Ollakseni rehellinen…

(ja sitä myös todella haluan olla nyt, kun viimein alan avaamaan ajatuksiani)… kertaan siis, että suurin pointti aloittaa tämä blogi oli se, että saisin annettua mahdollisimman monelle tukea. Olen aina sanonut, että oli tilanne mikä hyvänsä, itsemurha ei ole ratkaisu. Se on itsekkäin teko, mihin ihminen pystyy. Sen rinnalla rahojen pelaaminen/juominen/tuhlaaminen/narkkaaminen on pientä. Olen sanonut, että vain täysin erakoituneelta ihmiseltä, jolla ei ole yhtään ihmistä, joka jäisi kaipaamaan, on itsemurha hyväksyttävää. Muuten se on ehdoton ei. Itse en pahimmassa epätoivon alhossakaan suunnitellut itseni tappamista. Myönnän, että mielessäni kävi, kuinka paljon helpompaa olisi vain olla olematta. En tuolloin ajatellut hengen riistoa, vaan yksinkertaisesti sitä, ettei olisi koskaan syntynytkään. Tai en välttämättä sitäkään, mutta siis… You know what I mean? Kuitenkin, kaikkien mielipiteideni jälkeen, minunkin on myönnyttävä sortuneeni ajatukseen. Se taisi olla toinen ilta, kun miehenikin tiesi. Ymmärrettävästi hän ei pahemmin kontaktia ottanut, pojasta vaihdoimme kuulumiset ja näin. Eli päällisrauha kunnossa.  Mutta tunsin olevani totaalisen loppu kaikkien aiempien tapahtumien johdosta. Olin valvonut yhteensä 50 tuntia,  joten ajatukset tietysti olivat kaikkea muuta kuin valoisia. Ajattelin asiaa niin, että poikani on vielä niin nuori, ettei hän kasvaessaan edes muistaisi minua. Ajattelin, kuinka paljon parempi niin pojalla kuin miehelläni olisi ilman minua ja tuomiani ongelmia. Ajattelin, että kaikki saisivat lopettaa stressaamisen puolestani, että tekisin ennemminkin palveluksen. Nämä ajatukset kestivät alle minuutin. Sen ajan kun riisuin itseäni suihkuun. En ehtinyt miettiä, millä lähtisin yrittämään itsemurhaa, en ajankohtaa, en tekemään varsinaista suunnitelmaa. Muistin oman kantani itsemurhaan. Muistin, ettei se ole ratkaisu. Ajattelin, että tahdon nähdä poikani kasvun ja kehityksen, kertoa hänelle omista virheistäni, ettei hän tekisi samoja. Tajusin, että vaikka kuinka pettyneitä ihmiset minuun olivatkin, olin heille tärkeä. Ja että tämän peliriippuvaisuuden saisin vielä joskus anteeksi,  mutta itsemurhaa en koskaan, itseltänikään. Lopuksi tajusin, että olin suurimman askeleen jo ottanut, kertonut miehelleni tekoseni. Olin ottanut vastaan kaiken, mitä olin odottanutkin. Olisiko näiden kaikkien vaikeiden vaiheiden jälkeen mitään järkeä riistää itseltään henki, varsinkin kun syitä elää on niin paljon? Olen kämmännyt totaalisesti raha- asioissa ja se on vienyt ihmisten luottamuksenkin. Mutta siitä on mahdollisuus selvitä ja näyttää, että olen oikeasti pahoillani. Itseni tappaessa en saisi mahdollisuutta korjata virhettä, se olisi lopullinen. Näiden kaikkien ajatusten jälkeen suljin suihkun tuntien itseni myös henkisesti puhtaammaksi kuin pitkään aikaan.

Hieman on sellainen olo, että onko blogistani kellekään apua? Olen itse nyt hyvä sanomaan, että kertokaa ongelma läheisillenne, sillä olen itse jo tehnyt sen. Vaikka vielä viikkokin sitten vannoin, ettei kukaan saa koskaan tietää. Onnekseni olin väärässä, vaikka en sitä tiennytkään. Tie on pitkä ja tosi vaikea. Ja hatunnosto sille, joka selviytyy ja paranee ilman apua. Minä en siinä onnistunut, ja nyt odotan lähes innolla velkaneuvojalle ja ammattiauttajalle pääsyä osoittaakseni että otan ongelman vakavasti ja työstän sitä. Kaikki kokemukset jaan kanssanne. Niin negatiiviset kuin positiivisetkin. Tällä hetkellä mielentilani on positiivinen, oikeastaan enemmän kuin positiivinen. Kaikki on mahdollista.  Tietysti vielä tulee jotain takapakkia. Paljonkin, tai sitten vähemmän. Ihan sama, kaiken otan vastaan mitä on luvassakin. Aivan kaiken.

Ja kaikki, jotka tahtoo, voi kysellä tai muuta, vastaan kyllä jos tiedän vastauksen tai omaan mielipiteen asiasta. Haluan oikeasti, että tästä on jollekin jotain hyötyä. (Jos joku saa hyvät naurut, niin sekin on plussaa)

suhteet oma-elama mieli syvallista
Kommentit (2)
  1. Hei,

    kiitos että kirjoitat tätä blogia. Olisi mukavaa, jos voisit kirjoittaa keinoista, joilla pyrit irti addiktiostasi. Kärsin itse elämää rajoittavista toiminnallisista addiktioista, ja olisi tosi kiinnostavaa kuulla aiheesta joltakulta, joka oikeasti tietää, miltä tuntuu kun ei voi hallita omaa käytöstään. Tsemppiä ja voimaa sinulle ongelmien selättämiseen!

    terveisin

    Addikti

  2. Mielestäni ”itsekkäintä mitä ihminen voi tehdä” on vaatia kärsivän läheisen pysyttelevän hengissä.

    Jos ihminen ei saa päättää omasta elämästään, niin mistä sitten?

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *