Olemme asuneet tässä keskustakolmiossa kohta kaksi ja puoli vuotta. Ja ainakin kaksi ja puoli kertaa olen pyöräyttänyt sisustusta ympäri, hankkinut jotain uutta ja siirrellyt vanhoja asioita paikasta toiseen. Yhä edelleen asunnossa hönkii useampiakin ikuisuusprojekteja: lamppu ruokapöydän ylle, tuolien maalaus, seinille edes jotakin. Ehkä sitten ensi vuonna.

Kun muutin tähän kotipesään lasteni kanssa, kannoin muuttokuorman mukana sisälle paljon muutakin. Suuren surun, pakahduttavan pettymyksen, ahdistuksen uudenlaisesta arjesta. Olin käärinyt häälahjaksi saadut Marimekon astiat sanomalehteen ja yritin juoda kahvia yksin kihlajaismukeista. Jos minulla ei olisi ollut huikean hienoja ystäviä muuttoapuna, sisustus olisi varmasti jäänyt aivan puolitiehen. Kun minä heijasin vauvaa, toverit taikoivat muuttolaatikot lastenhuoneeksi, miehet kasasivat sänkyni ja lähes kaikki sai paikkansa. Kirjahylly puuttui, joten ensimmäisen vuoden kaikki luettava lasten Maisoja lukuunottamatta majaili vaatehuoneen uumenissa. Pinnasänky nakotti oman petini vieressä, poikasen keltainen perintösänky sai uuden paikan.

Kodin ensisisustus pysyi paikoillaan aina siihen asti, kun heitin imetysliiveillä vesilintua ja sysäsin sisarukset samaan huoneeseen. Makuuhuoneet vaihtoivat paikkaa, minä pyhitin parvekkeelle johtavan pyhätön vain itselleni. Vanha vihreä pinnasänky siirtyi isän kotiin, tilalle tuli kavereiden naapureilta valkoinen versio (se on muuten myytävänä!). Muuten lastenhuone säilytti saman ilmeensä kuin aiemmassakin kodissa, verhojen hupaisat kulkurit alkoivat kyllästyttää vasta tänä keväänä.

Kun jouduin luopumaan edellisestä kodista – siitä ihka ensimmäisestä omasta kodista – olin varma, etten koskaan enää saisi valkoista keittiötä tai mustaa seinää. Kiitos ihmeellisen vuokraisännän, sellaiset syntyivät tähänkin kotiin. Pyökinväriset kaapit maalautettiin viime keväänä, ja samassa rytäkässä sain luvan sutia keittiön seinän pikimustaksi. Vaikkei lopputulos iiihan vastaa remonttimiesten tasaisia maalipintoja, on kyökki nyt ehkä kolme kertaa aiempaa kodikkaampi. Joku itsenäisen elämän ja onnellisuuden sävy tuossa synkäksi mielletyssä mustuudessa hohtaa.

Kauan haaveilemaani String-hyllyä olen kerännyt olohuoneeseen veronpalautusrahoilla – yhtenä syksynä ensimmäisen osan ja toisena vähän lisää. Kun hyllynrimpula oli saatu paikoilleen, kaivelin banaanilaatikoista jo unohtuneita kirjoja, kuvia ja muistoja ja asettelin niitä hihkuen paikoilleen. Työpisteellä näpyttely taas on aika paljon mukavampaa kuin sohvalla läppäri sylissä kyhjöttäminen tai ruokapöydästä vapaan bloggauspaikan raivaaminen. Hyllykkö on kaiketi sinetöinyt myös sen, ettemme muuta enää ikinä, sen verran jännää sen seinällesaaminen on ollut… Tulevan syksyn veroansioille en vielä ole keksinyt käyttökohdetta, mutta ehkä perinne velvoittaa vielä jonkinlaiseen String-palaseen.

