Vaatteet on mun haasteet

Tervetuloa kurkistamaan synkimpään sisimpääni.

vaatek1.jpg

Tsa-daah! Sotkuinen, siivoton, käyttöarvoltaan mitättömiä kuteita pursuava vaatekaappini. Tuolta se vielä tänä aamuna näytti. Mitä se kertookaan minusta – en ehkä edes halua tietää.

Vaatevarastoni on muutaman viime vuoden aikana kohdannut monenlaisia haasteita. Raskausaikoina luonnollisesti käyttövaatteiden määrä oli kohtalaisen rajallinen, ne yhdet ja samat iiihhanan pehmeät äitiysfarkut kasvoivat kiinni koipiin ja topit venyivät pallovatsan peitoksi. Imetysaikoina puolestaan puseroilta vaadittiin venymistä toisella tapaa, tai vähintäänkin pikaisesti aukeavia nappeja. Maidontuottajana ollessani figuurini vetäytyi muuten kasaan, paino putosi verenluovutusrajan alapuolelle ja noihin aikoihin ajoittuneiden housuostosten piukkuus naurattaa nyt aika hervottomasti. Kun toinenkin vauva oli saatu taaperoksi ja sain heitellä liivinsuojilla leipiä Sorsalampeen, katosi yläkropan yläosasta se vähäinenkin naisellinen muotoilu. Alaruumis taasen palasi nykymuotoonsa, hedelmäosaston päärynälaarin mannekiiniksi. Tällä hetkellä ruho on juuri sellainen kuin saakin olla.

Viime aikojen vaatehaasteet eivät toki liity pelkästään fyysiseen muodonmuutokseen. Vaikka kovasti väitin, etten kotiäitinäkään ollut mikään homssuhiuksinen tuulipukutaina enkä ikinä-koskaan-milloinkaan käyttänyt verkkareita muualla kuin kotona tai jumpassa, on paluu hoitovapaalta aikuiselämään nostanut asukriisit ihan uuteen potenssiin. Kun lempifarkut kuluivat puhki, irvistin tuskasta – enhän minä mitään muuta osaa päälleni pukea! Yksi ja toinen paita oli muuttunut kovassa käytössä epämuodostuneeksi lumpuksi, enkä halunnut itse kuitenkaan näyttää ihan yks yhteen sellaiselta. Aina uloslähtöä edeltävä ”aaagh ei tää ookaan hyvä, mitä mää nyt puen!” -tilanne on ihan ok, jos lähtöjä ei ole kovin usein tai ne eivät ajoitu siihen hetkeen, kun kaksi lastakin pitäisi saada toppahaalarit päällä viiden minuutin päästä lähtevään bussiin. Opiskelinhan minä kotiäitivuosienkin aikana ja kävin muutenkin ihmisten ilmoilla, mutta nyt kun enemmän tai vähemmän huolitellulta pitäisi näyttää joka aamu, olen pulassa.

Vaatekaappini aarteet ovat vähäiset, ja suurin ongelmani on vaatevarantojeni vanhuus. Vaikka aina muutoissa olen karsinut kuteita rankalla kädellä, ne tietyt ”löydöt”, ”muistot” ja ”kyllähän-tämä-vielä-joskus-sopii” -asiat kulkevat mukana kaapista toiseen. Neuletakit ovat nyppyisiä, eivätkä ne pinonpohjimmaiset puserot koskaan päädy käyttöön. En kaiketi myöskään usko muistavani olleeni vaihto-oppilaana, jos aiheesta muistuttava Global player -t-paita ei matkaa mukanani vuodesta toiseen.

Vasta viime aikoina olen myös tunnustanut sen, että viihdyin parhaiten mustissa, harmaissa ja mustavalkoisissa asuissa – simppeleissä vaatteissa, joissa on mukava olla ja mielellään jokin pieni juju. Todellisuuden hyväksyminen tuo hyvänolon tunteen: minä en muutu mekkotytöksi, en värikkääksi viettelijäksi tai haihduta reisistäni kolmea senttiä ennen kesän shortsikautta. Voisinpa pukeutua mustiin farkkuihin, harmaaseen t-paitaan ja kivaan jakkuun vaikka joka päivä. Ja miksen voisi? Koska ehjiä farkkuja ei enää ole, harmaat paidatkin pitää joskus pestä. Jakku on jees, muttei sen alla oikein alasti kehtaa olla. (Sellaisten muka-rentojen jakkujen hienouden löysin menneenä syksynä, kun etsin asiallista asua työhaastatteluja varten.)

