Minulla alkoi masennus jo 11 vuotiaana kun isäni kuoli. Sitä ei muutamaan vuoteen kukaan huomannut. Ihmeteltiin vain kun käytös oli muuttunut ja koulu alkoi menemään huonosti.

13 vuotiaana jäin kiinni viiltelystä ja pääsin psykologille. Diagnoosina keskivaikea masennus. Kävin jonkin aikaa psykologilla juttelemassa yksin sekä yhdessä äidin kanssa. 

Siitä asti olen masennuksen kanssa kamppaillut, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Käynyt psykiatreilla ja Kelan tukemassa psykoterapissa pari vuotta.

Lääkitystäkin kokeilin noin 16-vuotiaana, mutta en kokenut siitä olevan kuin haittaa, koska mieleni vain sumeni ja kaikki tuntui tasapaksulta. En onnistunut tuntemaan enään edes ilon tunnetta. En jaksanut kokeilla muuta lääkitystä enään, joten kieltäydyin niistä totaalisesti.

Esikoisen raskauden aikana masennus ei ollut aktiivinen, mutta mielessä kalvoi mitä jos taas masennunkin.

Esikoisen synnyttyä 6/2019 ensimmäiset 5kk vauva vain itki kaiken hereilläoloaikansa ja voimani loppuivat. Purskahtelin itkuun ja pelkkä vaipanvaihto oli todella raskas tehdä. Huomasin olevani todella masentunut ja ahdistunut ja otin yhteyttää lääkäriin.

Tehtiin lääkärin kanssa yhteistuumin lastensuojeluilmoitus ja pääsin akuutille psykiatrian polille juttelemaan. Siellä minulla todettiin masennuksen lisäksi epävakaa persoonallisuushäiriö. Aloitin lääkityksen, mutta ensimmäinen lääke ei sopinut.

Tällä kertaa olin kuitenkin valmis kokeilemaan myös toista lääkettä joka sitten sopikin minulle hyvin.

Saimme arkeen apua perhetyöntekijältä kerran viikossa. Siitä oli suuri apu kun tiesi että kerran viikossa saa levähtää edes muutaman tunnin. Hankimme myös MML:lältä perhekummin. Hänestä on tullut minulle tärkeä ja hän auttaa myös lapsen kanssaa tarvittaessa, vaikka se ei suoranaisesti perhekummin tehtävä olekaan. 

Maaliskuussa 2020 tein positiivisen raskaustestin. Raskaus oli yllätys ja sai aikaan aluksi vain ahdistuksen tunteita. Lopetin kuitenkin mielialalääkkeet heti plussattuani koska en halunnut syödä lääkitystä raskaana ollessa mahdollisten haittavaikutustenu vuoksi. Pikkuhiljaa raskauden edetessä raskaudesta on tullut iloinen asia ja vauvaa odottaa, mutta mielessä kalvaa kuitenkin masennus ja miten pärjään kahden pienen lapsen kanssa. 

Käyn tällä hetkellä oman kuntani psykiatrian polilla, mutta tarkoituksena on hakeutua Kelan tukemaan psykoterapiaan johon olen jo saanut lähetteen.

Tällä hetkellä elämä on aina yhdestä päivästä selviämistä, joskus jopa yhdestä tunnista. Tämä tietysti rasittaa koko perhettä. Toivon ja uskon kuitenkin, että psykoterapiasta olisi apua ja aion lääkityksen aloittaa taas synnytyksen ja mahdollisen imetyksen jälkeen mikäli koen sille vielä silloin tarvetta.

Itsellä kesti ehkä liian kauan esikoisen syntymän jälkeen huomata masennuksen merkit ja hakeutua hoitoon vaikka olin jo aikaisemmin tottunut tunnistamaan masennuksen merkkejä. Laitoin ehkä liian helposti kaiken väsyneen vauva-arjen ja hormoonien piikkiin. 

Kannustaisin jokaista joka kokee edes pientä oiretta masennukseen liittyen hakeutumaan välittömästi häpeilemättä hoidon piiriin, jotta saisi mahdollisimman hyvän ja tarpeellisen hoidon heti alkuunsa ettei tilanne edes menisi niin pahaksi välttämättä. 

Ihmiset usein häpeilee mielenterveysongelmia, mutta ne ovat loppujenlopuksi todella yleisiä myös täällä Suomessa. Tsemppiä kaikille saman asian kanssa painiville ❤️. Minuun saa olla yhteydessä jos on jotakin kysyttävää tai haluaa muuten vain jutella ❤️. 

