Tiedättekö sen fiiliksen kun sitä yhtäkkiä havahtuu siihen, että on hymyillyt idioottimaisesti julkisessa liikenteessä tuijottaen tyhjyyteen ehkä turhankin kauan kaikkien niiden kännykkää tuijottajien keskellä? Yep, varmasti jokainen on kokenut tän ja jostain syystä mun koko viikko on ollu tämmöstä. Ei ole edes ollut mitään ihmeempää syyyä, mutta jotenkin elämä on vain maistunut entisestään, vaikka muuten on ollut aika harmaata ilman lunta.

Tänään sitten heräsin aamulla paineen tunteeseen päässä ja tiesin ettei nyt oo hyvä – usein tää viittaa mulla migreenin alkuun, mutta vastahan mulla oli kohtaus niin ei kai nyt taas. Sen enempää ajattelematta otin vaan särkylääkkeen ja aloin tekee aamuhommia, mutta pieni huimaus ja kiristävä vanne pään ympärillä ei antanut periksi, joten eikun opelle viestiä ettei mua tänää näy koulussa ja takaisin nukkumaan. Nyt ehkä olo hieman parempi ja ihana tunne, kun tajuaa ettei se olekaan migreeni, mutta mun koko selkä niskasta alaselkään on niin jumissa ettei kykene edes ajattelemaan. En tiedä missä painimatsissa oon yöllä ollut, mutta se havahdutti mut takaisin todellisuuteen: välillä hymyilet ilosta ja hetken päästä kaikki romahtaakin ja tuntuu, että nykyään kuuluukin kuulua sinne pohjalle eikä vain mennä hymyillen eteenpäin.

Kerron tämän siksi, että turhan usein moni valittelee asioista, jotka ei edes oikeasti ole niin pahoja. En tietenkään vähättele kenenkään tuntemuksia, mutta joskus asioita katsoo väärästä perspektiivistä. Facebookissa on #sairaankaunis ryhmä (?), jonne jengi on kertonut oman elämän kamppailuja ja itse niitä lukeneena pakko todeta, että oma elämä on ollut liiankin helppoa. En ole koskaan joutunut sairaalaan vamman takia, en ole koskaan sairastanut vesirokkoa pahempaa, olen aina pärjännyt hyvin, toimeentulokaan nyt ei ole niin heikko ja ainoa vaiva on menkkamigreeni, joten helpolla olen päässyt. Muutenkin näinä huonoina aikoina sitä jotenkin yrittää entistä enemmän olla iloinen pienistä asioista sen ainaisen negatiivisuuden lisäksi.

Olen huomannut ja muutkin ovat kirjoitelleet aiheesta, että somesssa on jo melkein kirosana olla onnellinen. Porukkaa vain kiinnostaa toisten murheet ja ne myy enemmän kuin se, että joku kertoo olevan iloinen pelkästä hengittämisestä. Miksi? Miksi on niin väärin sanoa ääneen olevansa onnellinen? Miksi saan hassuja katseita, jos hymyilen itsekseni bussissa tai tuntemattomalle vastaantulijalle? Miksi on niin vaikea toivottaa hyviä päivän jatkoja kassatädille? Nää on niitä pieniä juttuja, mutta jo ne pienet jutut saattaa olla toisen kohokohta. Vaikka oma päivä onkin varmaan aika lailla tässä, niin en vaivu negatiivisuuteen: mulla on söpö koira viekussa, joka jo pelkällä katseella saa hymyilemään ja mulla on mies, joka saa mut nauramaan vaikka kuinka olisi huono päivä. Olkaa rakkaat lukijat onnellisia vaikka siitä kahvikupillisesta, sateestakin voi nauttia ja miksei nyt joulun alla vähän jakaisi joulumieltä ripauksittain kaikille. Ihanaa viikonloppua ♥