Yksi iso ongelma on myös siinä, etten oikeastaan pidä vaatteiden ostamisesta. Tässä on vähän semmoista ekoajatustakin taustalla, mutta ylipäänsä vaatekauppoihin on omille koivilleni vähän turhan korkea kynnys. Tykkään kyllä kivoista tyyleistä, ilahdun uusista vaatteista ja vietän aikaa peilin edessä, mutten nauti shoppailusta tai oikein osaa ostaa vaatteita. Olen ollut juuri sellainen ääliö, joka lähtee mekko-ostoksille pikkujouluja edeltävänä iltana ja päätyy sitten siihen ihan-ok-yksilöön, joka ei enää seuraavissa kemuissa kelpaa. Tai sellainen, joka kelpuuttaa kirppikseltä jotain semikivaa, koska hinta on niin pieni. Viime aikoina olen koittanut petrata: olen ostanut kalliimmalla parempaa laatua, pyytänyt myyjää avuksi asukokonaisuuden valinnassa ja yrittänyt miettiä, mitkä ovat ne peruspilarit, joilla vaatekaappini voisi levätä.

vaatek2.jpg

Ennen kuin vaateparteni voi olla lähelläkään täydellistä – siis sellaista, jonka kanssa ei tule aamukriisejä tai sopimattomuusongelmia, kaipasi kaappini kunnon raivausta. Tänään oli juuri sopiva päivä siihen, ja hyllyjä ratsatessa mielikin keveni. Heitin armotta kirppiskuormaan kaikki epäsopivat vaatteet, sekä ne, jotka ovat ihan kivoja mutta joiden viimeistä käyttöpäivää en millään voinut muistaa. Haikeimmalta tuntui luopua asioista, joihin liittyy jokin muisto: yleensä juuri kirppislöydöt ovat sellaisia. Aika haikealta tuntui sekin, että olen joskus (esikoisen ollessa vauva, vieläpä!) mahtunut siihen muutaman euron hintaiseen mokkahamoseen, jota voisin nyt käyttää lähinnä reisisuojana. Se, että vaatekaapin alahyllyltä pilkotti mustavalkea juhla-asu ylioppilasjuhlistani, oli sen sijaan ihan vain surullista. Ainoa täydellinen asuvalikoima löytyi treenivaateosastolta (tällaisen arkijuoksijan ja tuurijumppaajan on ehkä turha puhua treenaamisesta, mutta ainakin kuteet ovat kunnossa!), alusvaatelaatikosta puolestaan löytyi vieläkin parit pirulliset imetysliivit. Miksi!

Kirppispöytää pääsi odottamaan ikeakassillinen kuteita, muovipussillinen vaatetta menee suoraan roskikseen. Ihan armoton en ollut: säästin esimerkiksi reikäiset kotihousut, koska jossainhan täällä himassakin täytyy hiihdellä. Ja tuo kirjavankellertävä asia ylähyllyllä on isoäidiltäni perimä hippivillatakki, jota aion käyttää aina kun harmittaa. Kaappi kuitenkin keveni kummasti, enää epämääräiset neuleet eivät huoju pinoissaan, sukkahousut eivät pursua laatikonraoista, hamoset odottavat kesää siistissä nipussa. Kaikelle on paikkansa. Samalla selkiytyi ostoslista uusille vaatteille, jonka kirjoitin oikein ruutupaperille ylös: mustat farkut, siniset farkut, nätti pusero, harmaa t-paita, toinen harmaa t-paita, trikoomekko, täydelliset alustopit mustana ja valkoisena. Noilla eväillä pärjäisi aika pitkälle.

vaatek3.jpg

Huomenna aion suunnata alennusmyynteihin zeniläisellä asenteella, pidän ostoslistani kirkkaana mielessä ja kahvitauon ajoissa sekä vältän ihan-kivojen ostoa. Varaan aikaa ja rahaa, ja toivon todella löytäväni täydellisen mallisen farkut. (Vinkkejä sellaisista? Kyselee nimimerkki En tiedä tuumakokoanikaan.) Samalla haastan teidätkin tiirailemaan vaatekaappia kriittisellä silmällä. Kaipaisiko sekin päivitystä ja putsausta?

