvää hakemusta ja valitettavasti tällä kertaa valintamme ei kohdistunut sinuun.

Kun pääministeri ehdottaa työajan pidentämistä vartilla per päivä, kaveripiirini korkeakoulutetut työttömät perkaavat pelihousujaan ja yötä myöten koodaavat kollegat taas eivät ymmärrä koko keskustelua. Itsekin ihmettelen sitä, että nyky-Suomi digi-Suomi yrittää kohentaa taloutta viikkotyöaikoja kikkailemalla. Vaikka oma työpisteenikin pönöttää Finlaysonin alueen punatiilisessä tehdasrakennuksessa, ei luovaa työtä tekeviä pienyrityksiä enää voi kutsua koolle tehtaan kellolla. Ideointi ei katso aikaa tai paikkaa, palaveriin voi osallistua Espanjasta asti ja innovaatio voi syntyä keskellä yötä, suihkussa tai sunnuntaina. Harva vanhempi taas haluaisi lapsensa odottavan päiväkodin portilla vielä yhden vartin verran, ja se sadannen työhakemuksensa lähettävä saattaisi olla kiitollinen niistä ylimääräisistä työtehtävistä, joita näemmä tässä maassa olisi tarjolla.

exit.jpg

Liekö siiss tämä kankean kulttuurin paine taustalla, kun en osaa oikein itsekään suhtautua suopeasti osa-aikatyöhön. Onko se jotenkin epäreilua, onnetonta tai turhankin onnekasta? Saanko olla tyytyväinen siihen, että rahat riittävät vaikken paina duunia tuottavuushypyn vaatimia tuntimääriä? Saako ottaa ilon irti hyvinvointiyhteiskunnan (toistaiseksi) tarjoamista eduista ja porskuttaa menemään pienemmällä liekillä? Huhujen mukaan muualla mualimassa osa-aikaisuus on varsinkin pikkulapsiaikaan pikemminkin pääsääntö kuin poikkeus, meillä työelämä ei ihan vielä taivu erilaisiin joustoihin. Minäkin vakuuttelen sekä itselleni, läheisille, esimiehelle että TE-toimiston virkailijoille, notta aion pitää silmäni auki ja tavoitella kaikki vaatimukset täyttävää täysiaikaista työtä. Kyllä minäkin haluan edetä urallani, tahdon turvallisen toimeentulon ja tyydyttävän-haastavan-merkityksellisen työn – mutta tahdon myös aika montaa muuta asiaa tähän rajalliseen elämääni. Jos mahdollisuus siihen olisi, voisiko elämänsä rakentaa pidemmälläkin tähtäimellä kahdenkymmenen viikkotyötunnin varaan? Parisuhteessa ei kuulemma pidä tyytyä, entä työelämässä?

Ja lopuksi se tärkein kysymys: mitämätekisin? (Vai olenko vaan tekemättä?)

Suhteet Oma elämä Työ Ajattelin tänään

Koti 3.0

Olemme asuneet tässä keskustakolmiossa kohta kaksi ja puoli vuotta. Ja ainakin kaksi ja puoli kertaa olen pyöräyttänyt sisustusta ympäri, hankkinut jotain uutta ja siirrellyt vanhoja asioita paikasta toiseen. Yhä edelleen asunnossa hönkii useampiakin ikuisuusprojekteja: lamppu ruokapöydän ylle, tuolien maalaus, seinille edes jotakin. Ehkä sitten ensi vuonna.

kotikolme9.jpg

Kun muutin tähän kotipesään lasteni kanssa, kannoin muuttokuorman mukana sisälle paljon muutakin. Suuren surun, pakahduttavan pettymyksen, ahdistuksen uudenlaisesta arjesta. Olin käärinyt häälahjaksi saadut Marimekon astiat sanomalehteen ja yritin juoda kahvia yksin kihlajaismukeista. Jos minulla ei olisi ollut huikean hienoja ystäviä muuttoapuna, sisustus olisi varmasti jäänyt aivan puolitiehen. Kun minä heijasin vauvaa, toverit taikoivat muuttolaatikot lastenhuoneeksi, miehet kasasivat sänkyni ja lähes kaikki sai paikkansa. Kirjahylly puuttui, joten ensimmäisen vuoden kaikki luettava lasten Maisoja lukuunottamatta majaili vaatehuoneen uumenissa. Pinnasänky nakotti oman petini vieressä, poikasen keltainen perintösänky sai uuden paikan.

Kodin ensisisustus pysyi paikoillaan aina siihen asti, kun heitin imetysliiveillä vesilintua ja sysäsin sisarukset samaan huoneeseen. Makuuhuoneet vaihtoivat paikkaa, minä pyhitin parvekkeelle johtavan pyhätön vain itselleni. Vanha vihreä pinnasänky siirtyi isän kotiin, tilalle tuli kavereiden naapureilta valkoinen versio (se on muuten myytävänä!). Muuten lastenhuone säilytti saman ilmeensä kuin aiemmassakin kodissa, verhojen hupaisat kulkurit alkoivat kyllästyttää vasta tänä keväänä.

kotikolme5.jpg

Kun jouduin luopumaan edellisestä kodista – siitä ihka ensimmäisestä omasta kodista – olin varma, etten koskaan enää saisi valkoista keittiötä tai mustaa seinää. Kiitos ihmeellisen vuokraisännän, sellaiset syntyivät tähänkin kotiin. Pyökinväriset kaapit maalautettiin viime keväänä, ja samassa rytäkässä sain luvan sutia keittiön seinän pikimustaksi. Vaikkei lopputulos iiihan vastaa remonttimiesten tasaisia maalipintoja, on kyökki nyt ehkä kolme kertaa aiempaa kodikkaampi. Joku itsenäisen elämän ja onnellisuuden sävy tuossa synkäksi mielletyssä mustuudessa hohtaa.