Terveisin,Jenni ig: @niskastakii

Olin jo hetken epäillyt, ettei kaikki ole kunnossa, mutta silti rintasyöpä diagnoosi oli todella kova järkytys. Olin juuri täyttänyt 33, miten tämä voi olla mahdollista? Mutta siinä mä vain istuin kuuntelemassa lääkäriä, joka kertoi, että minulla on agressiivinen rintasyöpä. Ensimmäinen ajatus oli, että mä kuolen. Miten mun lapsen käy?

Ensimmäiset päivät ja viikot meni sumussa. Mietin jatkuvasti, kuka hoitaa mun poikaa, jos mä kuolen. Me on oltu mun miehen kanssa pian 11vuotta yhdessä, mutta me ollaan uusperhe, eikä hän ole virallinen huoltaja. Sain diagnoosin 17.12. ja vietimme joulua kuten kaikkina muinakin vuosina ja sen jälkeen alkoi sellainen ralli lääkäreillä, kokeissa ja kuvauksissa, ettei me siinä hässäkässä alettu tekemään valmisteluja mun kuoleman varalle, vaikka olisin halunnut. Salaa päivitin kuitenkin henkivakuutukseni ja kotona tapetoin ja tein muita töiden takia kesken jääneitä projekteja valmiiksi. Se oli kai mun tapa käsitellä asiaa, en halunnut, että mitään jää kesken.

Lapselle kertominen oli kamalaa, itkua pidätellen koitin sopertaa, ettei äitillä ole kaikki nyt ihan hyvin ja joudun leikkaukseen. Sairauden nimi on syöpä ja leikkauksen jälkeen tulee lääkehoito, jolla varmistetaan, että pahat solut on poissa. Siinä kohtaa poika ei enempää kysellyt, totesi vain okei ja selvä. Myöhemmin hän on kysynyt esimerkiksi lääkkeistä, miten ne vaikuttaa tai miksi hiukset lähtee. Kuolemaa tai sen mahdollisuutta me ei otettu puheeksi lainkaan.

Oma olo helpotti jonkin verran ajan myötä, kun löysin vertaistukea. Kyllä se silti vaikutti henkisesti todella paljon. Jaksoin pakollisia asioita, mutta en jaksanut olla läsnä. Surffasin unettomina öinä googlessa ja päivisin olin niin väsynyt, etten todellakaan ollut mikään vuoden äiti.

Sytostaattihoidon alettua ensimmäinen viikko oli aina oireiden kanssa kestämistä, mutta varsinkin viimeinen viikko ennen seuraavaa oli hyvä ja pystyimme tekemään asioita yhdessä ja yritinkin suunnitella meille milloin mitäkin mukavaa puuhaa aina sille viikolle. Lääkkeet kuitenkin väsyttää, eikä väsymys ole vieläkään kokonaan poissa, vaikka sädehoitokin loppui muutama päivä sitten. Sädehoidon aikana sairaalassa käydään päivittäin ja ruuhkien takia omaa aikaa sai odottaa välillä melkein kaksikin tuntia. Sen jälkeen kun kiirehti kotiin tekemään ruokaa, niin olikin jo päivä ihan täynnä. On outoa ajatella, kuinka sitä ennen jaksoi pitkää päivää ja nykyään väsyy jo tuostakin.

Hoidot kesti noin 8kk, eikä ole epäilystäkään, etteikö tämä aika olisi ollut lapsellekin rankkaa. Vaikka hän olisi kuinka kiltti ja omatoiminen, niin ei ole voinut jäädä huomaamatta äidin väsymys tai leikkauksen jälkeen vaikea liikkuminen. Olen kuitenkin todella kiitollinen pojastani, hän on pitänyt minut kiinni arjessa ja tavallaan pakottanut liikkeelle sellaisinakin päivinä, kun aamulla olisin halunnut vain vetää peiton pään yli.

Rintasyöpä uusiutuu noin viidenneksellä, mutta koitan olla ajattelematta asiaa, eikä siitäkään ole lapsen kanssa keskusteltu. Luin yhtenä päivänä lainauksen, joka kuvastaa hyvin sitä, miten itse asiasta ajattelen. ”Jonain päivänä kuolen, mutta muina päivinä elän!”

@johannagreijus