Uusia ulottuvuuksia kodistamme löytyi viime talvena, kun sain muutettua väliaikaisvarastona palvelleen kakkoskäymälän viralliseksi vierasvessaksi. Vähän se tahtoo edelleen säilöä eteisessä ajelehtivia tavaroita, mutta onpahan sentään tunnistettavissa wc-tilaksi! Kaksi vessaa kolmen hengen taloudessahan on oikeasti lähinnä huvituksen aihe – sitä aikaa vielä odottelen, kun joku omassa perheessä (o)saisi käydä vessassa yksin ja ovi suljettuna.

Viime viikkojen aikana kodissamme on pörrännyt sisustushyönteinen. Parvekkeen kevätsiivouksen luonnollisena jatkumona keksin, että sänky ikkunan edessä olisi jotenkin aika romanttista. Raijasin järjettömän painavan petini huoneen yhdeltä laidalta toiselle, karjuin lapsia pois jaloista ja ihailin aikaansaannostani. Vaihdoin olohuoneen verhon nukkumapaikkaani ja nauroin showroom-efektille. No sille nyt ei vaan voi mitään, että hienoimmat kankaat ja unettavimmat trikoolakanat tulevat Marimekolta!

Lastenhuoneeseen sain vihdoin hankittua kerrossängyn, ja kohta kolmevuotias pääsi pois pinnasängyn pauloista. Sänkyuudistus aiheutti viimeistään sen, että koko pikkuhuoneen sisustus tekisi mieli räjäyttää ja neljättä vuotta vallalla ollut puna-keltainen värimaailma sattuu silmään. Viime viikonloppuna kotiin kulkeutunut vanha pulpetti löysi paikkansa ikkunan edestä, ylitsevuotava hyllykkö etsii korvaajaa ja verhojen kanssa kikkailu jatkuu. Kun eilen kokeilumielessä ripustin ikkunaan pöytäliinan ja petasin perintöpeitot sänkyihin, muuttui huone hämmentävän seesteiseksi ja ihan eri kotiin kuuluvaksi. Tällä mennään nyt toistaiseksi, vaikken ihan osaa sanoa mitä mieltä kaikesta tästä hempeydestä oikein olen.

Poikasen keltaisesta sängystä en kuitenkaan raaskinut millään luopua, ja keksinkin sillen varsin osuvan eläkeviran parvekkeen kesäpesänä. Nyt kelpaa partsilla pötkötellä, leikkiä ponileikkejä tai siemailla tilkka viiniä ilta-auringossa lasten nukahdettua. Ja koska jälkikasvu ei osannut tarpeeksi arvostaa uutta verhoaan, vohkin sen olohuoneen iloksi. Viisivuotissynttäreiden juhlavalotkin saavat vielä olla paikoillaan, kesällä saa kai vähän kekkeröidä vaikka joka päivä. Edelleen etsinnässä on se täydellinen iso senkki, joka täyttäisi olohuoneen tyhjän kolon ja pelastaisi elämäni.

Omaa kotia valokuvatessa muuten huomaa asioita, jotka arjessa ohittaa. Kas vain, kirjahyllystä tursuaa omituisia johdonpätkiä. Jaajaa, keittiön valaisimessa ei ole lamppua. Vessasta ei saa hyvää kuvaa millään, mutta onpas valkoinen keinuhevonen varsin edustava. Helppoa on myös rajata kameran etsimen ulkopuolelle nurkassa kyhjöttävä pyykkikasa, pöydälle kasaantuneet Aamulehdet tai lapset, jotka eivät ole kuvaushetkellä kotona.

Tältä meillä siis tänään näyttää – tai no, voitte kuvitella kuvien lavastuksiin ympäriinsä ripotellut pikkuautot, olohuoneen matolle junaradan ja makuuhuoneeseen lapsiperheen suosituimman sisustuselementin eli pyykinkuivaustelineen. Eteisestä löytyy yksi nukkuva kaksivuotias ja kerrossängystä kaikaa Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Tämä on aika hyvä koti tällaisenaankin.

PS. Niitä ennen-kuvia voi katsella ainakin täällä ja täällä.