Inkerin vikaa

31.12.2014 sanna inkeri

Uuden vuoden unelmat

Vuoden viimeinen päivä.

Nyt olisi kai tarkoitus kääntää katse kohta käytöstä poistuvan kalenterin lehdille, muistella kuluneen vuoden kohokohtia ja palautella mieleen kaikkea sitä, mitä 2014 piti sisällään. Minun tuijotukseni on kuitenkin jo tiukasti tulevassa vuodessa ja odotukset ovat siirtyneet siihen vuosilukuun, jota meistä kukaan ei vielä osaa luontevasti kirjoittaa.

Rakastan ranskalaisia viivoja ja luettelomerkit saavat minut liekkeihin, joten uutta vuottakin on helppo lähestyä organisoidusti listan muodossa. Lupausten sijaan haluan mieluummin ajatella tavoiteltavissa olevia haaveita, uuden vuoden unelmia. Ja ajatus on nyt luvan kanssa suunnattu alaviistoon, oman navan seutuville – toiselle paperille voisi sitten kerätä ne maailmanrauhaan, merten muovijätteiden määrään tai malesialaisiin lentokoneisiin liittyvät toiveet ja tuskat.

Mutta mitäkö juuri minä toivon vuodelta 2015? Aloitetaan isoimmista. Toivon, että tulevan vuoden aikana saan

täydellisen työpaikan
täydellisen miehen
täydellisen vaatekaapin

No, nyt taisi mennä vähän liikaakin toiveajattelun puolelle. Baby steps, baby steps, sanoovat (siinäpä muuten yksi asia, jota kirjaimellisena versiona en missään nimessä toivo omille parketeilleni…). Koitetaanpa kohtuullistaa. Toivon saavani

mielekkään työssäoppimispaikan kevään harjoittelujaksolle
miellyttävän miehen yksille treffeille
mustat farkut ja nätin puseron

Ei kai aivan liikaa vaadittu? Nyt on sitten se hetki, kun kommenttilaatikkoon saa ilmiantaa viestintäihmistä vailla olevan organisaation (tai uroksen). Vaatepuoli on nyt huomattavasti parempi kuin vielä viime viikolla – mustat farkut ja pusero vaan jäivät vielä hankintalistalle, kun tovi sitten päivitin vaatekaappiani. Ja kun nuo suurimmat elämähaaveet on taputeltu, voidaan siirtyä puhtaan materialismin puolelle. Hankintahaaveissani siintää

uusi tietokone nykyisen hermoromahduksia aiheuttavan ja tuskastuttavan hitaan rotiskon tilalle
uusi puhelin, jossa olisi nykyistä enemmän muistia ja parempi kamera
uusi kamera…tai ainakin objektiivi
50- tai 60-luvun senkki olohuoneeseen

Jep, tavaratoiveeni ovat ylellisyyksiä ja arvokkaita, ja siksi kaikki ajoittuneet aikaan ”sitten kun mulla on työpaikka” – toki myös se kakkosvaihtoehto, eli täydellinen mies ylitsepursuavine lompakkoineen ja lahjanostohimoineen voisi auttaa!

Vieläköhän riittäisi unelmia vuodelle numero viisitoista? Helposti. Toivon, että tulevaan vuoteen mahtuu

maastoratsastus islanninhevostallilla
Tampere Filharmonian ja Santtu-Matias Rouvalin konsertti
juoksulenkki kerran viikossa
juuresharja

Nämä kaikki ovat toiveita, joita kohden on kohtalaisen helppo tavoitella – juuresharjan nyt ainakin voisin jollakin kauppareissulla muistaa ostaa, ettei uusia perunoita taas yhtenä kesänä tarvitsisi kuurata tiskiharjalla. Hevon selkään halajan jälleen pitkän tauon jälkeen, ja kaupunginorkesterin konserttiin en häpeällisesti ole vielä kertaakaan saanut hankittua lippuja ajoissa. Juoksuharrastus on hyväksi havaittu, jumppapaikan vaatiman kuukausimaksun sen sijaan voisin vaihtaa vaikkapa joogakurssiin. Onneksi uudessa pöytäkalenterissa on joka viikko yksi ekstrapäivä, someday, jolle voi sitten sijoittaa sen liikuntakerran, joka ei normipäiviin millään meinaa mahtua. Tai sitten somedayn voi käyttää somettamiseen, hah.

Ja niin. Jos nyt ihan aidosti asiaa ajattelen, ovat ykköstoiveeni tällä hetkellä maallisen mammonan tavoittamattomissa, monen tekijän summa ja sattumankin varassa. Ihaninta olisi, jos ensi vuonna saisin itselleni ja ympärilleni

enemmän unta
parempaa terveyttä

Ensiksi mainitun unelman koetan vinkata myös jälkikasvulle – jospa kaksikko alkaisi kalenterin vaihtuessa maagisesti nukkua nykyistä paremmin, ja kenties jopa omissa sängyissään. Oman panokseni asialle asetin jo eilisiltana, kun kipusin omaan petiini heti lasten nukahdettua kello yhdeksän (vaikka esimerkiksi juuri tämä teksti muhi pääkopassa kappalejakoa myöten). Terveyspuolella ajattelen lähinnä muita kuin itseäni, vaikka omakin kroppa on kyllä ollut normaalia kovemmalla kuluneen vuoden aikana. Tämä joululomaksi nimetty vapaaviikkojen sarjakin on ollut yhtä sairastapausta toisensa perään, ja odotukset uudelle vuodelle ovat korkealla. Lähipiirissä taas on tänä vuonna tavattu kaikkea kurjaa ja kärsittävää nuhasta norovirukseen, silmätulehduksista syöpään ja korvakierteestä kuolemaan, joten terveemmän tulevan vuoden toivotus ei tunnu lainkaan liioitellulta. Omasta kehostani koetan pitää hieman nykyistä parempaa huolta, sen kestämisestä on aika moni seikka kuitenkin kiinni.

Minä aion siis astua uuteen vuoteen melkoisen unelma-arsenaalin kera. Ykkösenä on tietysti työpaikan löytyminen, se loksauttaisi paikoilleen aika monta muutakin elämänpalasta. Seuraavana tehtävänä onkin sitten listata, mitä kaikkea moisen saamisen eteen vielä pitäisi tehdä, mutta se saa odottaa huomiseen. Tänään aion illallistaa ystävien kanssa, seurata kuinka #vuosivaihtuu koko Suomen keskipisteessä eli juurikin täällä Tampereella ja kerrata kaikkea sitä, millä alkavasta vuodesta saaa vielä edeltäjäänsäkin paremman. Esikoisenikin halusi jo asettaa keittiön seinälle uuden Kanelimaan kalenterin, koska ”on kivaa kun on viimeinen päivä”. Houkuttelevan tyhjältä näyttää tuo tammikuu – mitähän toivottua, odotettua tai täysin yllättävää se tuokaan tullessaan?

Mitkä ovat sinun uuden vuoden unelmasi?

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään

28.12.2014 sanna inkeri

Bloggaamisen sietämätön keveys

Kun kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni nelisen vuotta sitten, olin vauvahuuruista hurmioitunut esikoisen äiti, joka kaipasi kirjoituskanavaa, vertaisseuraa ja visuaalisia muistoja. Blogosfääri oli vielä tuolloin kohtalaisen pieni ja viaton, supersuositut ammattilaisblogit ja kaupalliset portaalit olivat lähtökuopissaan. Minä kirjoitin lähinnä pienelle piirille tarkoitettua avointa päiväkirjaa, jaoin arkea ja juhlaa, pohdin äitiystuntoja ja marisin maitoallergiasta.

Vuosien aikana on muuttunut sekä blogimaailma, oma suhtautuminen virtuaaliseen viestintään, yleiset näkemykset lasten yksityisyydensuojasta että sosiaalisen median merkitys. Kun jotain mullistavaa on tapahtunut irl, on tupannut muuttua myös blogini url. Olen mielessäni vetänyt ja venyttänyt linjoja lasteni näkymisestä valokuvissa, oman elämän kipeiden kohtien kertomisessa, äitiminän ja ammattiminän näkökulmaeroissa ja ties missä muussa. Joskus on punainen lanka yhtä hukassa kuin neula.jpg kammottavan kaoottisesti arkistoidussa kuvasuovassa. Jokin on kuitenkin pysynyt mukanani ensimmäisestä blogitekstistä lähtien: haluan kirjoittaa, kertoa, kuvata, kuulostella ja ehkä vähän koskettaakin. Lopputulos on sitten ehkä samantyyppinen sekoitus kuin valokuva, jossa valkoviinilasillinen yhdistyy tyylikkäästi Henri Alénin somepastaan ja…Pikku kakkosen nettipeleihin.