Muoti Oma elämä Mieli Päivän tyyli

Ihmisen ikävä toisen luo

On kulunut lähes päivälleen tasan kymmenen vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran kohtasin entisen mieheni, lasteni isän. Abivuoden puolivälissä alkanut seurustelusuhde kesti monta muuttoa ja muutosta, opiskeluajat, avioitumisen ja aikuistumisen. Parisuhteesta tuli perhe, kahdesta neljä. Kaksi vuotta sitten kahdella lapsella kuorrutettu liittomme kuitenkin päättyi, raastavaan ja rikkovaan eroon.

Toissakeväänä vietin oikeastaan elämäni ensimmäistä kertaa villiä sinkkuelämää. Vapauduin vauva-arjesta tunneiksi kerrallaan, treffailin tuntemattomia ja saatoin tanssia Doriksen tahmaisella lattialla valomerkkiin asti. Otin ajan osana erosta toipumista, itsetunnon uudelleenrakentamista ja uuden arjen palasten sovittelua. Suunnilleen samassa elämäntilanteessa ollut ystäväni oli riemuissaan, kun sai minusta seuraa rientoihin – yhdessä tiirailimme potentiaalisten uroiden nimettömiä uimahallissa ja skannailimme miestarjontaa siiderilasien läpi. Kaikki oli kevyttä ja kivaa, vakava parisuhde tuntui mahdottomalta ajatukselta kolmevuotiaan ja pikkuvauvan kokoisessa elämässä. Totesin kuitenkin jo tuolloin, että kaksoiselämä kahden lapsen kotiäitinä ja suhteellisen simpsakkana sinkkunaisena tuntui ihan hyvältä – sen hetken. Mutta että jos tätä vielä nelikymppisenä jatkaisi, niin tuskin jaksaisi naurattaa.

Sattuma – ja erään ystäväni mies – puuttui peliin, ja päädyin eräänä elokuisena iltana sokkotreffeille. Treffejä seurasi toiset, kolmansilla jo pussattiin Pyynikillä. Tapailusta tuli seurustelua, puolen vuoden jälkeen lapsetkin esiteltiin äidin kaverille. Omassa puheessa ”poikaystävä” tuntui huvittavalta termiltä, arjessa hänestä tuli varsin luonteva osa. Moni asia oli oikeinkin sopivasti, joissain asioissa huokasimme olevamme suorastaan säälittävän samanlaisia. Se ei kuitenkaan riittänyt, ja nyt olen taas yksin.

Tai no, niin yksin kuin nyt kahden lapsen äiti voi olla. ”Onneksi sulla on lapset, niin on edes jotain sosiaalista elämää!” naurahti ystäväni.

hem7.jpg

Luin jokunen tovi sitten Muutama hetki -blogin Kaisun elokuisia mietteitä yksinäisyydestä. Allekirjoitan niin monia Kaisun ajatuksia, että tuntuu melkein turhalta edes yrittää tuoda omaa ääntä esille. (Salaa iloiten seuraan myös Kaisun tämänhetkistä, ilmeisen onnellista yksinäisyystilan muutosta.)

Kun erosin lasteni isästä, moni ei oikein tiennyt mitä sanoa. Suurissa suruissa kaikki – minäkin – turvautuvat tuttuihin fraaseihin. Kyllä se siitä. Aika parantaa. Olet vahva, kyllä sinä selviät. Keskity nyt itseesi. Vaikka tilanne tämän elämäni toisen (!) eron jälkeen on kaikin puolin erilainen, on pääviesti sama. Kyllä se siitä. Tekee hyvää olla yksin. Keskity nyt itseesi.

