Porut, bronyt ja paljettipöksyt
Tiistai-iltana istuin sängynlaidalla ja itkin.
Itse asiassa olin kostuttanut silmäkulmiani useammankin kerran saman päivän aikana. Päiväkodin hoitaja sai tarjota nenäliinaa ja koulutoverit kuunnella avautumisiani lounaalla, Pikku kakkosen aikaan naamioin kyyneleeni liikutukseen lastenohjelman onnellisesta lopusta. Kun lapset nukutusaikaan lietsoivat itsensä ja toisensa ylidramaattiseen en ikinä halua nukkua -itkuun, pitelin hetken käsiä korvillani, purin hammasta, koetin löytää sisältäni tyynen aikuisen ja todennäköisesti epäonnistuin rankasti.
Ei minulla mitään maailmankokoisia murheita ole, kunhan vain hetken verran kapoisilla harteillani oli vähän liikaa henkistä ja fyysistä kannettavaa. Ja jos totta puhutaan, olin ehkä odottanutkin hetkeä, jolloin kaikki viime aikojen tunnemyllerrys, tulevaisuusmietteet ja vanhemmuuden vastuut purkautuisivat parkuna. Saatoinpa sisimmässäni jopa toivoa tilaisuutta to have a good cry.
Olen aina ollut aika herkästi itkuun purskahtava ihminen. Olen itkenyt opettajan edessä, hammaslääkärin tuolissa, lastenvalvojan luona ja lukuisissa muissa, sinänsä asiallisissa tilanteissa. Itkuani on saanut todistaa perheenjäsenet ja poikaystävät, kaverit ja kahvilan muut asiakkaat. Ärsyttävintä on epäuskottava nyyhkytys silloin, kun surun sijaan olen oikeasti vain vihainen tai loukattu. Nenää niistävänä ja punasilmäisenä änkyttäjänä on kohtalaisen epäuskottavaa saada omaa painavaa sanomaansa läpi.
Vanhemmuuden myötä itkuherkkyyteeni on tullut uusi ulottuvuus, liikutus hyvinkin monen asian edessä. Raskausaikoina sain aina kyyneleet valumaan poskilleni, kun Gefilus-mainoksessa tuore isä toi puolisolleen maitohappobakteereja. Itkin, jos jossain mainittiin vauva, ilo, suru, syntymä tai kuolema. Paikallislehden tekstiviestipalstalla osoitetut kiitokset bussinkuljettajalle koin merkkinä maailman hyvyydestä, joka on tietysti pienen liikutuksen arvoinen asia. Ja jos herranjestas sentään joku muu jossain, esimerkiksi huonossa elokuvassa, alkoi itkeä – hetikohta pillitin minäkin.
Odotusaikojen hormoni-itkut jäivät (onneksi!) jonnekin synnytyssairaalan käytäville, mutta äiti-minä liikuttuu silti lapsettomia vuosia huomattavasti useammin. Ystäväpiirin perusteella olen kuitenkin tehnyt päätelmän, etten ole ainoa vauvaohjelmille vollottava tai omia emonvaistojaan ties keihin talvipakkasella t-paidassa kulkeviin teinipoikiin heijastava äiti. Omien lasten osaamisistakin toki liikutun, jo pelkkä kevätjuhlassa taputtava taapero saa vedet virtaamaan.
Parin vuoden takaisena talvena kuitenkin itkin niin paljon, että kyllästyin koko touhuun. Itkin surua, pettymystä, kiukkua, kipua ja kaikkia muita pikimustia tunteita. Kyyneleet uursivat silmien alle ihan uusia uria, peilistä katsoi murheellinen muisto minusta. Kun maailma kevään edettyä alkoi näyttää valoisammalta ja uusi arki asettui uomiinsa, huomasin itkunkin loppuneen. Jo pelkkä ajatus jälleen yhdestä levinneestä ripsiväristä tuntui turhauttavalta. En jaksa enää, puuskahdin joskus, kun omien tunteiden purku meinasi taas muuttua parkumiseksi.
Viimeisen kahden vuoden aikana olen toki itkenyt useammankin itkun. Mutta huomaan myös, että itkukiintiöni on vielä sen verran miinuksella, että sellainen yksinäinen nyyhkytys sohvannurkassa tuntuu lähinnä rasittavalta. Ehkä patoan joitakin tunteitani, ja säännöllisin väliajoin ne sitten yhteistuumin purkautuvat kyynelkanavien läpi. Kaikki kerralla, kuten nyt tiistai-iltana. Ja hyvä niin.
Tiistain jälkeen nimittäin tuli keskiviikko. Hulvattoman hyvä päivä yliopistolla, jonka aikana pureuduimme some-ilmiöihin. Pohdimme pörröisiä blogiyhteisöjä, paneuduimme benjaminpeltosiin ja bronyihin sekä koetimme keskenämme keksiä timanttisia viraali-ilmiöitä. Katselimme, kuinka eeddspeaks kertoili kännykkäkameralleen liikuttavaa vloggaustarinaansa. Koskaan en ole tainnut koulupäivän aikana nauraa yhtä paljon, ja kello neljä kävelin päiväkodille kepein askelin. Lopputaipaleen lapset kirmasivat kaverinsa kanssa kaikki lumikasat läpi, ja kymmenen minuutin kävelymatkaan meni pieni ikuisuus. Iltapalaksi paistoin banaanilettuja ja tein tenavat tyytyväisiksi.
Itku pitkästä ilosta, sanotaan. Totta se on toisinkin päin: pitkän itkun jälkeen voi olla entistä paremmat lähtökohdat aidolle ilolle, kyynelten kuivuttua voi hymyily ollakin helpompaa tai pieni tunteidenpurkaus voi tasoittaa mielen tyytyväiseksi.
Ja jos muu ei auta, voi ostaa itselleen kullanväriset paljettihousut. Se siitä järkevästä, kestävästä ja kaikki-sopii-kaikkeen -vaatekaapista, tämä kympin ostos olkoot ihan vaan ilon asialla. En tiedä ovatko minkään muodin mukaiset, eivät taatusti imartele tätä vartalotyyppiä eivätkä ehkä ole käytännölliset muussa kuin paikallaan istumisessa. Sovituskopissa kuitenkin lähinnä kikatutti, ja juuri nyt testailen paljettien vaikutusta kotitunnelmaan. Itketä ei ainakaan yhtään.
(Siitä samasta seitsemänkymmenen prosentin alerekistä saattoi kyllä niinsanotusti lähteä mukaan myös kevättakki, kesähousut ja pikkujoulumekko. Hups.)