Kauan haaveilemaani String-hyllyä olen kerännyt olohuoneeseen veronpalautusrahoilla – yhtenä syksynä ensimmäisen osan ja toisena vähän lisää. Kun hyllynrimpula oli saatu paikoilleen, kaivelin banaanilaatikoista jo unohtuneita kirjoja, kuvia ja muistoja ja asettelin niitä hihkuen paikoilleen. Työpisteellä näpyttely taas on aika paljon mukavampaa kuin sohvalla läppäri sylissä kyhjöttäminen tai ruokapöydästä vapaan bloggauspaikan raivaaminen. Hyllykkö on kaiketi sinetöinyt myös sen, ettemme muuta enää ikinä, sen verran jännää sen seinällesaaminen on ollut… Tulevan syksyn veroansioille en vielä ole keksinyt käyttökohdetta, mutta ehkä perinne velvoittaa vielä jonkinlaiseen String-palaseen.

Uusia ulottuvuuksia kodistamme löytyi viime talvena, kun sain muutettua väliaikaisvarastona palvelleen kakkoskäymälän viralliseksi vierasvessaksi. Vähän se tahtoo edelleen säilöä eteisessä ajelehtivia tavaroita, mutta onpahan sentään tunnistettavissa wc-tilaksi! Kaksi vessaa kolmen hengen taloudessahan on oikeasti lähinnä huvituksen aihe – sitä aikaa vielä odottelen, kun joku omassa perheessä (o)saisi käydä vessassa yksin ja ovi suljettuna.

kotikolme1.jpg

kotikolme2.jpg

kotikolme8.jpg

Viime viikkojen aikana kodissamme on pörrännyt sisustushyönteinen. Parvekkeen kevätsiivouksen luonnollisena jatkumona keksin, että sänky ikkunan edessä olisi jotenkin aika romanttista. Raijasin järjettömän painavan petini huoneen yhdeltä laidalta toiselle, karjuin lapsia pois jaloista ja ihailin aikaansaannostani. Vaihdoin olohuoneen verhon nukkumapaikkaani ja nauroin showroom-efektille. No sille nyt ei vaan voi mitään, että hienoimmat kankaat ja unettavimmat trikoolakanat tulevat Marimekolta!

Lastenhuoneeseen sain vihdoin hankittua kerrossängyn, ja kohta kolmevuotias pääsi pois pinnasängyn pauloista. Sänkyuudistus aiheutti viimeistään sen, että koko pikkuhuoneen sisustus tekisi mieli räjäyttää ja neljättä vuotta vallalla ollut puna-keltainen värimaailma sattuu silmään. Viime viikonloppuna kotiin kulkeutunut vanha pulpetti löysi paikkansa ikkunan edestä, ylitsevuotava hyllykkö etsii korvaajaa ja verhojen kanssa kikkailu jatkuu. Kun eilen kokeilumielessä ripustin ikkunaan pöytäliinan ja petasin perintöpeitot sänkyihin, muuttui huone hämmentävän seesteiseksi ja ihan eri kotiin kuuluvaksi. Tällä mennään nyt toistaiseksi, vaikken ihan osaa sanoa mitä mieltä kaikesta tästä hempeydestä oikein olen.

Poikasen keltaisesta sängystä en kuitenkaan raaskinut millään luopua, ja keksinkin sillen varsin osuvan eläkeviran parvekkeen kesäpesänä. Nyt kelpaa partsilla pötkötellä, leikkiä ponileikkejä tai siemailla tilkka viiniä ilta-auringossa lasten nukahdettua. Ja koska jälkikasvu ei osannut tarpeeksi arvostaa uutta verhoaan, vohkin sen olohuoneen iloksi. Viisivuotissynttäreiden juhlavalotkin saavat vielä olla paikoillaan, kesällä saa kai vähän kekkeröidä vaikka joka päivä. Edelleen etsinnässä on se täydellinen iso senkki, joka täyttäisi olohuoneen tyhjän kolon ja pelastaisi elämäni.

 

kotikolme6.jpg

kotikolme3.jpg

kotikolme4.jpg

kotikolme7.jpg

Omaa kotia valokuvatessa muuten huomaa asioita, jotka arjessa ohittaa. Kas vain, kirjahyllystä tursuaa omituisia johdonpätkiä. Jaajaa, keittiön valaisimessa ei ole lamppua. Vessasta ei saa hyvää kuvaa millään, mutta onpas valkoinen keinuhevonen varsin edustava. Helppoa on myös rajata kameran etsimen ulkopuolelle nurkassa kyhjöttävä pyykkikasa, pöydälle kasaantuneet Aamulehdet tai lapset, jotka eivät ole kuvaushetkellä kotona.

Tältä meillä siis tänään näyttää – tai no, voitte kuvitella kuvien lavastuksiin ympäriinsä ripotellut pikkuautot, olohuoneen matolle junaradan ja makuuhuoneeseen lapsiperheen suosituimman sisustuselementin eli pyykinkuivaustelineen. Eteisestä löytyy yksi nukkuva kaksivuotias ja kerrossängystä kaikaa Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Tämä on aika hyvä koti tällaisenaankin.

 

PS. Niitä ennen-kuvia voi katsella ainakin täällä ja täällä.

Koti Sisustus