Nyt maassa on kuitenkin rauha, minulla hyvä tahto ja vielä parempi olo. Muutto tänne Lilyyn oli harkittu harppaus, oman kirjoitustaidon ja bloggausfiiliksen testaus, vastaus yhteisöllisyyden kaipuuseen. Edelleen haluan kertoa itsestäni, lapsistani, arjestamme. Kodista, kokemuksista, kokkailuista ja kulttuurista. Ajatuksista. Ehkä vähän viestinnästäkin.

Yleensä postausteksti muotoutuu hiljaa mielessäni päivän tai kahden aikana, ja syöksyy sitten iltahämärissä näppäimistön kautta nähtäville. Jos pitäisi pähkäillä mistähän tänään bloggaisin, olen mieluummin hiljaa. Jos taas alan miettiä, kannattaakohan tätä kertoa, yleensä kannattaa. En minä missään nettikiusaamisen katveessa kuitenkaan asu – ehkä vielä tulee vastaan se päivä, kun internetseihin isketty bikinikuva estää työpaikan saamisen tai imetys-sanan maininta tuhoaa treffimahdollisuudet. Lapsistani haluan kertoa vain asioita, joita voisin kuvitella heidän itsensäkin haluavan myöhemmin lukea. Elämäni muut ihmiset saavat itse määrittää näkyvyytensä, ja aika paljon jätän tämän tekstieditorin ulkopuolellekin. Joku on tunnistanut meidät leikkipuistossa, uusista opiskelutovereistanikin eräs oli bongannut blogini vuosia sitten – yritänkin pitää mielessä sellaisen ohjenuorasen, että kaiken kirjoittamani olisin kohtalaisen valmis kertomaan puolitutulle kahvikupillisen ääressä (ja koska kofeiini ja/tai kuunteleva katse saa minusta esiin jaarittelevan oversharing-avautujan, ei tuo nuora ole kovin kireällä…).

Viime päivinä olen hymyillyt tyytyväisenä, kun yksinäisenä iltana nakuttelemani yksinoloavautuminen on kerännyt niin monta kaunista sanaa ja pamppailevaa sydäntä. Kiitos niistä! Tuollaisen tekstin olisin ehkä joskus jättänyt julkaisematta, eikä omien haavojen avaaminen estradilla ehkä kaikkein viisainta ole. Mutta what the heck, haluan edelleen uskoa että avoimuus tuo autuutta.

Opintojeni puolesta minulla on aika monenlaisia näkökulmia blogeihin ja muuhunkin sosiaalisen mediaan. Täytynee kuitenkin tunnustaa, että nettiretoriikan keinot tai hakukoneoptimoinnit eivät ihan ensimmäisenä ole mielessä, kun sisällä muhivat ajatukset oman navan ympärillä pyörivästä elämästä on vaan pakko saada tekstiksi näytölle. Somesuutarin lapsella ei myöskään näemmä ole ollut kunnon seurantamahdollisuuksia: Facebook-sivu sentään löytyy, ja nyt sain vihdoin hoideltua kuntoon myös Bloglovinin (sinne joku ystävällinen sielu olikin ehtinyt tämänkin blogin jo lisätä, kiitos vain). Blogilistan kanssa on vielä vähän tekemistä, jostakin syystä tämän osoitteen postaukset eivät sinne päivity. Mutta jos ylipitkien tekstieni sijaan haluaa vain kompakteja kuvia arkemme iloista, kannattaa kurkata Instagramin puolelle.

Sitä jotakin tässä bloggaamisessa on, yhä vain. Ja niin kauan kirjoitan kuin saan siitä iloa itselle ja ehkä jonkinlaisen tunteen myös toiselle. Jotain erityisen tärkeää tämän täytyy olla, kun nytkin käytän palasen yöunistani postauksen tekemiseen. Joululoman to-do-listan tärkein asia, univelkojen vähentäminen, ei nyt kyllä muutenkaan aivan onnistunut: flunssa on vienyt parhaat unet, lapset palasivat vuorokautta sovittua aiemmin kotiin koska kuopus sohaisi isänsä silmän sairaalakuntoon (…”hinä höin itiä”…) ja jälkikasvulla ja heidän unileluillaan on edelleen sellainen Vaihe, jossa halutaan nukkua ahtaasti äiti-ihmisen vieressä. Nyt siis nukkumaan, tai ainakin yrittämään. Hyvää yötä!

Puheenaiheet Ajattelin tänään