Mutta kun en haluaisi! Kyse ei ole siitä, ettenkö pärjäisi yksinkin. Totta hitossa pärjään ilman parisuhdetta, en minä menehdy vaikkei miestä rinnalla olekaan. Pyöritän perhearkea yksin, opiskelen yksin, käyn ruokakaupassa yksin ja maksan laskuni yksin. Ja niin, ”yksin” olkoon sen verran suhteellinen käsite, että kyllähän tänne kutsutaan ties ketä kummia ja varamummoa avuksi, kun hätä on suuri eivätkä omat kädet riitä. Mutta että tarvitsisin parisuhteen ihan vaan arkeani kannattelemaan, sitä en tunnusta.

En mielestäni myöskään kaipaa miespuolista tahoa täyttämään tyhjää kohtaa sisimmässäni. Vaikka kehräänkin kehuille kuin kissa, olen ihan itseksenikin päätynyt toteamaan, että olen ihan ok. Mukava, nokkela, ajatteleva ja aika hauska. Tiedän tosin myös olevani melkoinen handful, enkä viittaa pelkästään raivostuttavaan päättämättömyyteeni tai kahden päiväkoti-ikäisen lapsen painoiseen taakkaan deitti-ilmoituksessani. En kuitenkaan ajattele olevani epäkelpo, en tarvitse treffiseuraa todistamaan markkina-arvoani.

Kaipaan kuitenkin seurustelussa juuri sitä itseään, seuraa. Sitä, että on joku, jolle voi heti ensimmäisenä kertoa iloisen uutisen. Sitä, että joku ymmärtää puolesta sanasta tai osaa ehdottaa kahvikupillista oikeaan aikaan. Sitä, että joku tuntuu ihan erityisen tärkeältä. Sitä, että joku kuiskaa illalla hyvää yötä. Kaipaan lämpöä ja läheisyyttä, hymyilyttäviä tekstiviestejä ja käsi kädessä kuljettuja kävelylenkkejä. Ja jos nyt aaaivan rehellinen olen, niin olisi se aika kivaa, jos joku muu vaihteeksi, edes joskus, täyttäisi ja tyhjentäisi tiskikoneen tässä taloudessa…

vasy1.jpg

Olen elämääni monelta osin oikein tyytyväinen. Osaan olla kiitollinen kaikesta siitä, mikä on hyvin. Ihanat lapset, mahtavat ystävät, kaunis koti, omalta tuntuva opiskelu. Sanoisin olevani onnellinen. Minulla on ympärilläni tärkeitä ihmisiä, mutta kuviosta puuttuu se jokin, se yksi oikea. Oman avioeron myötä muutuin joksikin aikaa kriittiseksi kyynikoksi: rakkaus on harhaa, ei mikään kestä, kaikki eroo. Nyt kuitenkin huomaan, että aiempaa enemmän uskon ja toivon vielä päätyvääni tylsään perhearkisuhteeseen, jossa kiistellään likapyykeistä ja nautitaan siitä pienestä yhteisestä iltahetkestä. En kaipaa sinkkuhuumaa tai yhden yön iloa, en kenen tahansa kainaloa tai ihan ok -ottajaa. Tarvitsen tasavahvan kumppanin, suuria tunteita, ajatuksia yhteisestä tulevaisuudesta ja turvallisuudentunnetta. Saanko vielä sellaisia, sitä en tiedä.

Että mitähän tässä nyt pitäisi sitten tehdä! Ladata Tinder puhelimeen, opetella puhumaan tuntemattomille baaritiskille? Hankkia joku miesvaltainen harrastus, laittaa suhdehakemus verkkoon, odottaa että joku niistä kunnollisista perheenisistä päätyy itsekin eroamaan (hah-hah)? Juu, eihän tässä mikään kiire ole, on koko elämä aikaa jadijaa, minähän olen vielä nuori ja ovet ovat avoinna. Mutta ei minua haittaisi, vaikka joku ihana kävelisi niistä sisään ja pistäisi perässään lukkoon.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ajattelin tänään